3 9 1

 

"... vuoden [2004] merkittävin kotimainen scifiromaani..."
-- Pasi Karppanen, Kosmoskynä
"Vahva näyttö J. Pekka Mäkelän taidosta kirjoittaa virtaavaa, elävää tekstiä."
-- Jussi Ahlroth, Helsingin Sanomat
"Tyylillisesti romaani on kiintoisa sekoitus sarjakuvamaista toimintaa ja hiljaista, pohdiskelevaa kertojanotetta... erittäin hyvin kirjoitettu, hallittu kokonaisuus, jota on ilo lukea. [Philip K.] Dickin tavoin Mäkelällä on silmää arjen pienille ongelmille, kuten päähenkilön onnahteleville yrityksille edetä naissuhteissaan ja löytää mielekkyyttä ajan pirstomalle elämälleen"
-- Juha K. Tapio, Kaleva
"Nykyaika ja historiallisen Egyptin tapahtumat kulkevat kirjassa lomittain, ja jännitys säilyy loppuun saakka. Parasta antia ovat asiantuntevat kuvaukset kuhisevasta antiikin Aleksandriasta."
-- Pohjalainen
"391:n aikamatka Aleksandriaan on kiehtova lukukokemus, ja ennen kaikkea aikamatka ihmisyyteen, siihen miten vähän olemme muuttuneet aikojen saatossa ja miten vähän tulemme ehkä muuttumaan."
-- Anne Leinonen, Kosmoskynä

Kirjan synty • Julkaisun jälkeen • Kirjailija • Tilaa kirja! • In English

Sairaskodin hoitaja tunnistaa työtoverinsa kuvasta, joka esittää toisen maailmansodan loppuvaiheissa lentomatkalla kadonnutta rintamavalokuvaajaa. Missä tämä on ollut, ja miksi tämä ei ole vanhentunut juuri ollenkaan lähes viidessäkymmenessä vuodessa?

Hiljaisen yövuoron mittaan purkautuu kummallinen tarina kaukaa tulevaisuudesta tulleesta retkikunnasta ja sen matkaan vahingossa joutuneista ihmisistä. Retkikunta matkustaa ajassa Rooman valtakunnan hajoamisen aikaan päästäkseen käsiksi Aleksandrian maailmankuulun kirjaston kokoelmiin. Retkikunta aikoo varastaa antiikin korvaamattoman kirjallisen perinnön talteen tuleville sukupolville -- ennen kuin se tuhoutuu alkavan keskiajan ja uskonkiihkoilijoiden käsissä.

Mutta kaikki ei sujukaan aivan suunnitelmien mukaan. Retkikunnalla on nyt riesanaan joukko vastentahtoisia, omasta ajastaan mitään kysymättä tempaistuja apulaisia, joita kiinnostaa kirjaston aarteita enemmän pääsy takaisin kotiin -- omaan aikaansa. Eikä vuoden 391 jKr. Egypti ole muukalaisille turvallinen paikka: uskonnolliset ja etniset ristiriidat kytevät roomalaisten ja piispojen hallitseman kaupungin kaduilla.

Hoitaja työtovereineen matkustaa Egyptiin etsimään jälkiä merkillisen retkikunnan käynnistä yli 1500 vuotta aikaisemmin. Oliko koko tarina sittenkin vain pelkkää kuvitelmaa?

Prosessi

Valitettavasti en enää muista, mistä tarinan perusidea on peräisin. Ehkäpä aikamatkustamisen käyttäminen kadonneiden muinaisaarteiden pelastamiseen tuntui minusta niin ilmeiseltä, että en kokenut mitään ahaa-elämystä? Vietin nimittäin parhaan teini-ikäni nenä kiinni kirjoissa, ja kouluaikana haaveilin tulevani joskus vielä arkeologiksi. Luin suunnilleen kaikki arkeologiaa ja muinaiskulttuureja käsittelevät populääritieteelliset kirjat, mitä kirjastoista löysin. Lukioikäisenä kiinnostus oli tosin siirtynyt tähtitieteen suuntaan, ja näin tulin aloittaneeksi yliopistoon päästessäni fysiikan opinnot. Kiinnostus tieteiskirjallisuuteen on sekin näiden aikojen peruja.

Kahden toimittajan rakkauden hedelmänä opin jo nuorena, että kirjoittaminen on sitä, mitä ihminen tekee. Itseäni toimittajuus ei juuri kiinnostanut -- ja kokeiltuani ammattia 90-luvun puolivälissä totesin, ettei se todellakaan ollut minua varten -- mutta olen ollut jo hyvin nuoresta hyvin varma, että jonakin päivänä minä vielä kirjoitan kirjoja. Ensimmäiset tarinanideat siirtyivät paperille jo hyvin varhaisessa teini-iässä. Ne olivat enimmäkseen historiallisia seikkailukertomuksia, Alexandre Dumasin ja kumppanien hengessä. Tai -- jos tarkkoja ollaan, niin yhtä-kahta poikkeusta lukuunottamatta ne olivat historiallisten seikkailukertomusten ensimmäisiä lukuja. Luontainen lyhytjänteisyys katkaisi tekstin työstämisen kovin usein kovin varhaisessa vaiheessa.

Muistan kuitenkin, että 391:n perusidea oli mielessäni jo 1990-luvun puolivälissä. Minulle valitettavan tyypilliseen tapaan en kuitenkaan ruvennut työstämään tarinaa millään siistillä tai järjestelmällisellä tavalla. Ensimmäiset merkit tarinan itämisestä ovat pari vuoden 1995 lopussa kirjoitettua, erillistä tiedostoa, luonnoksia kirjan ensimmäiseksi luvuksi. Tähän homma tyssäsi taas joksikin aikaa, mutta tarinaidea ei kuitenkaan kuollut. Tajusin, että tämäntapaisesta kertomuksesta ei tulisi yhtään mitään ilman taustatutkimusta. Kirjastoon, siis, ja penkomaan tuota jo tuolloin monivuotiseksi tutuksi käynyttä tiedon ja luulon kaatopaikkaa, internetiä.

Jo alustavakin lähdekirjallisuuden penkominen paljasti tarinani kannalta lupaavia seikkoja. Tiedot Aleksandrian kirjaston historiasta -- ja etenkin sen myöhemmistä vaiheista -- olivat hämmästyttävän epävarmoja ja ristiriitaisia. Kaunokirjailijallehan tämä on vain hyvä asia: minun oli mahdollista valikoida keskenään ristiriitaisten teorioiden osasten joukosta se parhaiten tarinaani sopiva yhdistelmä.

Ajatus 1980-luvun lopulle sijoittuvasta kehyskertomuksesta syntyi joskus samoihin aikoihin. Tarinan aloittaminen sairaskodin osaston yövuorolta, kahden hoitajan välisestä keskustelusta, tuntui miltei itsestäänselvältä sen jälkeen, kun ajatus oli putkahtanut päähäni. Rahoitin nimittäin opintojani, ainejärjestötoimintaani, soittoharrastustani ja muuta elämääni suurimman osan 1980-luvun loppupuolta tekemällä loma-, viikonloppu- ja yötöitä epäpätevänä perushoitajana ja kylvettäjänä Suursuon, Koskelan ja Myllypuron sairaskodeissa. Siihen aikaan niihin hommiin oli suhteellisen helppo päästä, ja kun alkuun pääsi, keikkoja riitti -- pidin työstä ja sairaslomasijaisille oli miltei jatkuva tarve. Työ oli raskasta mutta miellyttävää ja ilmeisen hyödyllistä. Olin kirjoittanut 1980-luvun lopussa (kehnohkon) novellin kahden yöhoitajan keskusteluista yövuoron aikana. Siitä oli tätä kirjaa kirjoittaessa yllättävästi hyötyä: sairaskotiajoistani on niin kauan, että yövuoron rutiinit olivat ehtineet osin unohtua.

Palaset tarinaan alkoivat siis vähitellen löytyä. Silti jotakin puuttui vielä: oikea tapa kertoa tämä tarina, oikeanlainen kertojanääni. Se löytyi yllättäen vuonna 1999, kun tein taittoa kuubalaisen Abilio Estévezin romaanille Sinun on valtakunta (Tuyo es el Reino). Pehmeä, tarinoivasti etenevä teksti viitoitti tien pois siitä kankeasta koivuklapiproosasta, jota aikaisemmat aloituslukuyritelmäni olivat olleet. Oma, lopullinen tekstini tuskin tuo mieleen Estévezin vuolasta kuubalaiskerrontaa, mutta kirjan syntyprosessissa tuolla kirjalla on ollut merkittävä osa.

Mutta vieläkään kirja ei oikein ottanut syntyäkseen. Joskus loppuvuodesta 2002 kirjoitin uuden version kirjan ensimmäisestä luvusta, sellaisen joka tuntui hyvältä vielä myöhemminkin. Se oli jo melkoinen saavutus. Samalla haalin kokoon lisää lähdekirjallisuutta. Maria Dzielskan tutkielma Hypatia of Alexandria houkutti lisäämään tarinaan yhden historiallisenkin henkilön. Lähes myyttisen maineen saanut Hypatia (n. 350 - 415 jKr.) oli aleksandrialainen matemaatikko, filosofi ja neoplatonisti, eräänlainen antiikin kreikkalaisen tietämyksen viimeinen lipunkantaja, joka menetti henkensä kristittyjen kiihkoilijoiden murhaamana. Kiusaus saada tämä merkkinainen ainakin vilahtamaan tarinassa olikin siis melkoinen. Siellä hän nyt on.

Lopulta loppukeväästä 2003 kävin vielä kerran läpi lähdeaineistoni ja tein jotakin poikkeuksellista: laadin kirjalle suunnitelman, luvuittain etenevän kaavion. (Koska tarkoitus oli kuljettaa kahta lomittaista tarinaa, tajusin lopultakin ettei homma onnistuisi ikinä ilman varsin tarkkaa etukäteissuunnitelmaa.) Tämä osoittautui siksi potkuksi jonka kirjoittaminen oli tarvinnut: Kirjan tarinan kaari oli olemassa, enää tarvitsi vain kertoa se itse itselleni antamieni ohjeiden mukaisesti. Tekstin ensimmäinen versio syntyikin parissa lyhyessä kuukaudessa kesän 2003 aikana.

Kirjalle löytyi ainakin kohtuullisen kiinnostunut kustantajakandidaatti jo ennen kuin mitään kustannettavaa oli olemassakaan. Pyörin kääntäjän ominaisuudessa hyvinkin paljon Liken konttorilla Meritullinkadulla, ja mainitsin joskus keväällä 2003 silloiselle Liken kustannuspäällikölle Arto Leivolle olevani kirjoittamassa tieteisromaania. Ja että voisin tuoda tekstiä näytille kun olisin saanut alkua kirjoitettua. Artsi vaikutti kiinnostuneelta, joten kesäkuun lopulla hänen pöydälleen ilmaantui kuusi ensimmäistä lukua tulevasta kirjasta. Samaan aikaan jatkoin itse kotona kirjoittamista -- sen verran tiiviiseen tahtiin, etten oikeastaan osannut edes jännittää tai olla kärsimätön tekstin ensimmäisen muun lukijan reaktioiden suhteen. Puhelinsoitto pari viikkoa myöhemmin tulikin oikeastaan yllätyksenä. Se oli Artsi, joka kyseli minun mielipidettäni sopivasta julkaisuajankohdasta.

"Keittiön kautta kustannettavaksi" -suunnitelma oli siis toiminut täydellisesti.

Artsi oli tehnyt myös korjauksia ja ehdotuksia lukemiinsa alkulukuihin, tosin yllättävän vähän. Ainoa isompi huomautus oli kuudennen luvun loppupuolen ehdotus "tähän vähän lisää äksöniä". Itse en mieltänyt tekstiäni mitenkään äksön-painotteiseksi, joten jätin asian mielen takakomeroon ensimmäisen kokonaisen kirjaversion valmiiksi kirjoittamisen ajaksi. Jossakin vaiheessa mieleen kuitenkin putkahti ajatus "hukkumiskohtauksesta", joka istui suhteellisen hyvin tuohon (pitkän) kuudennen luvun loppupuolelle; pian sen pariksi syntyi myöhempään kirjan vaiheeseen "pumppukohtaus", joka taas toimi, ainakin jossakin mielessä, erään kirjan henkilön hengenvaarallisen sairastumisen selityksenä. Näin täydennettynä kirjan luki sitten jo useampikin henki. Muutoksia tuli kuitenkin minulle kirjailijana hämmentävän vähän. Ystäväpiirin myöhäisroomalaisen ajan tuntija ei valitettavasti ehtinyt lukea tekstiä ennen kuin se oli jo painossa - mutta ainoa isompi historiallinen virhe oli kuitenkin väärän värinen lentokone. (RAF:n Pohjois-Afrikan yksiköillä ei nimittäin ollut 2. maailmansodan aikana käytössään kirjassa mainittua de Havilland Mosquiton tiedusteluversiota, joten ko. konetyyppiä ei ollut maalattu Pohjois-Afrikan rintamalla käytettyihin väreihin.)

Kirjan nimi oli ongelma. Itse kutsuin teosta tekovaiheessa "Aleksandria-romaaniksi", Artsin lukemaan versioon olin vääntänyt otsikoksi "Aleksandria 391". Ensin olin aikonut lisätä loppuun vielä lyhenteen "jKr.", mutta jotenkin se tuntui kornilta. Lopulta päädyin pelkkään numeroon. Vasta kun joku huomautti asiasta, tajusin että nimen 391 voi lukea myös viittaukseksi Ray Bradburyn klassikkoon Fahrenheit 451, joka sekin käsittelee kirjojen pelastamista.

Jossakin vaiheessa syksyä Artsi oli kysäissyt vielä, että olisiko minulla kirjalle kansi-ideaa. Rykäisin pikaisesti jonkinlaisen hahmotelman, jossa upotin Tituksen riemukaaren kuva-aiheeseen Mosquito-koneen varjokuvan, jolloin roomalaissotilaiden keihäät ikään kuin morffautuvat ilmatorjunnan valonheittimien kiiloiksi... ja tajusin pian sen jälkeen, että minun hahmotelmastani tulisi luultavasti se lopullinenkin kansi. Kustantamon graafikot ovat muutenkin ylityöllistettyjä, joten jos kelvollinen kansi-idea oli, niin siitä tulisi kansi. Työstin ajatusta eteenpäin, muutin taustavärin mustasta vaaleaksi, yhdistin taustaan Aleksandrian kartan, jnpp. Tukiaisen Tommi korjaili sitten lopulta vain tekstityyppejä ja muita detaljeja minun kansiehdotelmaani. Tein itse myös kirjan taiton.

Sivun alkuun

Julkaisun jälkeen

391 Ilmestyi helmikuussa 2004. Virallisena "julkaisujuhlana" toimi Tampereen Henki ja elämä -tapahtuma. Pienimuotoisesti tosin: juttelimme leppoisasti Otto 1000:n kanssa puolisen tuntia mikrofonit kädessä pubitiloissa.

Kirjan arvosteluja alkoi tippua hiljakseen kevään mittaan. Enimmäkseen sävy on ollut suhteellisen positiivinen. Sekä lehtikritiikeissä että sähköposteissa kirjasta ovat pitäneet enemmän sellaiset ihmiset, jotka eivät normaalisti juurikaan lue tieteiskirjallisuutta. Ehkä kyse on siitä, että SF-harrastajat odottavat "suurta suomalaista scifi-romaania", kun taas minä lähdin kirjoittamaan tieten tahtoen pientä tarinaa, eräänlaista tieteisversiota kaappausdraamojen ja sen sellaisten silminnäkijäkertomuksista: "Meidän huoneessamme olevat terroristit käyttäytyivät aika rauhallisesti, vaikka kuulimmekin seinien läpi laukausten ääniä." Ehkä tällainen pienten tarinoiden etsiminen suurten tarinoiden nurkista vastaa enemmän ns. mainstream-kirjallisuuden tottumuksia?

Eräänlainen julkisen "hyväksynnän" merkki oli kutsu Pentinkulman päivien yhteydessä järjestettävään E80-esikoiskirjailijaseminaariin. En tiedä, missä määrin seminaarin koulutuksellinen anti osoittautuu kestävästi mieleen jääväksi, mutta nelipäiväinen rupeama mukavassa, monenikäisessä ja -taustaisessa kirjailijaporukassa oli erinomaisen antoisa kokemus. Erinomaisia keskusteluja niin kirjallisuudesta, kirjoittamisesta kuin muista elämän asioista. Kiitokset ja terveiset erityisesti Tommi Parkolle, Tiina Pihlajamäelle, Irja Sinivaaralle ja Paula Havasteelle!

Sivun alkuun