Kuin (viimeinen) tanssi

En osaa soittaa rumpuja enkä ole sitä paitsi koskaan asunut sellaisessa paikassa, missä olisi edes ollut mahdollista äänittää omaan musiikkiinsa oikeaa rumpusettiä ilman että koko naapurusto kuulee. Toki, 1980-luvun alkupuolelta asti on ollut olemassa sähkörumpusettejä, mutta kunnolliset ovat aina olleet liian kalliita (ja tilaa vieviä) minun kaltaiselleni amatöörilauluntekijälle. Sitä paitsi sähkörumpujen kumisten (tms.) lämisköjen hakkaamisesta* lähtee aikamoinen pauke. Olen kuitenkin aina tottunut ajattelemaan kirjoittamiani lauluja enemmän tai vähemmän bändimusiikkina, ja rumpalin (tai muun lyömäsoittajan) mukanaolo on kuulunut asiaan. Niinpä turvauduin kotiäänittäjänurani alusta alkaen toiseen 1980-luvun alussa yleistyneeseen (ja halventuneeseen) musiikkiteknologiseen keksintöön: rumpukoneeseen.

Rumpukoneiden ohjelmoiminen oli kuitenkin aina työlästä: minun estetiikkaani ei oikein sopinut, että edes konerumpali hakkaisi samaa muuttumatonta komppia kappaleen alusta loppuun, vaan mukana piti olla fillejä ja rytmistä vaihtelua biisin eri osissa. Käytännössä tämä merkitsi, että rakentelemani biisin mittaiset rumpukompit täyttivät silloisen koneiden kaikki muistipaikat. Seuraavan biisin komppia rakentelemaan lähtiessä piti edellinen pyyhkiä olemattomiin. (Toki kyllä, laitteisiin sai liitettyä kasettidekin ja dumpattua muistin sisällön talteen C-kasetille, mutta hidasta ja hankalaa se oli sekin.)

Tästä syystä 1990-luvun puolella ilahduin, kun saatoin kytkeä vasta hankkimani mikrotietokoneen osaksi äänitysjärjestelmääni. Pitkään peecee toimi käytännössä vain rumpukoneen (enemmän tai vähemmän loputtomana) muistitilana ja ohjausyksikkönä midi-liitäntöjen avulla, mutta samalla äänimaailma laajeni: tietokoneen (aluksi primitiivinen) äänikortti tarjosi mahdollisuuden lisätä musiikkiin itse soitetun ja lauletun sekä rumpukomppien lisäksi myös jonkinlaisia ”kosketinsoitin”-soundeja. Olin aloittanut edelleenkin jatkuvan tutustumiseni siihen tietokoneohjelmien ryhmään, jota siihen aikaan kutsuttiin sekvenssereiksi.

Ensimmäisten äänikorttieni mukana tullut Voyetra-nimisen yhtiön DOS-ohjelma oli varsin primitiivinen enkä tainnut saada sillä tehtyä paljoakaan muistettavaa. Vähän myöhemmin sain hankittua paremman äänikortin ja sen mukana† tuli Windows 3 -ympäristössä toimiva amerikkalaisen Twelve Tone Systems -yhtiön ohjelmisto nimeltä Cakewalk Pro Audio.

Seuraavien vuosien mittaan totuin käyttämään CPA:ta varsin hyvin. Aluksi sekvensseriohjelmassa rakennetut rumpu- ja synaosuudet piti nauhoittaa vanhalle kunnon kasettineliraiturille: kyllähän ohjelmalla olisi voinut äänittää soitin- ja lauluosuuksia myös tietokoneen kovalevylle, mutta sellainen touhu olisi vaatinut niin julmetusti kovalevytilaa ettei minulla moisiin jättiläisiin olisi ollut varaa. (Siis ajatelkaa nyt: yksi ainoa raita nelisen minuuttia stereoääntä 44,1 kilohertzin näytteenottotaajuudella ja 16 bitin resoluutiolla vie yli neljäkymmentä megatavua!) Vähän myöhemmin onnistuin hankkimaan ns. synkkaboksin, jonka avulla nauhurin ja sekvensserin sai pyörimään tarkasti yhtä tahtia, joten tietokoneelle rakennetut ja (perin vähän tilaa vievässä) midi-muodossa tallennetut soitinosuudet tarvitsi muuttaa ääneksi vasta siinä vaiheessa kun valmis teos miksattiin (toiselle, ”normaalille”) C-kasettinauhurille.

Vähitellen kovalevytila alkoi halveta huomattavassa määrin ja neliraitanauhuri siirtyi syrjemmälle, kun aloin tallentaa myös ”oikeiden soittimien” osuudet – kitara-, basso- ja lauluraidat – digitaaliseen muotoon kovalevylle. Cakewalk Pro Audio 4 alkoi olla tässä vaiheessa jo vanhanpuoleinen ohjelma. Uudemmat versiot olivat ilmeisesti sen verran hintavia, että tyydyin toistaiseksi halvempaan versioon, italialaisen Flavio Antoniolin mainioon n-Track Studioon. Tämä digitaalinen audiotyöasema (DAW) oli pätevä kapine kovalevylle äänitettyjen musiikkiraitojen käsittelyyn ja miksaamiseen, mutta midi-osasto oli perin vaatimaton, joten vanha Cakewalk pysyi edelleen midi-sekvensserinä. Kunnes joskus vuoden 2007 tienoilla kävi niin, että n-Track Studion silloinen versio ei yhtäkkiä suostunutkaan yhteistyöhön silloisen äänikorttini kanssa. Antonioli korjasi tapansa mukaan ongelman muutamassa viikossa, mutta minulla oli olevinaan kiire saada jotakin nauhoitettua – ja sen verran rahaa, että sain hommattua uuden, hienon DAW-ohjelman, jonka midi-toiminnotkin olivat riittävän hyviä että sekä n-Track Studio että Cakewalk Pro Audio jäivät syrjään. Vanha Twelve Tones Systems oli ottanut yhtiön nimeksi päätuotteensa nimen Cakewalk ja päätuoteohjelmisto oli kastettu Sonariksi. (Tässä vaiheessa pieni bostonilaisfirma oli sitä paitsi muuttunut ison japanilaisen äänitekniikkayrityksen Rolandin tytäryhtiöksi.)

Jo tuolloin, kymmenkunta vuotta sitten, ”isot” DAW-ohjelmistot alkoivat olla toimintojensa puolesta suhteellisen hyvin samalla viivalla sikäli, että kaikki mitä yhdellä ohjelmalla saattoi tehdä onnistui ongelmitta toisellakin, ainoastaan työtapa ja terminologia saattoi vaihdella tuotteesta toiseen. Äänenlaadussaaan ei ollut mitään eroa, sillä taustalla oleva matematiikka on kuitenkin pohjimmiltaan ihan samaa. Tyypillisesti ohjelmistojen käyttöliittymätkin muistuttivat toisiaan, ja yrittivät parhaansa mukaan muistuttaa ”oikeita” miksauspöytiä. Siinä suhteessa on periaatteessa ollut jokseenkin samantekevää, millä ohjelmistolla (ja millä käyttöjärjestelmällä) musiikkia äänittää. Työtapa- ja terminologiaerot kuitenkin aiheuttavat sen, että ohjelmistosta toiseen loikkaaminen saattaa aluksi tuntua hankalalta: ne toiminnot mitä on tottunut käyttämään eivät olekaan sen kuvakkeen tai valikon takana missä ennen eikä niitä kutsuta samalla nimellä, joten olisi sukellettava tonkimaan jotakin yli tuhatsivuista pdf-tiedostoa saadakseen selville, miten homma hoidetaan. Tästä syystä en oikein päässyt sinuiksi erään äänikortin mukana tulleen, sinänsä vallan pätevän Cubase-ohjelmiston kanssa, vaan siirryin CPA- ja nTS-käyttäjälle tutumman oloiseen Sonariin. Pikaisesti vilkaisten olen kyseisen ohjelmiston avulla rakennellut viimeisten kymmenen vuoden aikana lähes puolentoistasataa laulua, remiksausta ja muuta musiikillista teosta (joista kohtuullinen määrä on tosin uusia versioita biiseistä, joiden aikaisempi äänitys ei sitten kuulostanutkaan niin hyvältä).

Nyt Sonar-aika on kuitenkin kallistumassa loppuaan kohti. Parisen viikkoa sitten ilmoitettiin, että ohjelman kehitystyö on päättynyt ja tekijätiimi saanut potkut. Cakewalk on ollut jo hyvän tovin kitaroistaan tunnetun Gibsonin omistuksessa (ja Gibson puolestaan elektroniikkajätti Phillipsin omistuksessa), ja Gibsonin ilmeisesti hyvin vaikea taloudellinen tilanne on saanut yhtiön karsimaan niitä toimintoja, joita ei ole katsottu riittävän kannattaviksi. Eikä musiikkiohjelmistotuotanto ole koskaan ollut kovin kannattavaa: kehitystyöhön kuluu vähintään yhtä paljon aikaa, rahaa ja henkilötyövuosia kuin ”oikeidenkin” laitteiden suunnitteluun, mutta tuote ei saa maksaa muutamaa satasta enempää – tai, onneksi yhä harvempien mielestä, sen pitäisi olla ilmainen ja jos se ei ole ilmainen se pitää kräkätä ja pistää ilmaiseksi jakoon piittaamatta lainkaan siitä miten monen ihmisen arkinen toimeentulo on kiinni ohjelman myynti- ja/tai lisensointikustannuksista.

Sonar-foorumilla on meneillään adressikeräys, jolla pyydetään Microsoftia ottamaan Sonar omaan tuotevalikoimaansa, mutta en oikein jaksa uskoa että hanke johtaisi mihinkään. Mikäli vanhaa tuotantotiimiä ei saada kasaan – ja jokainen heistä joka onnistuu saamaan jotakuinkin minkä tahansa työpaikan mistä tahansa joutuu sen ottamaan, Yhdysvaltain surkean työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmän vuoksi – ei hirvittävä määrä kolmenkymmenen vuoden ajalta periytyvää, muokattua, korjailtua ja edelleenkehiteltyä koodia juuri auta yhtään mihinkään ilman ihmisiä, jotka tuntevat koko systeemin pohjiaan myöten.

Ei minun(kaan) Sonar-ohjelmistoni ole tietenkään lakannut toimimasta. Se toimii oikein hyvin. Mutta jossakin vaiheessa joudun joka tapauksessa tekemään tietokoneeseeni ns. puhtaan asennuksen eli tyhjentämään järjestelmälevyn ja asentamaan käyttöjärjestelmän ja ohjelmistot uudelleen. Sonarissa on, melkein kaikkien nykyisten ”kaupallisten” ohjelmistojen lailla, lisensointijärjestelmä joka vaatii yhteydenottoa Cakewalkin nettiosoitteeseen ja käyttöoikeuksien varmistamisen sitä kautta. Jos nettiosoite on yhä olemassa ja toiminnassa sitten kun joudun puhtaan asennuksen tekemään, kaikki on edelleenkin hyvin. Mutta voi hyvin olla, että Cakewalk katoaa netistä hetkenä minä hyvänsä, sillä tällä hetkellä yhtiö (ja ohjelmisto) eivät tuota Gibsonille sitäkään vähää mitä aikaisemmin, kuluja vain.

Muut musiikkiohjelmistojen valmistajat ovat toki rientäneet hätiin ja kaupitsevat meille Sonarin käyttäjille omia tuotteitaan ainakin vähän edullisemmin crossgrade-tarjoushinnoin. Sellaiseen tulin itsekin tarttuneeksi, niin että saan opetella uuden ja massiivisen DAW-ohjelmistopaketin käyttöä jo ennen kuin on ihan pakko. Täytyy vain toivoa, että sen valmistaja pysyy pystyssä edes kohtuullisen monta vuotta ja jaksaa tuottaa uusia päivityksiä sitä mukaa kun tietokoneet muutenkin kehittyvät, päivittyvät ja muuttuvat (jolloin vanhat softat eivät enää välttämättä toimi).

____
* Kaltaiseni innokkaan, mutta osaamattoman amatöörin käsissä kyseessä on nimenomaan hakkaaminen, ei soittaminen. Toki järjestelmällinen ja sinnikäs harjoittelu auttaisi siinäkin.
† Okei, jos ihan rehellisiä ollaan, en muista aivan varmasti, tuliko ohjelmisto äänikortin mukana vai sainko ohjelman sisältävän yhden ainoan (!) 3,5 tuuman levykkeen kopion amatöörimuusikkokaverilta. Tähän aikaan ohjelmissa ei ollut kopiosuojauksia eikä minulla juuri yhtään rahaa. Sittemmin olen pyrkinyt ja päässyt siihen, että maksan kaikista käyttämistäni ohjelmistoista niiden tekijöille, aivan samoin kun haluan itsekin että työstäni maksetaan kunnon hinta.

Kategoriat: äänitekniikka, meni jo, musiikin tekeminen, musiikki | Kommentoi

751841 merkkiä (ja sata vuotta)

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin, itse kussakin kolkassa yhteistä planeettaamme! Olkoon jatkossakin niin, että voimme valita elämämme polkuja omien arvojemme ja kiinnostustemme mukaan, toisten estämättä ja toisten tuen avulla, toisiamme tukien.

Tämä bloggaus tulee viime aikojen tavoista poiketen vähäkuvaisempana. Järjestelmässä on muutettu vähän säätöjä eivätkä (uudet) yrttimaa.netin levytilaan siirretyt kuvat suostu linkittymään. Laitan sitten tuohon Hunanin kansikuvan, kun sen sentään sai näkyviin. Kannen 1930-luvulla Kiinassa otetun nuorta naista esittävän pääkuvan tekijä on muuten Ellen Thorbecke (1902–1973), joka sattui olemaan kirjassa keskeisessä roolissa olevan kummitätini Helvi Södermanin ikätoveri, vain puolisen vuotta häntä vanhempi.

Kuten nokkelampi–pokkelampi–hyvämuistisempi saattaisi otsikosta päätellä, Hunanin käsikirjoituksen tuore versio on hieman kasvanut edellisestä. Tekstissä tapahtui tällä kierroksella paljon tiivistämistä ja minulle kovin tyypillistä turhaa toistelua saatiin siivottua pois, mutta oli myös tarvetta lisäillä asioita, muun muassa kaksi (lyhyttä) lukua, joten kokonaispituus meni plussan puolelle. Hunan on melkoisen massiivinen pläjäys, ja kustantamon esittelysivulle merkitty 500 sivun laajuus voi jäädä lieväksi vähättelyksi. Taittovaiheessa – jonka teen itse alkuvuodesta – voi tietysti hieman säätää sivumäärää, muttei loputtomiin. On kaikkien etujen mukaista, että teksti näyttää kirjan sivulla rauhalliselta, lukemaan kutsuvalta ja sekä kirjasin- että sivukoko ovat riittävän isoja.

Lupasin uuden version kustannustoimittajalleni ”hyvissä ajoin ennen kuunvaihdetta”. Saatesähköpostissa kysäisin varmuuden vuoksi: ”Eikös kahtakymmentä minuuttia vaille ole ’hyvissä ajoin’?” Kaikeksi onneksi oli, riittävän hyvissä ajoin.

Kovin pitkää lomaa ei urakan jälkeen ole ollut varaa pitää. Piipahdimme tosin Ala-Saksin Mindenissä juhlistamassa kaverin kuusikymppisiä oikein mukavassa baari-illassa, ja tutustuimme samalla reissulla muutamiin kuuluisiin saksalaisiin joulumarkkinoihin. Pahoin pelkään, että joudun pikapuoliin palauttamaan voimaan jo valitettavan perinteisen musiikintekokieltoni, sillä nyt on tarkoitus puskea hyvällä tahdilla kokoon suomennos lyhyestä, mutta antoisasta astrofysiikan populaaritieteellisesta kirjasta.

(Spammitulvan vuoksi olen lyhentänyt artikkelien kommentointimahdollisuutta toistaiseksi kuukaudesta viikkoon. Pahoittelut, jos tämä aiheuttaa rauhallisempaan tahtiin kirjoituksiani lueskeleville hankaluuksia.)

Kategoriat: "Hunan", kieli, Kiina, kirjailijaelämää, kirjoittaminen, riitit | Kommentit pois päältä artikkelissa 751841 merkkiä (ja sata vuotta)

Arkista

Viime viikkoina on vietetty perin arkista kirjailijaelämää ainakin tässä taloudessa. On editoitu Hunanin käsikirjoitusta (jälleen kerran), on editoitu Armadan suomennosta. On tullut ääniteltyä muutama uusi versio omista lauluista, kun Armadan käännöstyön viimeisten viikkojen ajaksi itselleni julistama biisintekokielto hellitti. On tullut nikkaroitua muuatta taloyhtiön ikkunaruutuprojektia.

Facebookissa on (vaihteeksi) kiertänyt arkihaaste, jossa pitäisi kuvata mustavalkoisia kuvia arjesta, vailla ihmisiä. Kotona ja pihalla pyöriessä on tullut räpsittyä muutamia muitakin kuvia, joten jatkan tätä arkipäivitystä kuvallisessa muodossa.

Pikkujoulukausi on sentään päässyt alkamaan, joten toisinaan on tämä kirjailija/kääntäjä päässyt piipahtamaan kotiympyröistä vähän maalikylämäisempiinkin maisemiin, edes hetkeksi.

(Laitoin tuon edellisen Oum-bloggauksen kommentoinnin kiinni, koska se tuntuu houkuttelevan tavallistakin enemmän roskapostikommentteja. Voi tieten olla, että robotit käyvät seuraavaksi tämän merkinnän kimppuun.)

 

Kategoriat: "Hunan", kirjailijaelämää, kirjoittaminen, suomentaminen | Kommentit pois päältä artikkelissa Arkista

Oum.

Olen erinäisiä kertoja kehunut, miten antoisaa onkaan mennä konserttiin katsomaan esiintyjää, jonka musiikkia ei ole koskaan aikaisemmin kuullut. Tänään ei käynyt niin, sillä Oumin kolmea albumia on tullut pyöriteltyä viimeisen viikon mittaan muutaman kerran.

Levyt eivät sinänsä kertoneet kovinkaan tarkkaan, mitä oli odotettavissa, sillä niiden tyylikirjo ulottuu modernista elektronisesta arabipopista jazziin ja perinteisempiin marokkolaisiin ja muihin pohjois- ja länsiafrikkalaisiin musiikkityyleihin. Tänään lavalle astui laulajaa säestämään nelimiehinen akustinen yhtye: basisti Damian Nueva, lyömäsoittaja Inor Sotolongo, trumpetisti Camille Passeri ja oudisti Acir Rami. Keikka alkoi aavikkoblueshenkisellä tunnelmoinnilla, mutta vähitellen kuubalainen rytmisektio toi mukaan omaa, hiljaista rytmiikka-ajatteluaan afrikkalaisten, arabialaisten ja andalusialaisten ainesten jatkoksi. Hetkittäin huomasin kuulevani soitossa suorastaan kreikkalaisia aineksia, sillä Acir Ramin oud-soittotyyli toi välillä mieleen buzukin. Mutta saman meren ympärillähän Kreikka, Maghreb Marokkoineen ja Andalusiakin ovat, joten mikäs ihme tuo…

Oum El Ghaït Benessahraouin laulutyylissä on jotakin hyvin huolitellun jazzmaista, ja aina välillä muukin bändi päätyi jazzhenkiseen instrumenttisooloiluun, mutta onneksi soolot pysyivät armollisen lyhyinä, napakoina ja asiallisina. Enimmäkseen lavaa hallitsi Oum itse ja hänen notkea äänensä, ja bändi tyytyi tukemaan häntä ihailtavan sävykkäästi ja minimalistisesti. Etenkin Inor Sotolongon perkussioista irtosi hienoja, hienonvaraisia sävyjä, enkä voinut olla ihailematta setin eteen kiinnitettyä ”chimes”-settiä, jonka kellot oli tehty tavanomaisten metalliputkenpätkien sijaan erikokoisista avaimista.

Savoyn lavan edessä on usein nähty innostunutta porukkaa tanssimassa, mutta Oumin setti oli hyvinkin selkeästi kuuntelumusiikkia. Yleisö pysyi sopuisasti istuimillaan, mutta aplodeerasti innokkaasti laulut ja soolot sekä taputti tahtia siellä missä niin sopi tehdä. Ainakin bändi ja heidän solistinsa tuntuivat olevan ilahtuneita saamastaan vastaanotosta – ja siitä, että yleisön joukosta kuului välillä myös lasten ääniä. Salista sateiseen kaupunkiin purkautui tyytyväisen oloista yleisöä.

Kategoriat: elävä musiikki, musiikki | Kommentit pois päältä artikkelissa Oum.

Käytettyjen koirien kauppiaan anabasis

Paitsi että en kerkiä lukemaan ollenkaan tarpeeksi muiden kirjoittamia kirjoja – aina on jonossa jotakin jota pitäisi lukea ns. työn puolesta – kerkiän vielä harvemmin palaamaan niihin aikaisemmin lukemiini kirjoihin, jotka ansaitsisivat uuden kierroksen.

Eräs tämän kategorian klassikko sattui kohdalle aivan äskettäin. Isän lesken muuttaessa pienempään asuntoon minut kutsuttiin katsomaan, olisiko jälkeenjäävissä tavaroissa – ja kirjakasoissa – mitään sellaista mikä minua kiinnostaisi. Nappasin mukaan teoksen, josta oli jäänyt hyviä muistoja 1970-luvulta, jolloin sen luin ensi kertaa.

Jaroslav Hašekin 1920-luvulla kirjoittama Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa oli noihin aikoihin pinnalla monestakin syystä. Kansankulttuuri-kustantamo oli julkaissut Marja Helinin ja Tuure Lehénin suomennoksesta vastikään tyylikkään, kaksiosaisen laitoksen (nimellä Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa), ja meidän kodissamme olleen laitoksen paperikannet kuluivat aika nopeaan tahtiin perin repaleisiksi. Vähintään yhtä tärkeää oli Yleisradion loistokas kuunnelmasarja: vieläkin, lukiessani kirjasta Švejkin vakiorepliikin ”ilmoitan nöyrimmästi” kuulen sen mielessäni kuunnelman pääosanesittäjän Hannes Häyrisen äänellä.

(Osia kuunnelmasta löytyy netistä, mutta koska en tiedä niiden luvallisuudesta, en linkitä.)

Nyt käsiini saama laitos oli uudempaa tuotantoa: Orient Expressin vuonna 1991 julkaisema yksiosaiseksi sidottu Eero Balkin suomennos. Kansankulttuuri-painoksen henki kuitenkin elää kirjan lähestulkoon identtisessä ulkoasussa. Mukana on myös (sekä kannessa että sivuilla) Josef Ladan klassikkokuvitus, joka on muokannut erinäisten sukupolvien Švejk-kuvaa – jopa niin, että Švejkistä tehtyjen patsaiden esikuvana näyttäisi olevan pikemminkin Ladan isokokoinen pullukka kuin Hašekin tekstin ”sopusuhtainen pikkumies”. Mutta tokihan vuonna 1914 Itävalta-Unkarin keisarikunnan armeijaan värväytyvän käytettyjen koirien kauppiaan Švejkin hahmo on muutenkin karannut kirjan sivuilta ja merkityksistä joksikin aivan muuksi: patsaiden olemassaolo kertoo jo sinänsä, että tyyppi on saanut merkityksiä ja kansallissankaruuksia ihan yhtä lailla kuin ihan yhtä lailla antikansallissankarimaiset Tuntemattoman sotilaan hahmot. Muistan nähneeni Kansallisteatterin suurella näyttämöllä Bertolt Brechtin näytelmän Švejk toisessa maailmansodassa: siinä muistaakseni Lasse Pöystin esittämä Švejk ja hänen aina nälkäinen kaverinsa Baloun (Asko Sarkola) vetivät kerran toisensa jälkeen nenästä typeriä natseja ja aiheuttivat kaikenlaista nokkelaa pientä sekaannusta.

Nyt uudelleen kirjaa lukiessa Josef Švejkin hahmosta on oikeastaan vaikeaa ottaa selvää, mitä hän oikeastaan on. Toisaalta hänet voi tulkita (Brechtin lailla) salaviisaaksi trickster-hahmoksi, joka jallittaa parhaansa mukaan järjettömään sotaan heittäytyneitä ja Švejkin kotimaata Tšekkiä rautakoron alle painavia itävaltalaisia ääliöupseereita (ynnä kaikenlaista keisarivastaisuutta mielipuolisesti jahtaavia salaisen poliisin miehiä), ja joka vain esittää hölmöä ja vähän hullua. Tässä mielessä häntä lienevät tulkinnet Brechtin ohella ne, jotka ovat nostaneet hänet eräänlaiseksi fiktiiviseksi kansallissankariksi.

Toisaalta monet Hašekin romaanin tempaukset ovat silkkaa esikuvaa paljon myöhemmälle Mr. Beanille: oikeasti typeriä päähänpälkähdyksiä täsmälleen väärällä hetkellä. Nykyhetken näkökulmasta katsottuna jo Švejkin siviiliaikojen ”ammatti” on vastenmielinen: hän myy varastettuja koiria, mahdollisesti muuteltuaan niiden ulkonäköä ennen kauppaa. Kaikki hänen haltuunsa päätyneet koirat eivät edes pääse ostajille, vaan Hašek mainitsee ohimennen niiden kuolleen nälkään, kun Švejk on ollut pidätettynä.

Nykylukijan silmään pistää myös lapsellinen ääliönationalismi, joka tekee kaikista itävaltalaisista mahtipontisia hölmöjä ja (etenkin) unkarilaisista sietämättömiä iiskotteja, joiden pahoinpitelemistä ei katsota pahalla. Tokihan Hašek eli aivan toisenlaisessa maailmassa kuin me kirjoittaessaan Švejkin seikkailuja 1920-luvulla: Itävalta-Unkarin keisari- ja kuningaskunta -kaksoismonarkia oli hajonnut ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja sen osista (ynnä erinäisistä muista alueista) oli muodostettu Itävallan ja Unkarin ohella (enemmän tai vähemmän keinotekoiset) Jugoslavia ja Tšekkoslovakia, joista jälkimmäisen länsiosan muodosti aikaisemmin ”Böömin” nimellä tunnettu Švejkin kotimaa, nykyinen Tšekin tasavalta.

Vanhan kirjallisuuden merkittävyys toisaalta kumpuaa osittain juuri siitä, miten se kuvastelee aikansa ilmapiiriä, ja toisaalta siitä miten se onnistuu nousemaan asenne- ja mielipideilmapiirinsä yläpuolelle. Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa on selvästikin tempussa onnistunut, eikä syyttä. Epäilemättä itse kutakin tulkitsijaa ja lukijaa kutkuttelee yhtä lailla pohtia, mihin Švejk olisi lopulta päätynyt, mikäli vuonna 1923 kuollut Jaroslav Hašek olisi saanut kirjoitettua satiirisen tarinansa loppuun asti: Brecht ei ole todellakaan ainoa, joka on leikitellyt, omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan, sillä millainen hahmo hän olisi ollut seuraavien vuosikymmenien toisenlaisessa Euroopassa.

Kategoriat: kirjallisuus | 2 kommenttia

Suomentajasta kirjailijaksi (taas kerran)

Päivät, jolloin voi – hyvin omintunnoin ja aikataulussa – lähettää kustantajalle kirjasuomennoskäsikirjoituksen lisäksi laskun tehdystä työstä, ovat varsin mainioita päiviä. Etenkin jos on työnjälkeensä tyytyväinen.

Ainakin viimeisten tarkistusten aikana minun silmäni väitti, että suomennokseni Ernest Clinen Armadasta on ihan kohtuullisten hyvää tekstiä. Tokihan kustannustoimittaja tulee löytämään siitä paljonkin korjattavaa, ehkä uusiksi mietittävääkin. Mutta se kuuluu asiaan. Minäkin löydän yhtä ja toista paremmaksi työstettävää, kun näen käännökseni viikkojen tauon jälkeen uudelleen. Olen viime viikot elänyt sen verran tiiviisti tekstin parissa että niin sanottu perspektiivi on ihan taatusti hukassa – vaikka yleensä teenkin kohtuullisen hyvää jälkeä, kun tuotan vuorokaudessa paljon tekstiä.

Tällä hetkellä voin taas, ainakin toviksi peruuttaa käännösdeadlinea edeltävän (nyttemmin jo valitettavan perinteiseksi muodostuneen) biisinteko- ja äänityskiellon. Huomasin, että kone tuntuu hieman hidastelevan, joten on aika käyttää myös pari työpäivää ns. puhtaan asennuksen tekemiseen: järjestelmäkovalevyn alustaminen ja käyttöjärjestelmän ja ohjelmistojen uudelleen asennus yleensä auttaa hitailuun varsin mukavasti, ja pidentää koneen käyttöikää. ”Kone hidastelee enemmän kuin ennen” on erittäin huono peruste vaihtaa konetta. Ja nyt kun ei ole hetkeen kiire, on paras mahdollinen hetki tehdä tarvittavat huoltotoimenpiteet. Pitkään puolivalmiina roikkunut kirjailija-nettisivu-uudistus pitäisi sekin työstää kuntoon, kun nyt sinne olisi uutta materiaaliakin laitettavana.

Pitkään lomailuun ei ole mahdollisuutta, sillä kirjoituspöydälle putkahti muutama päivä sitten paksu paperinivaska, Hunanin käsikirjoitus, johon kustannustoimittaja on merkinnyt monenlaista korjailtavaa ja paranneltavaa. Tämän kirjan kanssa on tehty aikaisempia useampia editointi- ja korjailukierroksia, ja nyt vielä kustannustoimittajakin vaihtui. Minulla ei ole mitään valittamista Niinan työn suhteen – hän teki erinomaisia korjaus- ja parannusehdotuksia, näki paljon vaivaa käsikirjoitukseni kanssa – mutta toisaalta olen iloinen siitä että olen päässyt jatkamaan yhteistyötä monta aikaisempaa romaaniani toimittaneen Stellan kanssa.

Hunanin suhteen on sitä paitsi muutenkin tällä hetkellä vallan hyvät ja toiveikkaat fiilikset. Kustantamolta saamieni tietojen mukaan ennakkomyynti on alkanut vallan lupaavasti: (maagisrealistisia tai suomikummallisia aineksia sisältävä) historiallinen romaani on monille kirjakaupoille helpompi sisäänostettava kuin tieteisromaani. Olen myös nähnyt kirjan kansikuvan, joka poikkeuksellisesti ei sisällä minun valo- tai muita kuviani, mutta näyttää vallan mainiolta. Vielä se ei ole julkinen, joten joudun panttaamaan sitä teiltä tovin.

Kategoriat: "Hunan", kirjailijaelämää, kirjoittaminen, suomentaminen | Kommentit pois päältä artikkelissa Suomentajasta kirjailijaksi (taas kerran)

Juhlat on alkaneet

Savoy-teatterin lavalle astuessaan ja flyygelin ääreen istahtaessaan Yari kertoo, että koska kyse on hänen juhlakonsertistaan, hän soittaa niitä kappaleitaan joita haluaa soittaa. Niin hän sitten tekeekin. Biisilistan osalta 60-vuotisjuhlakonsertti ei mene ihan sinne mihin perinteisesti on ollut tapana, mutta sehän on puolestaan hyvinkin yarimaista.

Se-yhtyeen muistelukonsertit Yari teki keväällä Litku Klemetin ja Se Tuntematon Numero -yhtyeen kiertueella, ja oikein hyvin tekikin, joten juhlakonsertin painopiste oli Yarin soolotuotannossa ja ilahduttavasti myös (ainakin toistaiseksi) levyttämättömässä tuotannossa. Myös Yarin ”tuore” soololevy, kahdeksantoista vuotta sitten ilmestynyt 12 askelta oli etukäteen odottamattoman hyvin esillä – ja miksei olisi, hienoja laulujahan se sisältää.

Vanhaa Se-materiaalia esittivät lähinnä juhlakonsertin henkeen kuuluvat vierailevat tähdet, eivätkä lainkaan huonosti. En itse ehkä olisi antanut ”Varjoja” Samuli Putrolle, mutta eipä tuo huono tulkinta ollut, hieman odottamaton vain. Jarkko Martikainen sai ”Ei asfaltti liiku” -raitaan riittämiin energiaa, eikä sitä toki puuttunut Litku Klemetiltäkään. Vaikuttavimmat vierailuosuudet keskittyivät kuitenkin muuhun kuin Sen klassikoihin. Valitettavasti missasin niiden kolmen muusikon nimet, jotka soittivat ja lauloivat Yarin karjalaisrunoihin säveltämiä lauluja – etenkin kanteleensoittaja teki huikeaa työtä looper-pedaaleineen kaikkineen.

EDIT. Yari täydensi Facebookin Yari-sivulla: ”Aino Ruotanen kantele, Minttu Helsten laulu ja Ella Isotalo viulu. Tätä konserttia varten kasattu kokoonpano mutta tekevät musiikkia sekä soolona että kokoonpanoissa.”

Illan ensimmäinen vieras, P.K. Keränen oli sittenkin järisyttävin. Tulkinnat Yarin ensimmäisen soolosinglen molemmista puolista (”Maria Maria” ja ”Voin odottaa”) olivat illan luullakseni vahvimpia irtiottoja alkuperäisistä sovituksista, ja Keräsen hauras ääni toimi niissä hienosti. Jälkimmäiseen toi lisänsä kosketinsoittaja-Risto, joka sävytti koko muutakin settiä väliin hyvinkin odottamattomilla soundi-ideoilla. Muukin bändi – rumpali Tero Kling, kitaristi Puka Oinonen ja basisti Dile Kolanen – soitti kerrassaan mainiosti.

Uuden materiaalin, ainakin ensi kuulemalta oikein mainioilta kuulostaneiden uusien laulujen runsas määrä antaa sitä paitsi toivoa, että 12 askeltasaa lopultakin seuraajan, eikä Yari vetäydy takaisin mökkiinsä väkertämään pelkkää elokuvamusiikkia (vaikka hyvin ymmärrän ajatuksen viehätyksen). Toivottavasti hän jaksaa heittää jonnin verran keikkojakin. Yari on niin hieno laulaja ja esiintyjä ettei häneen kyllästyisi vähän taajemmallakaan keikkatahdilla, etenkään kun keikoissa ei ollut etenkään tällä kertaa kysymys pelkästään pölyisestä uusi aalto -nostalgiasta, vaan tuoreesta ja/tai tuoreesti esitetystä, ajattomasta musiikista.

Kategoriat: elävä musiikki, musiikki | 4 kommenttia

Kirjailija messuaa

Minun tämänvuotinen ohjelmani Helsingin kirjamessuilla keskittyy perjantain iltapäivään ja iltaan, seuraavasti:

Vaihtoehtoinen Suomi!

Kirjailijat visioivat Suomelle erilaisia nykyhetkiä ja tulevaisuuksia vaihtoehtohistorioiden ja science fictionin hengessä.

Aika 27.10.2017, 17:00 – 27.10.2017, 17:30
Paikka Kullervo
Esiintyjät Anne Leinonen, J. Pekka Mäkelä, Johanna Sinisalo, Vesa Sisättö (pj)

_

Avaruuden luotaajat – ihminen ja maailmankaikkeus

Interstellar ja Arrival -elokuvien pohjalta voi sanoa, että tarinankerronnassa suuret kuviot ja ihmiskunnan matka tulevaisuuteen ovat nyt ajankohtainen aihe. Miten tämä näkyy kotimaisessa kirjallisuudessa? Keskustelemassa scifi-kirjailijat Jussi Katajala, Shimo Suntila ja J. Pekka Mäkelä, sekä Kujerruksia-kulttuuriblogin pitäjä Linnea Peurakoski.

Aika 27.10.2017, 17:30 – 27.10.2017, 18:00
Paikka KirjaKallio
Esiintyjät Shimo Suntila, J. Pekka Mäkelä, Jussi Katajala, Linnea Peurakoski

_

”Onnestain on puolet sinun”. Käännösiskelmien vuosikymmenet

”Onnestain on puolet sinun”. Käännösiskelmien vuosikymmeniä luotaavat Maarit Niiniluoto, Harri Hertell, Alice Martin ja J. Pekka Mäkelä. Mukana musiikkinäytteitä.

Aika 27.10.2017, 19:00 – 27.10.2017, 19:30
Paikka Kullervo
Esiintyjät Maarit Niiniluoto, Harri Hertell, J. Pekka Mäkelä, Alice Martin
Kategoriat: kirjailijaelämää, kirjallisuus, musiikki, riitit, tapahtumat | Kommentit pois päältä artikkelissa Kirjailija messuaa