Tuulennaukujan kuolema

Varustamon kuuluisin alus, median lemmikiksi noussut valkoiseksi maalattu nelimastoparkki, saapuu Englantiin tehtyään matkallaan Australiasta miltei ennätyksellisen nopean matkan.  Poikkeuksellisesti matkalla on mukana myös nainen, kapteenin vaimo. Nuorikon yläluokkaisen englantilaissuvun vastustama avioliitto on solmittu miehen pienessä kotikylässä Ahvenanmaalla juuri ennen kuin alus aloitti maailman ympäri yltäneen matkansa. Kapteeni itse on nuorimpia komentajia tässä maailman viimeisessä kauppapurjelaivastossa: samaisen laivan perämiehen nosti nykyiseen virkaansa laivan edellisen isännän, 1900-luvun kenties kuuluisimman purjekauppalaivakapteenin Ruben de Clouxin suositus.

Tulosatamassa Falmouthissa odottaa varustamon orderi siirtyä purkamaan vehnälastia Ipswitchiin. Saamistaan hyvistä neuvoista huolimatta nuori kapteeni päättää lähteä rannikkovesillä kömpelön, moottorittoman aluksensa kanssa ruuhkaiseen Englannin kanaaliin sumuisena yönä. Kukaan laivalla ei huomaa, että Eddystonen majakka ohitetaan väärältä puolelta. Navigointivirhe paljastuu vasta kun nelimastoparkki rysähtää karille Salcomben edustalla.

Haveri nousee saman tien englantilaisen lehdistön etusivuille, ja toimittajaparvet tulvivat Salcombeen kirjoittamaan ja kuvaamaan ”kuherruskuukausilaivan” ahdinkoa. Kapteenin nuorikko, kokenut toimittaja itsekin, masinoi julkisuutta vielä lisää kerätäkseen rahaa parkin pelastamiseen, sillä legendaarinen varustamonomistaja pitää vakuuttamatonta alusta saman tien menetettynä. Satojen vapaaehtoisten voimin turvonnutta, mädäntynyttä vehnälastia saadaan purettua seuraavien kuukausien ajan sen verran, että alus irtoaa karilta, ja se hinataan suojaiseen, hiekkapohjaiseen lahteen korjausyrityksiä ja lopun lastin tyhjennystä varten. Mutta lahteen osuu myrsky, joka lopulta murtaa vain vähän yli kolmekymmenvuotiaan nelimastoparkin teräsrungon. Herzogin Ceciliestä on tullut yksi uusi hylky Englannin kanaaliin lukemattomien hylkyjen joukkoon.

Herzogin Cecilien viimeinen matka kiehtoo laivoista ja merihistoriasta kiinnostuneen kirjoittajan mieltä aina kun siitä lukee. Mitä viimeisellä matkalla oikein tapahtui? Näyttivätkö kompassit todella pieleen, ja johtuiko se siitä että Britannian laivasto olisi kokeillut alueella salaista magneettiasettaan, jolla oli tarkoitus häiritä vihollisen sotalaivoja? Oli minulla jonkinlainen spefistinen tarinanideakin tämän haverin ympärille kehitettynä, mutta muutama viikko sitten luin Ulla-Lena Lundbergin uudesta Herttuar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina -kirjasta (Teos/Förlaget 2017) ja ajattelin, että pajatso on ainakin toistaiseksi tyhjennetty. Ja mikäs siinä: itsekin oolantilaisena, alueen merihistorian keskellä kasvaneena Lundbergillä on tietysti paljon paremmat edellytykset taustoittaa tarinaansa kuin minulla.

Herttuatar ja kapteenin vaimo on kuitenkin toisenlainen kirja kuin kuvittelin. Sen syntysyynä ovat olleet vastikään löytyneet kapteeninrouva Pamela Erikssonin (1908–1984) kirjeet ja valokuvanegatiivit, ja kirja antaa tilaa etenkin jälkimmäisistä skannatuille kuville. Lundbergin tekstiosuus on niille lähinnä kahdeksankymmentäsivuisena johdantona.

Ei sillä että johdanto olisi huono, ohut tai pinnallinen, päinvastoin: teksti on maallikon silmiin erinomaisen perusteellista ja huolellista työtä ja valaisee monia niitä syitä miksi Herzogin Cecilien nuori kapteeni Sven Eriksson (1903– 1954) päätti lähtä niin kohtalokkaalla kiireellä laivansa viimeiseksi jääneelle matkalle. Hänen päänsä oli varustamon legendaarisen ”purjelaivojen kuninkaan” Gustav Eriksonin (1872–1947) silmissä jo valmiiksi proverbiaalisella pölkyllä. Sven Eriksson oli osoittautunut koreilunhaluiseksi tuhlariksi, joka ei saanut hoidettua laivansa paperitöitä tai kuluselvityksiä tehtyä – paitsi silloin kun Pamela Eriksson huolehti näistä asioista – ja Cecilien matkat tuottivat tappiota aikana jolloin purjekauppalaivat olivat muutenkin jäämässä toiseksi nopeammille, kanavien kautta oikaiseville höyrylaivoille. Varustamon kitsas patruuna vaati kapteeneiltaan tiukkaa kulukuria, ja siihen ei Sven Eriksson koskaan kyennyt. Cecilien viimeinen matka oli muutenkin alkanut huonoissa merkeissä: donkey-pannun räjähdys oli vaatinut Maarianhaminassa neljän ihmisen hengen ja vienyt laivan ennen matkaanlähtöä kalliille telakalle, ja Tanskan salmissa hankalasti ohjailtava nelimastoparkki oli kolhinut kahta pienempää alusta jäämättä selvittämään asioita: Sven Eriksson oli kadonnut avomeren rauhaan radiottomalla aluksellaan.

Ei ihme, että Herzogin Cecilie jäi ainoaksi laivaksi jota Sven Eriksson koskaan komensi: hänen loppuelämänsä kului maatilanisäntänä Etelä-Afrikassa.

Pääosan Herttuataresta vievät kuitenkin Pamela Erikssonin valokuvat, ja ihan aiheesta. Kokeneena journalistina hän on ollut erinomainen valokuvaaja – samoin ne Cecilien miehistön jäsenet, joille hän on antanut kameransa saadakseen kuvia itsestään ja kapteenimiehestään. Hänhän kirjoitti tästä viimeisestä matkasta oman kuvauksensa The Duchess: The Life and Death of the Herzogin Cecilie (Secker  & Warburg 1958), johon Lundberginkin teksti paljolti nojaa. Negatiiviskannausten ja hyvän painatuksen ansiosta Herttuattaren ja kapteenin vaimon kuvitusta katselee paljon mieluummin kuin sitä millaisina samat otokset näkyvät omassa Duchessin pokkariversiossani (jonka ostin Maarianhaminan merimuseosta, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi lukea).

Herttuatar onkin mainio katselu- ja selailukirja kaltaiselleni meriromantikolle.

Ei tämä paketti ihan täydellinen ole, minun silmissäni. Caj Westerbergin suomennos olisi vaatinut paikka paikoin vähän enemmän kustannustoimittajan punakynää. Jotkut kuvatekstit saavat minut kurtistamaan kulmiani: yllä oleva kuva meren kolhiman Cecilien keulavantaasta on luemma otettu laivan saapuessa Australian Port Lincolniin, mutta siinä vaiheessa laivalla olisi pitänyt olla pelkkä painolasti ja se olisi luullakseni uinut paljon korkeammalla. Itse veikkaisin – merenkulun ja purjelaivojen suhteen täydellisenä amatöörinä – että kuva on laivan paluumatkalta täydessä vehnälastissa.

En minä kuitenkaan väitä, että olisin kokonaan hylännyt ideani kirjoittaa mitään, mikä liittyy Herzogin Cecilieen tai 1900-luvun purjelaivoihin. Olenhan minä muutamia Cecilien haverin aineksia hyödyntänyt aivan toisenlaisessa kirjallisessa kontekstissa jo vuosia sitten. Ja parin vuoden takainen vierailu Maarianhaminan merimuseossa Archipelaconin yhteydessä synnytti kaikenlaisia ideoita nelimastoparkille sijoittuvaan spefiromaaniin. Museoon on sijoitettu paljon Cecilien hylystä pelastettua tavaraa: keulakuva, laivakello, jopa kapteenin salonki kalustoineen ja puisine seinäpaneeleineen. Ehkäpä käytän vielä tuon mainion Tuulennaukuja-nimenkin.

Kategoriat: "Alshain", kirjallisuus, kirjoittaminen, ”Tuulennaukuja” | 2 kommenttia

Sillan kannella

”Silta” on ehkä jopa varsin kulunut metafora silloin kun puhe on Suomen ja Ee– Viron suhteista. ”Sävelsiltaa” kuunneltiin radiosta jo kuusikymmenluvulla, samoihin aikoihin kun laivaliikenne Helsingin ja Tallinnan välillä avattiin pitkän tauon jälkeen, aikana jolloin Neuvostoliitto yritti mahdollisimman tarkoin kontrolloida ettei Suomenlahden poikki siirry muuta kuin huolella hyväksyttyjä asioita (missä NL epäonnistui täydellisesti, siinäkin).

Virka-galleriassa eli Helsingin kaupungintalon aulassa tänään avautunut Silta-näyttely toisaalta ottaa lähtökohdakseen juuri tämän lahdenvälisten suhteiden mutkikkaan historian viimeisten reilun sadan vuoden ajalta. Galleriatilan keskiosan täyttää ”Talsinki”, kuva- ja esinenäyttely joka valottaa historiantunneilla nukkuneellekin pääkohtia Suomen ja Viron suhteiden historiasta. Mukana on runsaan valokuvanäyttelyn ohella muun salakuljetustavaraa: 1920-luvulla viinaa Virosta kieltolaki-Suomeen, 1980-luvulla sukkahousuja ja farkkuja neuvosto-Eestiin. Täällä valotetaan myös Helsinki–Tallinna-kaksoiskaupunki-idean historiaa: siltaa tai tunnelia lahden poikki on suunniteltu jo 1800-luvulla.

Varsinainen näyttely koostuu kuitenkin neljän virolaisen ja neljän suomalaisen taiteilijan valokuva- ja videoteoksista, jotka luotaavat monelta kantilta sekä vuorovaikutusta että, ennen kaikkea, kansallista identiteettiä.

Taiteilijakahdeksikosta meille ennestään tuttu, hurmaava Sepideh Rahaa käsittelee identiteettiä, kotimaata ja juuria kahden suomeniranilaisen naisen sanojen ja kuvien kautta sekä valokuvina että kahden näytön videoteoksella. Videon visuaalisesti ja äänellisesti hienoilla kuvilla esiintyvä punainen granaattiomena ei ole mukana ainoastaan esteettisenä kontrastina sinertävän ja vihreän sävyisiin suomalaismaisemiin: Sepideh kertoi, että granaattiomena on alkuaan kotoisin Iranista, ja toimii näin ollen (suomalaiseen ympäristöön sijoitettuna) symbolina identiteetille kahden maan kansalaisena – tai ei minkään maan kansalaisena, onnellisesti juuret ilmassa leijumiselle. Tällaista kulmaa on mukava kuulla näinä nationalismin zombiemaisen kuolleistaheräämisen aikana.


Korjaus: Sepideh kertoi, että toinen naisista oli palestiinalainen eikä iranilainen. Molemmat ovat muuttaneet Suomeen lapsina perheidensä kanssa.


Näyttely on Virka-galleriassa avoinna helmikuun 25. päivään asti. Kannattaa käydä jonakin hiljaisempana hetkenä, niin että ettei joudu jonottamaan videoteosten kuulokkeita.

Sitä paitsi Kaupungintalon aulassa on aina mukava käydä katsomassa siellä jo ainakin 1960-luvulta asti seissyttä teosta, jota toisinaan tekisi mieli sormeilla.

Kategoriat: kulttuuri, kuvia | Kommentoi

Toiset satakaksikymppiset

Kirjailijaliiton jäsenistö juhli liittonsa 120-vuotista taivalta jo keväällä, mutta koska tänään on Aleksis Kiven päivä ja Kai Häggmanin historiikki Kivelle perustettu – Suomen Kirjailijaliitto 1897–2017 (Otava) oli tullut painosta, oli toki syytä juhlia uudelleen, edes pienen iltapäivätilaisuuden verran.

Puolenkymmenen helsinkiläisen lehtimies-kirjailijan perustama yhdistys on kasvanut seitsemänsataahenkiseksi järjestöksi, joka on ollut kausittain hyvinkin vaikutusvaltainen. Tänään ei ehkä tuntunut ihan siltä, sillä paikalla olevat toimittajat ja valokuvaajat tuntuivat olevan kiinnostuneempia valtiovallan tervehdyksen tuoneen entisen valtiovarainministerin, nykyisen entisen valtiovarainministerin eilen julkistetuista vauvanodotusuutisista. On tosin sanottava, että puheessaan Sauli Niinistö kyllä esitti eräänlaisen pienen apologian valtiovarainministeriaikoinaan esittämästään varomattomasta lausunnosta kirjastojen maksullisuuden suhteen, eikä puhe muutenkaan ollut lainkaan huono.

Kiinnostavampi oli silti Häggmanin esitys kirjastaan. Kirjailijoiden toimeentulo oli ongelma jo liiton alkuvuosikymmeninä, mutta sananvapauskysymykset tulivat ohjelmaan ja pohdintaan vasta toisen maailmansodan jälkeen: kolmekymmentäluvulla liitto oli hyvin hiljaa Saksan toisinajattelijoiden vainoista, ilmeisesti vähintään yhtä hipihiljaa kuin sitten 60–70-luvuilla Neuvostoliiton toisinajattelijoiden vainoista. Ohjelman mittaan esitettiin hyvin rytmitetty viiden videoinsertin sarja, jossa muutama kirjailija luki katkelmia kirjasta. Nuorin lukijoista oli alle kolmekymppinen Susinukke Kosola, vanhin lähes yhdeksänkymppinen Eeva Kilpi.

Koska varsinaiset bileet oli pidetty jo keväällä, kyseessä oli parin tunnin iltapäivätilaisuus. Puheiden jälkeen ehdittiin kyllä nostaa malja kuohuvaa ja jutustella tovin. Turinoinnin lomassa kävi ilmi sellainenkin kiinnostava pikku detalji, että muuan mainio kirjailijakollega on ollut samaan aikaan 80-luvulla silloisessa Oulunkylän Pop/Jazz-opistossa ja vieläpä saman bassonsoitonopettajan tunneilla. Maailma ei ole suurensuuri.

Kategoriat: kirjailijaelämää, kirjallisuus, riitit | Kommentoi

730532 merkkiä

Olen minä arabispefin lueskelemisen lomassa tehnyt töitäkin. Uusin versio Hunanista lähti äsken kustannustoimittajan ihmeteltäväksi.

Hunan on taas vähän tiiviimpi ja romaanimaisempi. Toistoja ja jankkaavampaa pohdiskelua on vähennetty sieltä missä niitä oli liikaa, sanavalintoja on mietitty tarkemmin. Suurin rakenteellinen muutos tapahtui kirjan alussa: nyt kirja alkaa kohdasta joka edellisessä versiossa tuli vasta kolmantena lukuna. Entinen ykkösluku siirtyi sen perään ja välistä leikattiin pois pätkä (alkuperäisiä) päiväkirjamerkintöjä. Tarkoituksena on, että kirjan aloitus imaisee lukijan mukaansa saman tien, ja tämä järjestyksenmuutos toivon mukaan edistää asiaa.

Asiat ovat edistyneet muillakin rintamilla. Kirjasta on nyt tehty kirjallinen kustannussopimus ja ensimmäisiä kansikuvaversioita on laadittu. Tällä kertaa en tee itse kantta, mutta ammattigraafikon työ näyttää oikein hyvältä. Myös ennakkomyynti kirjakaupoille on aloitettu, ja kuulemma käynnistynyt ihan hyvin. Ellei ihmeempiä satu, valmis kirja on lukijoiden ulottuvilla ensi helmikuussa.

Alkaa siis lopultakin vaikuttaa siltä, että tämä monipolvinen ja kauan väkerretty romaanisavotta alkaa olla lopultakin valmistumassa. Kyllä teksti palaa vielä vähintään kerran muokattavakseni, ja tälläkin kertaa taitan kirjan itse, mutta silti.

 

Kategoriat: "Hunan", kirjoittaminen | Kommentoi

Vanhaan maailmaan

Maurilaisen Andalusian jäätyä espanjalaisten jalkoihin vuonna 1492 osa pakolaisista purjehtii rannattoman valtameren yli ja perustaa siirtokunnan Pohjois-Amerikkaan. Seuraavien kolmensadan vuoden kuluessa maurit muodostavat mantereenlaajuisen, kalifin johtaman valtioliiton pohjoisamerikkalaisten kansojen kanssa. Islamiin sekoittuu totemistisia aineksia, ja teknologinen kehitys laukkaa nopeampaa tahtia kuin vanhassa maailmassa – josta tämän Yaqteenyaksi nimetyn valtion asukkaat eivät tiedä mitään, sillä tabut kieltävät valtameren ylittämisen.

Kolmisensataa vuotta perustamisensa jälkeen kalifaatti on kuitenkin ajautunut sisällissotaan. Kapinaliike pitää tarinaa Andalusiasta ja Granadasta pelkkänä satuna. Vanha tabu on rikottava, on lähetettävä retkikunta meren yli tuomaan todisteita vanhasta maailmasta. Matkaan lähetetty laiva kuitenkin haaksirikkoutuu Pohjois-Afrikan rannikolla. Rannalle selviää vain nuori Al-Baz Al-Monqad, jonka harteilla on nyt tehtävän onnistuminen ja kotikalifaatin pelastaminen.

Saudiarabialaisen pelisuunnittelijan ja tieteiskirjailijan Yasser Bajhattin Yaqteenya – The Old World (2015) lähtee liikkeelle kutkuttavasta ja varsin mahdollisen tuntuisesta vaihtoehtohistoriallisesta asetelmasta. Bajhattin yhteistyökumppaninsa Ibraheem Abbasin kanssa kirjoittamien HWJN:n ja Somewheren lailla tarina keriytyy auki miltei poikamaiseksi seikkailukertomukseksi, jonka joistain piirteistä jopa Edgar Rice Burroughs saattaisi olla ylpeä (jos olisi kyennyt rasismiltaan tarttumaan mihinkään ei-englantilaiseen teokseen). Vanhanaikaisuutta tietysti korostaa pohjoiseurooppalaisen lukijan silmissä vielä varovaisen kunnioittava, etäisen palvova suhtautuminen naisiin, jotka Bajhattilla kuitenkin ovat (ainakin ajoittain) aktiivisia toimijoita, eivät hädästäpelastettavia hentoja virpiä.

Neljästä putkeen lukemastani arabispefikirjasta Yaqteenya ja Museum of Spirits ovat selkeästi parhaimman oloisia myös englanninnoksiltaan. Todella laadukasta, arabiankielestä ammattitaitoisesti käännettyä spefiä haluavan kannattaa kuitenkin yhä luottaa kotimaiseen tuotantoon ja hankkia käsiinsä Hassan Blasimia.

Kategoriat: kirjallisuus | Kommentoi

Se on jossain

Husam on parikymppinen saudiarabialaisnörtti, jonka elämä pyörii pienissä ympyröissä: hän joutuu käymään tylsässä työssä auttaakseen leskiäitiään elättämään itseään ja pikkusiskoa. Eräänä päivänä Husam herää kummallisessa kristallipalatsissa. Hän on kasvanut pituutta, laihtunut eikä tarvitse enää silmälaseja. Kaikki ihmeellisen kaupungin asukit tietävät hänen nimensä – ei ihme, hänestä on pystytetty kaupunkiin patsaskin – ja kaikki tekevät parhaansa hänen auttamisekseen. Etenkin Malak, ylimaallisen kaunis nuori nainen, Husamin henkilökohtainen avustaja ja opastaja. Tai eivät aivan kaikki: käy ilmi että kaupungissa on ihmisiä, jotka haluavat Husamin hengiltä ja väittävät, että se on hänen omaksi parhaakseen.

Minulle selvisi vasta aivan lukemisen loppuvaiheissa, että Ibraheem Abbasin (yhdessä Yasser Bahjattin kanssa) kirjoittama Hunaak! (tai Somewhere!, 2013) on osa samaa trilogiaa kuin Abbasin esikoisromaani HWJN. (Kolmas osa, Binyameen, 2015, on julkaistu toistaiseksi vain arabiaksi.) Hunaak! kulkee (lopun muutamia seikkoja lukuun ottamatta) sen verran eri polkuja ettei ykkösosan lukemattomuus juuri häiritsisikään. Toisaalta Hunaak! on, minusta, sen verran heikompi teos että saattaisi lannistaa tarttumasta Abbasin muuhun tuotantoon.

Iso ongelma on Abbasin ja Bahjattin englanninnos, joka on selkeästi kankeampi ja tökömpi kuin ensimmäisessä osassa. Luultavasti teksti toimisi paljon paremmin alkukielellä. Toisaalta kirjassa on kyllä muitakin ongelmia: perusasetelma ja juonenkuljetus eivät kaiken kaikkiaan tunnu kovinkaan vahvoilta tai kiinnostavilta – tulee koko ajan mieleen ajatus ”enkös minä ole lukenut tämän saman jossakin muussa kirjassa?” – ja kaiken lisäksi Abbas rakentaa kirjan huipennukseksi näyttävän taistelun, jonka on selvästikin ajatellut elokuvana tai sarjakuvana: sellaiseksi se olisi pitänyt kirjoittaa, romaaneissa tälläiset jumpsisjömpsis-taistelut toimivat perin kehnosti. Kokonaisuuden arvosanaksi jää jonkinlainen ”ihan kiva miinus”, joka ei välttämättä innosta odottelemaan kolmannen osan englanninnosta – tai opettelemaan arabiaa.

Mutta on sähkökirjanlukijassa odottelemassa vielä yksi arabispefiromaani. Saas nähdä miltä se vaikuttaa.

Kategoriat: kirjallisuus | Kommentit pois päältä artikkelissa Se on jossain

Džinni ja tyttö

Džinnit ovat islamilaisen perinteen henkiolentoja, eivät välttämättä pahoja tai hyviä. Jotkut heistä kykenevät vuorovaikuttamaan ihmisten kanssa, useimmat eivät, ainakaan kovin helposti. Useimmat haluavat vain elää omaa elämäänsä kaikessa rauhassa piittaamatta ihmisistä, heidän lyhyistä elämistään ja touhuistaan. Hawjan-nimisen džinnin perhe – leskiäiti ja sairas isoisä – elelee tyhjilleen jääneessä talossa Jeddan laitamilla, mutta tilanne muuttuu kun taloon muuttaa lääkäriperhe. Hawjan alkaa seurailla perheen teini-ikäisen tyttären Sawsanin elämää ja, aikaa myöten, rakastuu tyttöön, joka ei edes näe Hawjania tai jonka kanssa Hawjan ei pysty puhumaan – ennen kuin Sawsan ystävättärineen keksii leikitellä spiritismillä ja itsepiirretyllä ouija-laudalla. Vähitellen Hawjanille selviää Sawsanin traaginen salaisuus, mutta samaan aikaan Hawjan joutuu tasapainottelemaan džinnisukunsa perinteiden, velvoitteiden ja sopimusten kanssa.

Elokuvantekijän, kirjailijan ja arabialaisten sf-kirjoittajien yhteisön Yatakhayaloonin perustajiin kuuluvan Ibraheem Abbasin vuonna 2013 ilmestynyt romaani HWJN (tai Hawjan, englannintanut Yasser Bahjatt) on ymmärtääkseni ollut melkoinen menestys alkukielellään, enkä mitenkään välttämättä ihmettele asiaa. Džinni-Hawjanin kertomaksi kirjoitettu tarina on hieman nuorisokirjamainen paranormaali romanssi, joka tasapainottelee kiinnostavalla tavalla perinteen ja modernin, länsimaisehkon elämäntavan välillä. Romaanin tarinassa moneen kertaan toistuva (ihmisten ja džinnien) muslimiuden korostaminen ja Jumalaan (Allahiin) vetoaminen saattaa toki olla vain keino välttää äärikonservatiivisen Saudi-Arabian sensuuriviranomaisten huomio. Monessa muussa suhteessa romaani voisi hyvin olla länsimaisempaakin tekoa, ja juonirakenne on pohjimmiltaan hyvinkin tavanomainen nuoriso/seikkailukirjan rakenne. No, ei kaikilta osin sentään… mutta on vaikeaa olla huvittumatta siinä vaiheessa, kun tarinaan ilmestyy niinkin kliseinen hahmo kuin Lamborghinilla ajeleva varakas nuorukainen. Mielenkiintoista kyllä, Abbas tarjoaa kirjassa myös eräänlaisen tieteellisen – tai ehkä pikemminkin tieteiskirjamaisen – selityksen džinnien olemassaololle ja heidän vuorovaikutukselleen meidän ihmisten maailman kanssa: tieteellisyystyyppiset asiat ja selittelyt kyllä jäävät sitten sivuseikoiksi kun päästään kirjan huipentumajaksojen kaahaus- ja kliimaksikohtauksiin.

Ibraheem Abbasin HWJN on Museum of Spiritsin lailla yksi niistä romaaneista, jotka Worldconin arabiankielistä spefiä käsittelevä paneelikeskustelu innoitti taannoin hankkimaan: innostusta toki avitti, että tapahtuman ajan kirjan kindle-versiota sai ladattua Amazonista ilmaiseksi. (Kindle-kirjan muuttaminen normaalien sähkökirjanlukijoiden epub-formaattiin vaati pientä kikkailua, mutta netistä löytyy siihenkin tarvittavat ohjeet ja ohjelmat.) Arabispefiin en ole aikaisemmin pystynyt lainkaan tutustumaan ja ainakin nämä kaksi ensimmäistä esimerkkiä antavat ymmärtää, että tuolta(kin) kielialueelta löytyy hyvinkin kiinnostavaa luettavaa. Jos joku valistunut sielu alkaa näitä joskus julkaisemaan suomeksi, toivottavasti käännökset tehdään kuitenkin alkukielestä eikä englanninnoksista: Bahjattin työ tuntuu sujuvammalta kuin Museum of Spiritsin kömpelöhkö käännös, mutta silti siinä on innokkaan mutta amatöörimäisen työn tuoksu.

Kategoriat: kirjallisuus | Kommentit pois päältä artikkelissa Džinni ja tyttö

Sielujen museo

Yhdysvalloissa opiskellut Saghira palaa kotiin Kuwaitiin ja joutuu etsimään itselleen työpaikan lisäksi paikkaa asua: lapsuudenkoti on myyty vanhempien kuoltua, ja jo aikaa sitten perheen perustaneiden vanhempien sisarusten mielestä olisi aivan mahdotonta, että nuori naimaton nainen asuisi yksikseen. Kun majailu vanhemman veljen teinityttären huonekaverina ei ota onnistuakseen, Saghira muuttaa isoisänsä vanhaan taloon, jossa hän ei ole koskaan edes käynyt. Itse asiassa hän tapaa vuodepotilaaksi dementoituneen isoisänsä nyt ensimmäistä kertaa. Saghiran isä on muuttanut pois oman isänsä luota viisitoistavuotiaana eikä ole ollut tämän kanssa sen jälkeen missään tekemisissä, koska uskoo tämän murhanneen vaimonsa ohella muitakin ihmisiä. Isoisän on myös huhuttu harrastavan nekromantiaa ja muita pimeyden toimia.

Isossa talossa asuu tulokas-Saghiran ja enemmän tai vähemmän tiedottoman isoisän lisäksi myös vanha taloudenhoitajatar ja isoisästä huolehtiva sairaanhoitajamies. Nämä hämmentyvät, kun Saghira tilaa torakoiden, hiirten ja pölyn täyttämään taloon ensi töikseen suursiivouksen. Suursiivous paljastaa portaikon alta piiloon rapatun oven, ja oven takaa huoneen, jossa on täpötäysien kirjahyllyjen ohella viisi luonnollisen näköistä ja kokoista vahanukkea. Yksi niistä esittää Saghiraa, jota isoisä ei ole koskaan tavannut. Pelottavaksi asia käy talon kolmelle (tajuissaan olevalle) asukille, kun vahanuket alkavat vaellella ympäri taloa, ja yksi niistä tappaa tuntemattoman, piirteiltään epämääräisen hahmon.

Kuwaitilaisen Abdulwahab Al-Rifaeen pienoisromaani The Museum of Spirits (Dorrance Publishing, 2017) tuli hankittua Worldconin arabiankielistä spefiä käsitelleen paneelikeskustelun innoittamana, ja seitsemänkymmentäsivuiseen kirjaan oli helppo tarttua Muusikoiden.netin jokavuotisesta miitistä palatessa, fyysisesti väsyneenä mutta psyykkisesti innoittuneena. Al-Riface onnistuu sivuamaan lyhyessä tarinassaan perhetragedian ohella Kuwaitin nopeaa kehitystä köyhästä kalastajakylien yhdyskunnasta ökyrikkaaksi öljyntuottajaksi, ja ristiriitaa Saghiran länsimais-rationaalisen ajattelun sekä perinneuskomusten välillä. Tarina kehittyy lopulta jotakuinkin toisenlaiseen suuntaan kuin miltä aluksi vaikuttaa.

Kiehtovuudestaan huolimatta kirja ei ole vailla ongelmia. Kertomukselle täysin oleellinen isoisän persoona osoittautuu sitten loppujen lopuksi monessa suhteessa erään spefi-tyylilajin perinteen mukaiseksi kliseeksi. (Yritän spoilerien välttämiseksi olla tässä mahdollisimman epämääräinen.) Lisäksi Al-Rifaee on mennyt englannintamaan teoksensa itse (yhdessä Nada Al-Rifaeen kanssa). Etenkin kirjan alkupuolella, ennen kuin tarinaan ehti uppoutua, teksti tuntui kovin geneeriseltä asiakirjaenglannilta, joka hukkasi arabiankielisen alkuteoksen (mahdolliset) sävyt ja tyylin.

Yhtä kaikki The Museum of Spirits on kiinnostava tirkistysaukko sellaiseen spefimaailmaan jota ainakaan täällä maailman nurkalla ei kovin hyvin tunneta.

Kategoriat: kirjallisuus, sf | 2 kommenttia