Verenpunainen

Armoitettu suomentajakollega Riina Vuokko lueskeli viime kesänä Hunanin käsikirjoituksen ensimmäistä versiota samalla kun hän viimeisteli suomennostaan Mo Yanin Punaisesta durrasta (Otava). Koska Mo Yan sijoittaa tarinaansa samaan aikakauteen kuin minä oman käsikirjoitukseni, oli selvää että valmis kirja piti hankkia kokoelmaan ja lukea jo lähdemateriaalina.

Pohjoisesta Hunanista, minun kirjani pengerrettyjen riisiviljelmien maisemista, on toistatuhatta kilometriä matkaa Shandongin maakunnan Koillis-Gaomin kyliin ja loputtoman laajoille durrapelloille – saman verran kuin eteläisestä Suomesta Ukrainaan – mutta gaomilaiset elävät 1930–40-luvuilla samojen kriisien kourissa kuin ”minun” hunanilaiseni. Maassa on vallinnut jo pitkään sisällissota, joka 30-luvulle tultaessa on poikinut lukuisia omien lakiensa mukaan eleleviä rosvojoukkoja. Japani on valloittanut jo aikaisemmin Mantšurian ja laajentaa veristä miehitysvaltaansa muuallekin Kiinaan vuodesta 1937 alkaen. Uusi vihollinen ei yhdistä kansaa, vaan eri ryhmittymät – korruptoitunutta ”tasavaltaa” edustava Guomingdang, talonpojista kootut kommunistijoukot ja erilaiset rosvoporukat – taistelevat ja tappavat yhtä paljon keskenään kuin japanilaisia vastaan, eikä Mo Yan siloittele tai puolustele kenenkään toimintaa.

Tässä loputtomien veritekojen ja joukkomurhien maailmassa elävät Punaisen durran kertojaminän teini-ikään kasvavat isä ja äiti sekä isän isä, tämän isoäidin rakastaja Yu Zhan’an, kirjan todellinen keskushenkilö: maantierosvo, murhaaja, vapaustaistelija ja isoäidin viinatehtaan työnjohtaja siihen asti kunnes japanilaiset hävittävät kylän ja tappavat suuren osan sen asukkaista. Jatkuva väkivalta on ehtinyt vahingoittaa isoisä-Yun psyykeä jo niin paljon ettei hän oikeastaan edes osaisi elää tappamatta ja murhaamatta: Mo Yan jättää auki, miten hänen kertojaminänsä isä selvisi teinivuosina alkaneen sissisodan aiheuttamista henkisistä vaurioista – ellei hän sitten ole myöhemmin sitten yksi niistä kovasydämisistä hallintovirkailijoista, joiden väkivalta heikompia kohtaan on muuttunut enemmän henkiseksi kuin fyysiseksi. Kovin paljoa ei Mo Yang paljasta muutenkaan henkiin jääneiden henkilöidensä myöhemmistä vaiheista: kirja pitäisi lukea uudelleen että mahdolliset rivienvälit ja sivuhuomautukset tulisi noteeratuksi.

Mo Yan ei kerro tarinaa kovinkaan lineaarisesti, vaan kerronta heilahtelee luvusta toiseen eri aikojen tapahtumissa, hetkittäin suullisen muistelon ”tuostapatulikinmieleeni”-hengessä. Tämä korostaa vielä voimakkaammin kirjan kuvaaman yli kymmenen vuoden jakson mustaa ahdistavuutta: väkivalta ja tappaminen eivät lopu, eivät tunnu loppuvan koskaan. Ei tässä käydä huippukohtana suurta taistelua, jonka jälkeen kuolleet haudataan ja yritetään sitten rakentaa uutta elämää, ei. Erityisesti eräistä hautajaisista tulee entistäkin säälimättömämpi, järjettömämpi ja turhempi verilöyly, eikä tappaminen lopu siihenkään. Mo Yan ei puolustele eikä glorifioi yhtäkään osapuolta, ei etenkään ”sankariaan” Yuta, mutta toisaalta tämän kirjan maailmaan vilkaistuaan on (taas kerran) helpompi ymmärää, miksi kommunistipuolueen hallinto on pystynyt pysymään Kiinassa kasassa näinkin kauan: jotakuinkin mikä tahansa hallintomuoto on parempi kuin tämän kirjan ihmisten todellisuus.

Punainen durra olisi hyvin ahdistava, musta ja toivoton kirja ellei Riinan suomennoksen teksti juoksisi ja tanssisi niin kerkeästi ja toisi kauniisti esiin toivonpilkahduksia ja kauniita muistoja sota-arjen toivottomuudenkin keskellä. Ymmärtääkseni Mo Yan on aikaisemmin suomennetuissa(kin) romaaneissa käyttänyt enemmän ns. maagisen realismin aineksia: tässäkin kirjassa niitä on, mutta lähinnä sivuosissa. Tumman verenkarvainen tarina oli joka tapauksessa vaikuttava lukukokemus, joten täytyy etsiä käsiin lisää Mo Yania.

Kategoriat: "Hunan", kirjallisuus | Kommentoi

Elämän(ilo)kertaelokuva

Muutama vuosi sitten debytoin elokuva-avustajana, kun Malmin edesmenevän lentokentän vanhassa lippuhallissa kuvattiin traileria Touko Laaksosesta eli Tom of Finlandista kertovaan elokuvaan. Traileri tehtiin pienellä budjetilla ja sen tarkoituksena oli kerätä hankkeelle rahoitusta. Kävi kuitenkin niin, että samaan aikaan suunnitteilla oli peräti kaksi elokuvahanketta samasta miehestä: en usko että minun ja S:n pieni vilahdus trailerin kohtauksen taustalla kulkevina lentomatkustajina vaikutti siihen, että ”meidän” hankkeemme jäi pelkän trailerin mittaiseksi. Rahoituksen ja toteutuksen sai Dome Karukosken ohjaama Tom of Finland, jonka kävimme eilen katsomassa Amnestyn tueksi järjestetyssä varsin massiivisessa monen salin erikoisnäytöksessä.

Luullakseni olen törmännyt Tom of Finlandin nimeen – ja kuviin – ensi kertaa joskus 1980-luvun alkupuolella. Toisin kuin etelähelsinkiläisen paikallislehden kuukausiliitteen taannoinen hieno juttu antoi ymmärtää, Tomin töitä kyllä julkaistiin Suomessakin jo Laaksosen elinaikana, ainakin Kallessa, jossa oli tuolla vuosikymmenellä, lainsäädännönkin pikku hiljaa vapautuessa, muutama homomiehille tarkoitettu sivu. Ellen sitten ole onnistunut kehittämään valemuistoja… en varmaankaan lukenut kovin montaa lehden numeroa (ne olisi pitänyt ostaa kioskilta ja olin paitsi köyhä myös perin ujo), mutta minusta tuntuu etteivät kohdalleni osuneet ToF-kuvat olleet mitenkään erityisen poikkeavaa tarjontaa lehdessä.

(Muuan naispuolinen heterokaveri oli suureksi hämmennyksekseen törmännyt nimeen jo teinityttönä edellisellä vuosikymmenelle Lontoossa, kun paikalliset olivat aivan tohkeissaan että hän oli kotoisin samasta maasta kuin Tom of Finland.)

Luullakseni 1980-luvun loppupuolella perustetun Liken ns. toimitiloissakin pyöri jotakin ToF-materiaalia, joten minulla oli jonkinlainen käsitys Touko Laaksosen taiteen luonteesta vuonna 1991, kun hänestä alkoi tulla kuoltuaan mainstream-mediajulkkis myös kotimaassaan. Vapaudenristillä palkitun jatkosodan ilmatorjuntatykistöupseerin ja arvostetun mainosgraafikon (kaksois)elämänvaiheita on sittemmin kerrottu ja kerrottu lukuisissa laajoissa lehtijutuissa ja kirjoissa sekä televisiossakin näytetyssä mainiossa dokumenttielokuvassa Daddy and the Muscle Academy (1991).

Suhtaudun erittäin epäluuloisesti etenkin kotimaisiin elämäkertaelokuviin: kovin usein elokuvasta tulee vain katkonainen sarja irrallisia kohtauksia, joita hädin tuskin pystyy yhdistämään edes se, että päähenkilö on mukana joka kohtauksessa ja häntä (saattaa) esittää sama henkilö. Dome Karukosken uusi Tom of Finland ottaa Laaksosen elämäntarinan suhteen joitakin vapauksia ja siirtyilee ajassa joitakin kertoja edes takaisin, ja onnistuu vaikeassa kokonaisuuden rakentamisessa aikamoisen hyvin.

Etenkin Amnesty-näytöksessä tietysti korostui ehkä turhankin selvästi Karukosken tapa rinnastaa jatkosodan loppuvaiheiden ahdistusta ja epätoivoa, sodanjälkeisten aikojen homofobian ahdistavaa epätoivoa, 1980-luvun aids-epidemian aiheuttaman uuden homofobiaepidemian synkkyyttä ja (rivien välissä) tämän hetken nationalismin ja muun ääliökonservativismin ahdistavuutta, mutta toisaalta: tämän elokuvan vahvin sanoma on kuitenkin toiveikkuus. Luutnantti Laaksonen onnistui (ainakin elokuvassa) herättämään lannistuneissa ja epätoivoisissa sotilaissaan toivoa (edes) hengissä selviämisestä, sittemmin Tom of Finlandin työt saivat monet seksuaalisuutensa kanssa kamppailevat näkemään itsensä uudessa valossa, ja ilmeisesti 1980-luvulla myös tuomaan lohtua niille, joiden rakkaat olivat sairastuneet silloin vielä väistämättä kuolemaan johtaneeseen tautiin.

Sillä elokuva(kin) korostaa, että Tom of Finlandin töissä keskeinen viesti on elämänilo, reilu äijämeininki.

S. piti jossain määrin häiritsevänä, että vaikka Toukoa näyttelevä Pekka Strang vanheni elokuvan mittaan varsin vakuuttavan näköisesti, samaa ei voi sanoa Kerttu-siskoa näytelleestä Jessica Grabowskysta tai Toukon avomiestä Veliä esittäneestä Lauri Tilkasesta, jotka molemmat pysyivät kasvoiltaan kiusallisen parikymppisen oloisina, vaikka vuosikymmen olisi valkokankaalla kuinka vaihtunut. Grabowskyn tapauksessa ajan kulumisen näki vain silmälasien mallin vaihtumisena ja, aivan lopussa, pienoisena ryhdin painumisena kasaan. Harmillinen pikku laiminlyönti muuten hyvissä roolisuorituksissa.

Eräs ystäväni pohdiskeli, missä määrin viime vuosien Tom of Finland -buumia lakanakankaineen sun muineen voidaan pitää kulttuurillisena omimisena. Jos me tavalliset cis-heterot kekkaloimme edes muokatuissa kuvissa ToF-henkisissä nahkapoikaposeerauksissa, olemmeko me yhtään parempia kuin kännistä saamelaista halpakaupan neljäntuulenlakissa näyttelevät ”nunnukanunnuka”-ääliönäyttelijät? Vaikka tekisimme niin tasa-arvon, rakastamisen vapauden ja solidaarisuuden hengessä? On selvää, että tiettyjen vuosikymmenien homoille ToF-kuvasto on ollut salainen aarre, klaanimerkki, jotain paljon merkittävämpää, monin verroin arvokkaampaa kuin vain pelkkiä pornokuvia. Arvokkaampaa kuin ”vain” (eroottista) taidetta.

Minulla ei ole hyvään kysymykseen vastausta. On joka tapauksessa selvää, että Tom of Finlandin kuvastoa ei voi enää sulkea kaapin perälle piiloon. Ei voi, ei kyetä eikä saa. Ja tämän elokuvan ottaminen Suomi 100 -juhlavuoden teoksiin tekee minut hyvin paljon ylpeämmäksi kuin tsiljoonas näyttelijätulkinta siitä romaanista jonka nimeä en halua edes mainita (vaikka kirja onkin erinomainen).

Kategoriat: kulttuuri | Kommentoi

Tuosta (ainakin) tuohon

Pari päivää sitten postineiti kantoi meille laatikollisen kirjoja. Kyseessä ovat uusimman suomennokseni kääntäjänkappaleet. Tätä ei nykyään tapahdu kovin usein, sillä viime vuosina olen julkaissut suomennoksia perin harvakseltaan. Kyse ei ole siitä, että olisin kieltäytynyt hankkeista, vaan siitä ettei niitä ole juurikaan tarjottu, ja sama tilanne tuntuu olevan monella minua paljon ansioituneemmallakin (eri kielten) suomentajalla. Minulle ovat onneksi hymyilleet kirjailija-apurahojen jumalat, joten olen saanut sinniteltyä laskuni suurin piirtein maksetuiksi.

Uutukainen on Russ Thornen pieni tietokirja Emojit (Karisto), kevyt parin viikon syysprojekti, ei kovin kunnianhimoinen kirja eikä erityisen rintaaröyhistyttävä käännösprojekti, mutta sitä tarjottiin juuri sopivalla hetkellä, jolloin tarvitsin vähän pääntuuletusta Hunanin editoinnin keskellä. Ja jonkunhan nämäkin on tehtävä.

Tuoretta käännöstä ihmetellessä tulin ajatelleeksi, että suomentajan urani täyttää näinä aikoina pyöreät kaksikymmentä vuotta.

Joskus vuoden 1996 loppupuolella puhelin soi, ja Liken toimitusjohtaja Hannu Paloviita kysyi, kiinnostaisiko minua suomentaa Christopher Sandfordin kirjoittama Kurt Cobainin elämäkerta. Suomentaminen oli kiinnostanut minua jo aikaisemminkin, ja voi olla että olin kiinnostuksestani tullut puhuneeksikin. Tuohon aikaan Suomessa ei ollut kovin montaa kevyen musiikin sanastoa tuntevaa suomentajaa, joten hommaan kelpuutettiin vanha kaveri, jonka tiedettiin kirjoittaneen Rumbaan jo useamman vuoden ajan. Naiiviuksissani (ja kroonisessa rahapulassani) suostuin. Kääntämisen vaatima työmäärä osoittautui huomattavasti uuraammaksi kuin olin kuvitellutkaan, ja kun suomennos sitten syksyllä 1997 julkaistiin, sen saamat arvostelut olivat jotakuinkin nuivia, eivätkä lainkaan aiheetta.

Uutta ammattia – sillä sellainen siitä sitten muodostui – tuli harjoiteltua perin julkisella tavalla. Seuraava projekti, Philip K. Dickin Time Out Of Joint oli siinä vaiheessa jo tekeillä, ja luullakseni olin oppinut jotain. Ainakin On aika sijoiltaan sai ihan hyvää palautetta myös suomennoksensa osalta. Alkuaan Liken mainoksissa suomennoksen nimenä oli Nyrjähtänyt aika, mutta onneksi joku tuli hyvissä ajoin huomauttaneeksi, että kirjan nimi on sitaatti Hamletista. Hyvä pikku oppitunti siitä, että tekstin – ja nimistön! – kummallisuudet on syytä tarkistaa huolella! Tähän aikaan ei vielä ollut kovinkaan kaksisia web-hakukoneita, mutta Gopher kyllä, ja sitä tuli seuraavien muutaman vuoden aikana plarattua tiiviisti ennen kuin Yahoo, Altavista ja lopulta Google alkoivat olla käyttökelpoisia kapineita.

Sillä käännöshankkeita tarjottiin jatkossakin, vähitellen myös muista kustantamoista kuin Likestä. Kesti silti tovin, ennen kuin uskalsin katsoa itseni niin ammattimaiseksi, että rohkenin hakea Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton jäseneksi. Onneksi hain, sillä sitä kautta olen tutustunut loistaviin kollegoihin, ja saanut myös pätevää ammatillista koulutusta. (Aika monet kirjallisuuden suomentajat ovat itse asiassa kouluttautuneet jollekin muulle alalle kuin suomentajiksi, joten en ole ollut suinkaan ainoa laatuani.) Vaikka en olekaan enää liiton jäsen, muistelen toistaakymmentä vuottani järjestössä paljolla lämmöllä. Kollegoiden kanssa on onneksi mahdollista pitää yhteyttä edelleen aktiivisten postituslistojen, Facebookin ja muutaman vuoden ikäisen Kääntäjien ammattiosaston KAOSin sekä jo pari kertaa järjestettyjen Järvilinnan kääntäjäpäivien kautta.

Vaikka olen jo pari vuotta kirjoittanut ammattinimikkeekseni ”kirjailija/suomentaja” tässä järjestyksessä, kirjallisuuden suomentaminen on yhä oleellinen osa ammatillista identiteettiäni. On ollut jo jotakuinkin täydet kaksikymmentä vuotta ja jotakuinkin viidenkymmenen kirjan verran.

Kategoriat: "Hunan", kirjailijaelämää, kirjallisuus, suomentaminen | Kommentoi

Ihmistietokoneet

Luonnontieteissä, monien muiden tieteiden tapaan, tarvitaan runsaasti suurten aineistojen analyysia. Havaintojen tuottama raakadata on käytävä perusteellisesti läpi, huomattava joukosta virheet, muutettava raakadata sellaiseen muotoon, että havaintotuloksia on mahdollista verrata teorioiden pohjalta laadittuihin hypoteeseihin ja niiden tuottamiin ennustuksiin, jotta hypoteesi (ja sitä kautta teoria) voidaan osoittaa oikeaksi, vääräksi tai säätöä (ja uusia hypoteeseja) vaativaksi. Raakadata ei välttämättä ole valmiita lukuarvoja, esimerkiksi tähtitieteessä aineiston analysointi voi tarkoittaa esimerkiksi satojen tai tuhansien valokuvalevyjen käymistä läpi, pistemäisten tähtien kirkkauden ja ja niiden (eri aikoina otettujen valokuvien) kirkkaudenvaihteluiden tai spektrien arvioimista.

Nykyään näitä operaatioita on mahdollista automatisoida tietokoneiden tehtäväksi, mutta tämä on suhteellisen uusi ilmiö: vielä suurimman osan 1900-lukuakin analyyseja tekivät taitavat matemaatikot ja taitavien matemaatikoiden muodostamat työryhmät, joita on (jälkijättöisesti) kutsuttu ”ihmistietokoneiksi”. Merkittävä osa näistä analyytikoista oli naisia.

Tähtitieteen historia tuntee lukuisia naisia, joiden analysointitaitojen ansiosta ala on hypähtänyt merkittäviä askelia eteenpäin. Annie Jump Cannonin yli sata vuotta sitten spektrien analyysin perusteella kehittämä tähtien pintalämpötiloihin perustuva luokitusjärjestelmä on pääpiirteissään edelleenkin käytössä, ja hänen ansiostaan meidän Aurinkomme tunnetaan ”G2-luokan tähtenä”.

Vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa Henrietta Swan Leavitt havaitsi ns. kefeidimuuttujien kirkkausvaihteluiden jakson pituuden ja tähden kirkkauden välisen suhteen, jonka avulla pystyttiin ensi kertaan osoittamaan, että galaksit ovat Linnunradan ulkopuolisia, tavattoman kaukaisia ”saarimaailmankaikkeuksia” eivätkä mitään Linnunradan sisäisiä tähtiryppäitä – ja kunkin galaksin  etäisyys pystyttiin arvioimaan varsin luotettavasti. (Leavitt olisi saanut työstään vuoden 1926 fysiikan nobelin, ellei Ruotsin tiedeakatemialle olisi viime hetkellä selvinnyt, että hän oli ehtinyt kuolla muutamaa vuotta aikaisemmin.) Ilman Leavittin pohjatyötä Edwin Hubblella ei olisi ollut mahdollisuuksiaa tehdä niitä havaintoja, jotka osoittivat maailmankaikkeuden laajenevan.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Cecilia Payne-Gaposchkin havaitsi vedyn olevan maailmankaikkeuden yleisin alkuaine. Työnsä ansiosta hänestä tuli Harvardin ensimmäinen tähtitieteestä väitellyt nainen ja myöhemmin yliopiston ensimmäinen naisprofessori.

Avaruuslentojen aamunkoitossa ”ihmistietokoneiden” tarve kasvoi aivan uusiin mittoihin. Kesti hyvin pitkään, ennen kuin tietokoneiden tehot riittivät laskemaan avaruusalusten lentoratoja Maan (ja myöhemmin Kuun) gravitaatiokentän ja ilmakehän muodostamassa äärimmäisen mutkikkaassa järjestelmässä, ja kesti vielä kauemmin ennen kuin tietokoneiden tuottamat laskelmat olivat niin luotettavia, että niiden varassa uskallettiin lähettää ihmishenkiä hengenvaaralliselle matkalle (ja vielä kaiken lisäksi televisiokameroiden jatkuvassa tulituksessa).

Matemaatikko Dorothy Vaughan (1910–2008) kokosi NASA:n tutkimuskeskukseen Virginian Langleyyn armottoman taitavan naismatemaatikko- ja insinööriryhmän, jonka jäsenet – muiden muassa Mary Jackson (1921–2005)  ja Katherine Johnson (s. 1918) – olivat, heidän johtajansa Vaughanin tavoin, amerikkalaisten perverssin ”rotuun” perustuvan luokittelujärjestelmän mukaan ”mustia”. Tämä tarkoitti, etteivät he saaneet esimerkiksi käyttää samoja vessoja kuin laitoksen muut (naispuoliset) työntekijät, ja luultavasti tästä syystä ryhmän olemassaolosta oltiin muutenkin enemmän tai vähemmän hys ja hys. Astronautit itse kyllä tiesivät, keiden työn varassa heidän elämänsä ja uransa oli, ja he arvostivat tätä korvaamatonta työtä. Ensimmäisenä Maapallon kiertäneen amerikkalaisen John Glennin (1921–2016) kerrotaan kieltäytyneen nousemasta Mercury-kapseliinsa ennen kuin ”tyttö” – neljäkymmentäkolmevuotias Katherine Johnson – ”on tarkastanut luvut”. Sittemmin Johnson laski myös ensimmäisen kuulennon sekuntiaikataulut ja oli mukana vielä avaruussukkulaohjelmassa.

Katherine Johnson

Iloinen asia on, että nyt 98-vuotias Katherine Johnson on elänyt riittävän pitkään saadakseen nähdä, että hänen ja hänen työtoveriensa uurastus on lopultakin tuotu esiin ja palkittu. Barack Obama myönsi 2015 hänelle korkeimman siviilihenkilölle annettavan kunniamerkin, Presidentin Vapausmitalin. NASA:n matemaatikkoryhmästä on tehty myös tuore näytelmäelokuva Hidden Figures Margot Lee Shetterlyn samannimisen tietokirjan pohjalta. Toinen tuore kirja, Dava Sobelin The Glass Universe: The hidden history of the women who took the measure of the stars kertoo tähtitieteen ”naistietokoneista”. Itse olen kirjoittanut tämän bloggauksen New Scientistin tammikuun 21. päivän numero Katherine Johnsonia ja ”naistietokoneita” käsittelevien artikkelien (sekä Wikipedioiden) pohjalta.

Kategoriat: reilu peli, tekniikka, tieteet | 2 kommenttia

Poikien vuosikirjavuosikymmenet

Perjantaisessa kirjapiirissämme teemana olivat nuortenkirjat. Mieleeni tuli montakin minulle nuoruusvuosina tärkeää teosta, jotka olisi voinut esitellä – paha vain, ettei niitä enää ole juurikaan meidän hyllyssämme: kaikki on kierrätetty nuoremmille kauan sitten. Muistin kuitenkin neljän kirjan sarjan, jota luin moneen kertaan varhaisnuoruudessani ja jotka minulla ovat edelleen tallessa.

En tiedä kehtaisiko kukaan enää julkaista kirjasarjaa, joka on alaotsikkonsa perusteella suunnattu (vain) pojille. (Kirjapiirin kirjastonhoitajajäsenten mukaan ”tyttöjen kirjoiksi” nimettyjä sarjoja kyllä julkaistaan yhä.) Vielä 1970-luvulla asiassa ei ollut mitään ihmeellistä: harhainen yhtenäiskulttuuri kuvitteli kaikkien poikien (ja vain poikien) olevan kiinnostuneita samoista asioista. En tiedä millainen todellinen lukijakunta oli: minuun nämä kirjat vetosivat, ja nyt kun vuosikymmeniä myöhemmin selailin niitä, tajusin että aika moni myöhempi ja nykyinen kiinnostuksen kohteeni on saattanut hyvinkin saada alkusysäyksensä juuri näistä kirjoista.

Kolumbukset olivat valikoimia ja käännöksiä sveitsiläisestä nuorten vuosikirjasta Columbus – Unterhaltung und Wissen. Niitä julkaistiin suomeksi kahden vuoden välein ilmeisesti ainakin vuosina 1954–72. Kääntäjät olivat pätevää väkeä – muun muassa 60–70-lukujen nimekkäin tiedetoimittaja Pertti Jotuni – ja myös nimettömien tekijöiden artikkelit hyvin kirjoitettuja, asiallisia ja paljon monipuolisempia kuin muistinkaan. Keksintöjen, tekniikan, seikkailujen, urheilun, avaruusasioiden ja sen sellaisen lisäksi mukana on paljon kultuurihistoriaa, musiikkia, taidetta ja jopa kulttuuriantropologiaa. Vanhimmassa minun kokoelmani kappaleessa (1954) on myös muutama poikakirjamainen seikkailukertomus, mutta ne tuntuvat kadonneen kuusikymmenluvun loppuun mennessä. Erilaiset päättely-, nokkeluus-, kompa- ja muut tehtävät pysyivät kyllä mukana, samoin rakenteluprojektit: valokuvaus saa kaikissa kirjoissa paljon tilaa, ja lukijoita opastetaan tekemään itse valokuvien jälkikäsittelyssä tarvittava suurennuskoje sekä hyönteisten ja muiden pienten asioiden lähikuvaamisessa tarpeellisia loittoja.

Nyt, vuosikymmenien jälkeen pikavilkaisten, huomiota kiinnitää ”Avarasta maailmasta” -juttujen eksoottisten kansojen kuvauksien reilun neutraali asenne. Johtuneeko nimettömien kirjoittajien sveitsiläisyydestä, että tuon ajan suomalaisten kirjoittamien ”pakanakansojen” kuvausten hyveellisen ylimielisyys näyttäisi puuttuvan? Ehkä painotukset ja moraliset asenteet näkyvät siinä, mistä ei kerrota: vuoden 1971 painoksessa on kyllä laaja asia-artikkeli jazzista – jonka soittajat ”eivät ole, niin kuin usein sanotaan, mitään metelöitsijöitä tai puolivillejä” – mutta ajan näkyvimmät ja kuuluvimmat musiikilliset suuntaukset loistavat poissaolollaan. (Vuoden 1969 painoksessa kyllä kerrotaan modernin taidemusiikin erikoisista soittimista, kuten jarrurummuista ja hevosenkalloista.)

Tämäntyyppisiä kirjoja ei ole taidettu tehdä enää moneen vuosikymmeneen. Luullakseni 1970-luvulla alettiin etenkin ”avaruuden valloituksesta” julkaista niin paljon yhden aiheen kirjallisuutta, että tällaisten sinänsä paljon paremmin silmiä aukaisevampien kokoelmien markkina-arvo luultavasti laski. Myös joka kotiin kaupatuista uusista tietosanakirjasarjoista tuli värikkäämpiä, kuvitetumpia ja kevyemmin kirjoitettuja kuin aikaisemmin, joten kaikenlaisista asioista kiinnostuneet nuoret saattoivat lukea niitä. Myös muita ”nuorten tietokirjoja” ja ” nuorten tietosanakirjoja” alkoi ilmestyä, ilman sukupuolirajausta: ehkä tämä vanhanaikaisen pölyinen poikakirjamainekin söi Kolumbusten markkinoita. Ja nykyään meillä on netti, josta löytyy kaikilla kielillä artikkeleita, jotka eivät ole vuoden vanhoja suomennoksia kaksi vuotta vanhoista ulkomaisista jutuista.

Mutta on näillä kirjoilla viehätystä muutenkin kuin nostalgiamielessä. Ehkä pitää pitää sarjaa silmällä divareihin sattuessa, jos vaikka saisi sarjaa enemmänkin kerättyä. Eivät ainakaan netissä tunnu maksavan muutamaa euroa enempää.

 

Kategoriat: kirjallisuus, tekniikka, tieteet | 3 kommenttia

Vaatii pientä laittoa

Taisin ilmoittaa jo melkein vuosi sitten, että olen uudistamassa Yrttimaa.net-sivustoani uuteen kuosiin. Tämä lähestulkoon Länsimetron nopeudella etenevä projekti on ollut viime viikkoina vilkastumassa, ja muutoksia tapahtunee tuossa kuunvaihteen tietämissä. Useita sivuja katoaa, muutama uusi tulee tilalle. Suomen kokoisessa maassa kirjailija (suomentajasta puhumattakaan) joutuu tekemään itse itseään tykö, aina siinä mitassa asti että hän joutuu koodaamaan omat nettisivunsa.

(Olen kyllä käyttänyt tälläkin kertaa ilmaista valmispohjaa, mutta melkoista säätämistä sekin kaipaa ennen kuin saan siitä mieleiseni. Ikuinen nikkaroija…)

En ole vielä ihan varma, missä määrin tämä kokematon koodari onnistuu siirtämään varsinaisen sivuston tyyli- sun muut tiedostot ja määreet tälle WordPress-pohjaiselle blogialustalle, mutta viimeistään ”staattisen” sivuston päädyttyä toimivaan kuntoon alkaa ulkonäönuudistus ulottua tänne bloginkin puolelle.

Mikä tarkoittaa sitä, että blogi(kin) saattaa olla jonkin aikaa enemmän tai vähemmän sekavassa ja puolikielisessä tilassa.

Blogiin on viime viikkoina yrittänyt tunkeutua tavallista paljon runsaampi määrä roskapostikommentteja, jotka kuitenkin ovat pysyneet teille lukijoille näkymättömissä (koska kommentit jäävät moderaattoriminun tarkastettavaksi elleivät ne ole peräisin aikaisemmin hyväksytyltä kommentoijalta). En ole nähdäkseni kirjoitellut viime aikoina erityisesti mitään sellaista mikä voisi saada jonkun kuvittelemaan, että minä tai lukijakuntani olisivat erityisen suuressa amerikkalaisten särky- tai muiden lääkkeiden, tai venäläisten lesbodeittisaittien tarpeessa, joten oletan että kyseessä on vain jonkun roskapostirobotin satunnainen aktivoituminen.

Kategoriat: blogi-blogi, kirjailijaelämää | Kommentit pois päältä artikkelissa Vaatii pientä laittoa

Kumpujen yöstä

Varhaisessa nuoruudessani luin hyvin innokkaasti kirjoja, jotka pyrkivät kuvittamaan historiaa fiktiivisin tai puolifiktiivisin keinoin: Vänrikki Stoolin tarinat tuli tavattua useita kertoja, ja monia sen hengenheimolaisia, kuten Aarno Karimon kirjoittama ja kuvittama neliosainen teosjättiläinen Kumpujen yöstä (1929–32). Valkoisen armeijan taistelija, heimosoturi, suojeluskunta-aktiivi ja Hakkapeliitta-lehden päätoimittaja Karimo luonnosteli teoksessaan Suomen heimon historiaa esihistoriallisista ajoista alkaen aina sisällissotaan ja itsenäistymiseen saakka: kirja koostui lyhyistä kuvaelmista, kuvitelluista keskusteluista tai kuvauksista suurmiesten tai tavallisen rahvaan elämästä. Karimo oli toki tehnyt läksynsä, lukenut historiansa, mutta silti tekstiä on pakko pitää yhtä kaunokirjallisena kuin Topeliuksen klassikkoa. Karimo oli varma mielipiteissään, hän halusi kuvata suomalaisten historian eräänlaisena vääjäämättömänä nousuna kohti itsenäisyyden kruunua. Kaikkea tapahtunutta tai tapahtuneeksi kuviteltavaa saattoi käyttää hänen poliittisen ja historianäkemyksensä tueksi, kaikki Suomen kansan pyhää tehtävää vastustava oli silkkaa pahuutta.

Luin samoina vuosina paljon Valittuja paloja, joten ei liene mikään ihme, että olen sittemmin suhtautunut aivan erityisen epäluuloisesti kaikkiin sellaisiin historiantulkintoihin, joista paistaa oikeistolainen tai nationalistinen tendenssi, tai missä Suomen historiaa tarkastellaan erillisenä maailmankaikkeutena, jolla ei ole mitään tekemistä muun Euroopan tapahtumien kanssa, jossa Suomi kansakuntana tai valtiona ei ole koskaan itse millään tavoin syypää niihin vaikeuksiin, joihin joutuu.

Vaikka Markus Leikolan viime syksynä ilmestynyt yli yhdeksänsataasivuinen esikoisromaani Uuden maailman katu (WSOY) on poliittiselta katsannoltaan paljon monisävyisempi ja näkemykseltään hyvinkin paljon kypsempi – kokeneena  toimittajana Leikolalla on siihen tukevasti pohjaa, näkemystä ja kanttia – etenkin alkupuoli toi minulle väistämättä mieleen Karimon vanhan suurteoksen. Kirjan luvuissa tavataan lukuisia 1900-luvun politiikan suurmiehiä ja heidän läheisiään sekä – ennen kaikkea – suurmiesten varjoon jääneitä vaikuttajia, joiden merkitys tapahtumille on saattanut olla paljon suurempi kuin pinnalta katsoen näyttää: ainakin tämän romaanin maailmassa. Karimomaisesti henkilöt jäävät usein vähän pintapuolisiksi: heidän tekemisiään ja ajatuksiaan saatetaan valottaa pitkäänkin, mutta kovinkaan syviä, samaistuttavia, todellisen tuntuisia ihmisiä heistä ei koskaan tule, ei edes niistä joiden elämää seurataan hyvinkin moneen otteeseen vuosikymmenien ja heidän pitkien, muutamissa tapauksissa jopa ylipitkien elämiensä mittaan. He pysyvät aina luonnehdintoina. He pysyvät ensi sijaisesti ammattinsa tai asemansa kuvina, eivät yksityishenkilöinä. Heidän ajatuksiaan johdattelevat tavoitteet, eivät tunteet eivätkä traumat. Heidän keskusteluissaan on tietty luonnoton sävy, kun repliikkeihin on sijoitettu väistämätöntä infodumppausta: ”Niin, minähän oli viisitoista vuotta sitten vaikuttamassa siihen, että…”

Ei ole lainkaan sattumaa, että romaani alkaa vasta vuodesta 1912 ja Titanicin suuronnettomuudesta, sillä oleellinen selkäranka tarinalle on media, ennen kaikkea sähköinen media ja sen käyttö vallan välineenä. Titanic oli ensimmäinen tapaus, jota oli mahdollista seurata (ainakin joissakin maissa) lähes reaaliajassa laivojen uudenaikaisten langattomien lennättimien ansiosta. Tarinan kaari jatkuu vuoteen 2012, internetiin ja automatisoituun pörssikauppaan asti.

Itse sähköistä mediaa oleellisempi taso on vallankäyttö sähköisen median kautta, ja todellisuudesta saatavan kuvan muokkaaminen vallankäytön tarpeisiin: propaganda, muunneltu totuus, spin doctors. Keskeiseen asemaan kirjassa nousevat näiden alojen mestarit Stalinista ja Trostkista Rooseveltiin, John F. Kennedyyn ja Ronald Reaganiin, ja vielä enemmän hahmot heidän taustallaan: Sergei Eisenstein,  Joseph ”Joe” Kennedy, Bill Bullitt, J. Edgar Hoover ja, ennen kaikkea Edward Bernays, eli ”Eddie Naybears”, kuten kirja häntä häveliäästi kutsuu (voidakseen rukata todellisen Bernaysin elämäkertatietoja paremmin fiktiiviseen tarinaan sopivaksi). Historiallisesti erittäin kiinnostava osuus käsittelee saksalaisten kuuluisan ”Enigma”-salakirjoitusjärjestelmän purkajia, jotka eivät suinkaan olleet amerikkalaisia (kuten muuan huono amerikkalainen elokuva kuulemma väittää) eivätkä itse asiassa edes englantilaisia (kuten minä olen tähän asti kuvitellut), vaan joukko puolalaisia ja ranskalaisia matemaatikkoja (joiden työtä Turing ja muut englantilaiset sitten jatkoivat): ainakin Wikipedian tiedot tuntuisivat vahvistavan Leikolan kertomuksen suhteellisen todeksi monia yksittäisten ihmisten nimiä myöten.

Heidän seuranaan vilahtelee silloin tällöin myös tunnettujen fiktiivisten teosten hahmoja, kuten vaikkapa erään marokkolaiskapakin amerikkalaisomistajan kaksi ystävää, joilla on kiire päästä pakoon natseja… ja professori Woland. Woland on tietenkin (itsekin kirjassa vilahtavan) Mihail Bulgakovin kuuluisimman romaanin Saatana saapuu Moskovaan (tai Mestari ja Margarita) keskeinen hahmo. Uuden maailman kadussa hän on suurimman osan aikaa vain toinen kaikkitietävä kertoja muun tekstin kaikkitietävän kertojan rinnalla, ehkä vähän poukkoilevampi ajan ja paikan suhteen ja hieman rasittavampi lukea (koska hänen lukunsa on painettu kursiivilla muutenkin pienikirjasimiseen teokseen), ja hänen vaikutuksensa tapahtumiin jää varsin vähäiseksi – paitsi aivan kirjan loppuvaiheissa, jossa seuraa paljastuksia ja yllättäviäkin käänteitä, kuten kirjojen loppuvaiheissa tapaa seurata.

Leikola ei edes yritä tehdä epookkia kielen avulla, vaan käyttää rentoa, modernia puhekieltä kirjan alusta alkaen. Siihen ja sekaan siroteltuihin viime vuosikymmenien anglistisiin muoti-ilmauksiin kesti lukiessa jonkin matkaa tottua, mutta tekstiä tehdessään joutuu aina tekemään valintoja, jotka eivät aina ole kaikkien lukijoiden makuun. Valtavan tekstimäärän toimitustyössä tuntuu tulleen valitettavasti kiire, ja joissakin kohdissa tämän lukijan silmään sattuu kankeita lauserakenteita ja muutamia sellaisia asiavirheitä, joilla ei tunnu olevan romaanin kontekstissa mitään tarkoitusta: ainakaan ns. todellisuudessa höyrylaivan piipuista ei tule ”pakokaasua”, saksalaisten V-1 oli miehittämätön suihkukone eikä ballistinen ohjus ja ”Lentävä linnoitus”, ”Flying Fortress”, oli toisen maailmansodan aikainen nelimoottorinen B-17-pommikone eikä 1950-luvulla kehitetty, Vietnamin sodan ajan televisiopätkistä tuttu kahdeksanmoottorinen mannertenvälinen stratosfääripommittaja B-52 (jonka lempinimi on ”Stratofortress”).

(Se että juuri tuollaiset jutut sattuvat minun silmääni kertoo tietysti ennen kaikkea minusta ja entisistä ja nykyisistä harrastuksistani.)

Yhtä kaikki, Uuden maailman katu on paksuudestaan huolimatta erinomaisen sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu näkökulma sähköisen median aikakauden poliittiseen historiaan – tai, jos tarkkoja ollaan, erään pienen Maapallon osan historiaan. Siinä missä Karimon Suomi kellui keskellä äärettömyyttä vailla juurikaan kosketusta muuhun maailmaan, Leikolan maailmaa ovat Eurooppa ja Yhdysvallat, ja muu maailma, suurin osa maailmaa, löytyy vain muutamista sivulauseista. Jopa niin jättiläismäiset asiat kuin Kiinan Kansantasavallan perustaminen 1948 tai Intian itsenäistyminen edellisenä vuonna (ja traaginen jako Intiaan ja Pakistaniin) jäävät maininnoitta. Melkoisen vähäiselle huomiolle jää jopa Yhdysvaltojen niin traumaattisesti häviämä Vietnamin sota, vaikka muuan Ho Chi Minh kyllä piipahtaakin tarinassa parisen kertaa (ja eräs hänen sukulaisensa myös).

Mutta ehkäpä muun maailman historia kirjoitetaan sitten ensi vuosisadan Uudemman maailman kumpujen yössä. Ehkä siinä Eurooppa ja Yhdysvallat jäävät parin sivulauseen maininnan varaan, aivan kuten Suomi jää tässä viimeisten sadan vuoden romaanissa.

Kategoriat: kirjallisuus, meni jo | Kommentit pois päältä artikkelissa Kumpujen yöstä

Sinkkubingo 1997

Kun edellisessä postauksessa tuli tarkasteltua viime vuoden tekemisiä, juolahti mieleeni vilkaista, mitä minä mahdoinkaan kirjoitella Rumbaan tasavuosia sitten. Alkuvuodesta 1997 olen näköjään arvostellut muun muassa tuoretta singlesatoa melkoisen keon. Siinä missä me avustajat teimme oikein mielellämme albumiarvosteluja, seuraavan numeron singlekasa oli aina vähän sellainen ”äsh, onks se muka mun vuoro taas?” -hanke. Single-ceedeitä oli yleensä noin muovikassillinen. Kaikki piti kuunnella ja valikoida niistä riittävän monta kommentoitavaksi, että jutulle sai pituutta sille varatun sivun verran.

Albumit kävivät sitä paitsi divareihin kaupaksi paljon singlejä paremmin.

Singlearvioinneissa sitä yritti, ainakin hetkittäin, olla jollain tavalla hauska tai keksiä jotakin kummallista kulmaa tai muuta hupaa. Omahyväinen vinoilu varsinkin isojen tähtien levytyksille ei ollut kulma, vaan normi: vähemmän myyneisiin ja uraansa aloitteleviin sekä omakustantajiin oli perinteenä suhtautua paljon lempeämmin. Tähän pakettiin en näköjään keksinyt juuri muuta kummaisempaa kuin väliotsikoinnin, joka on peräisin jostakin Pienen tietosanakirjan minua vanhemmasta painoksesta. Monistakaan levyjen artisteista en tiennyt kovinkaan paljoa. Jotkut toki olivat tuttuja – jos ei muuta niin aikaisempien kokoonpanojensa peruina – ja joistakin tuli sittemmin hyvinkin tuttuja, jos ei muuta niin jossakin toisessa kokoonpanossa tai sooloartistina.

Monikaan näistä levyistä ei ole jättänyt niin vahvaa kuulojälkeä että muistaisin niistä nykyään yhtään mitään. Jotkut kyllä. Yhdestä arviosta sain sittemmin (kohteliasta ja asiallista) kommenttia ko. yhtyeeltä, joka ei tykännyt mainitsemistani tyylilajimäärittelyistä. Yhden tapauksen kohdalla olin ehkä vähän jäävi kehumaan, koska olin moikkaväleissä kaikkien bändin jäsenten kanssa ja yksi heistä oli vielä sukulainenkin (ja entinen työkaveri). Erään yhtyeen laulaja/lauluntekijä on sittemmin toiminut pienen hetken minun säestäjäni eräässä tilaisuudessa. Ja Kantakaupungin leijuvan pölyn eepeen nimi oli oikeasti Rakkauden hylyllä, siis yhdellä ällällä. (En usko että olin ko. levyn suhteen jäävi, vaikka eräällä hyvällä ystävättärelläni oli ymmärtääkseni ollut jotakin jonkun ko. bändin jäsenen kanssa.)


A-Hägglund

NIKO AHVONEN: Sadetta saadaan
(BMG)
Ei ehkä lainkaan Ahvosen mukavikkolevyn parhaita raitoja. Hyvin rullaavaa, sympaattista soulpoppista yhtä kaikki.

ALITAJUNTA: Käsissä-ep
(Alitajunta)
Hämeenlinnalaistrion kasettieepee tuo suorastaan nostalgisen värisyttävästi mieleen erinäiset pienkustannetut 80-luvun uusiaalto-orkesterit. Sekä ensilevynsä aikaiset Tavaramarkkinat. Mitä kumpaistakaan viitettä ei tässä taloudessa voi pitää negatiivisena. Silti minun on yhäti vaikeata suhtautua tältäkin nauhalta löytyviin, yhdeksänkymmentäluvun punktyyliin kuuluviin teinilempiteksteihin.

AZ YET (feat. PETER CETERA): Hard to Say I’m Sorry
(LaFace)
Osaava vokaalikvintetti vääntää Chicagon kulahtaneesta AOR-balladista komeaa lauluyhtyesoulia. Joskus coveri selättää originaalin miten haluaa. Niin kliseeksi kuin erilaiset säestyksettömät versiot näissä yhteyksissä ovat viime aikoina muodostuneetkin, Az Yetin rahkeet riittävät ihan oikeaan, hienoon accapellatulkintaan.

BECK: The New Pollution
(Geffen)
Beck Hansen saisi varmaan radion aikamerkinkin kuulostamaan nerokkaalta sävelteokselta. Nuoren miehen ihmeellinen äänimaailma on singleä paremmin tavoitettavissa pitkäsoitonkokoisina pakkauksina, niin viehättävän pervo kuin Aphex Twinin uudelleensekoittama Richard’s Hairpiece onkin.

BEE GEES: Alone
(Polydor)
Gibbin veljekset säestivät teini-ikääni niihin aikoihin, jolloin jokainen elokuvafriikki vielä inhosi John Travoltaa yhtä paljon kuin vakavamieliset musiikinystävät näitä ujellusstemmoja. Moisesta henkilöhistoriasta johtuen ei liene ihme, että Bee Gees -soundi aiheuttaa yhä vatsanväänteitä.

DI LEVA: Den glada stjärnan
(Mega)
Suorastaan liikuttavan hempeä fuusio Feargal Sharkey -henkistä vokalisointia ja Human League/Soft Cell -tyylistä synapoppista. Mutta hei, nyt on 1997. Vaihtelua virkistää se, että singleä täydentää miksausten sijaan englanninkielinen versio samasta laulusta.

DONOVAN: Please Don’t Bend
(American)
Mies ja kitara -henkinen hippiballadi on tässä seurassa niin totaalisen toisesta maailmankaikkeudesta että suo kriitikkoraukan korville tervetulleen lepohetken.

FUTURE FORCE: Puttin’ A Rush On Me
(AM:PM)
Poika tapaa tytön, poika tahtoo petiin ja tyttö toppuuttelee. Hyvin ymmärrettävää: itsekunnioituksen rippeistään on syytä pitää kiinni etenkin kun laulun olemattoman vähäiset ainekset ovat näinkin moneen kertaan kierrätettyjä.

Häihä-Lyypekki

INJUSTICE SYSTEM: No Reality -ep
(D.I.Y.)
”Syökää paskaa ja nussikaan vittu toisianne / Vitun munattomat kyrvät saatanan jatkeet / Vittu mä tapan teidät kaikki.” Nostalgista musiikkia tämäkin, mutta nostalgiaa ajasta, jolloin punk käpertyi omaan narsistiseen itseihailuunsa ja käänsi selkänsä todellisuudelle. Tyylilajin hilpeitä paradokseja sekin, että englanniksi ja suomeksi laulavan iisalmelaisbändin vinyylin julkaisee japanilainen pienmerkki.

JAI: Don’t Give Me Away
(BMG)
Jailla on kaunis sukupuoleton ääni, siisti moderni balladi ja osaava tuottaja. Kriitikon kivisydän kieltäytyy sykähtämästä.

JANITA: Ready or Not
(Dig It)
Newyorkilaistunut (entinen) teinitähtemme laulaa nyttemmin amerikkalaisen siistiä sähköistä soulpoppia. Konebiitti nakuttaa ja miesääni piipahtaa toastaamassa. Eipähän tule ainakaan yksinäistä tässä tyylikarsinassa. Janitan rahkeet olisivat kyllä riittäneet laadukkaampaankin lauluun.

JEWEL: You Were Meant for Me
(Atlantic)
Jewel Kilcher tekee nättejä, perinteisiä kantrilauluja. Tämä on sellainen klassisenkaunis puolihidas balladi jonka tahdissa on helppo keinahdella tuolillaan ja valuttaa salaa kyynel pari tequilaansa. Bonuksena pari sympaattista minuutinpituista rallatusta.

KANTAKAUPUNGIN LEIJUVA PÖLY: Rakkauden hyllyllä -ep
(Kantakaupungin leijuva pöly)
Kantisten akustisjatsillisessa laulelmamusiikissa on jotakin niin kodikaan sympaattista että synkeyden säilyttäminen vaatisi keskivertokriitikkoa paljon väkevämpiä hengenvoimia. Kun viidessä laulussa on aineksia ja ideoita ihan riittämiin ollaan kiistämättä tämän satsin parhaimmistossa.

KIRKA: Läpi unisen maan
(BMG)
Ei kehno iskelmäballadi – paitsi että se sämplätty ”uuu-aaa” -kuoro rupeaa tympimään viimeistään toisen säkeistön aikaan. Odotan sua kotiin on ihan kivanpirteä lattarihtava keinutus, mutta nautitsen Bring It on Home to Meni mieluummin Sam Cooken tuntehikkaana originaalina.

KYYRIA: Mind the Light
(Gun)
Tapansa mukaan Kyyria välittää kuulijalle sateenkaarenkirjavan tyylien sekoituksen ja reipasta pelimannihenkeä enemmän kuin raskaassa rokissa on tapana. Näinä Keltaisen ja Govindan aikoina sitar kuulostaa kiusallisen muotitietoiselta instumentilta – niin motivoitua kuin sen käyttö Mind the Lightilla onkin.

LARRY AND THE LEFTHANDED: Johnny the Void
(Bad Afro/Trashcan)
Laulu jossa soi theremin, tuo sormin koskematta ujeltava ihmelaatikko, ei yksinkertaisesti voi olla huono. Tämä on Avaruuden Laki.

LEHTIVIHREÄT: Huono elämä
(Levy-yhtiö)
Kun äiti aikanaan hankki kotiin Weetabix-paketin, maistoimme pikkusiskon kanssa puolikkaan kakkusen ja kieltäydyimme sen jälkeen houkutteluista huolimatta kajoamasta moiseen herkkuun pitkällä tikullakaan. Niinpä tämä kyseisen tuotteen mieleentuovasti pakattu ralli onnistuu yksitoikkoiduudestaan huolimatta liikauttamaan jotakin sisimmässäni. Kakkosraita, akustislive 190477-095X ja mä, on sitten espanjalaisväliosineen kaikkineen ihan oikeasti hieno esitys.

LEILA K.: Blacklisted
(Mega)
Leilan levytyksissä on riemastuttavan rääviä rymistelyhenkeä. Kontrasti kliinisen siistiin keskivertotanssimusiikkiin on melkomoinen. Manic Panicilta on kyllä lohkottu mainiompiakin singlejä.

Lyyra-Schlieffen

MASA MAINDS: Vaistoon ja tunnen
(Snap)
Kovin tavanomainen iskelmä, ellei kertosäkeeseen olisi mätetty mahtipontisuutta parillakin talikolla. Sähköposti-ikävä on ihan yhtä korni kuin muutkin trendikkäästi intternettiä hyödyntämään yrittävät laulunteelmät.

MANOWAR: Courage
(Geffen)
DEATH TO FALSE M- mitä helvataa, tämähän on Broadway/Meatloaf-tyylinen pianoballadi! Soitinesitys Today Is A Good Day to Die lainaa nimensä intiaanipääliköltä, joka ei koskaan antautunut. Attityydin suhteen Joey De Maion orkesterilla olisi yhtä ja toista opittavaa sankarivainaalta.

MORAL SUICIDE: Virtuagod -ep
(Moral Suicide)
Nimestään huolimatta Moral Suiciden metallikäsitys tuntuu olevan peräisin varhaiselta 80-luvulta, ajalta jolloin punkin ja hevin välillä oli veteen piirrettyä viivaa jykevämpi muuri. Assosiaatiot varhaiseen Zero Nineen johtuvat hyvin paljon muustakin kuin kovin ohkaiseksi jääneestä äänikuvasta.

VAN MORRISON: The Healing Game
(Exile)
Belfastin pienessä suuressa miehessä on samaa iättömyyttä kuin hengenheimolaisessaan John Lee Hookerissa. Ei voi kuin nöyränä kuunnella miten Ääni vain jatkaa kypsymistä ja syvenemistä.

MYLLÄRIT: Eta pravda
(Mipu)
Niinkuin rallin nimestä (”Se on totta”) voi näppärästi päätellä, nämä Petroskoin kansanmusiikilliset velikullat osaavat kerrassaan mainiosti luikurin laskettelun taidon. Ja, kuten niin usein, lopputulos kiinnostaa totuutta koko mokoman enemmän.

PEKKA JA SUSI: Tähtilaulu
(BMG)
Juu, minäkin kuulin nuornapoikana suomennetun version Bowien Starmanista, kuka sen ikinä sitten levyttikin. Pekan ja hänen Sutensa muukalaisaiheisen laulun sanoman perillemenoa häiritsee suorastaan aggressiivisen päällekäyvä äänikuva.

PHAT’n’PHUNKY: Let’s Groove
(Mega)
Kaikki ovat varmaan hirmuisen yllättyneitä siitä että Earth Wind & Firen tanssiklassikko on täten saatettu yhdeksänkymmentäluvun ”leikkaa ja liimaa tump tump tump” -kuosiin. Olisin minä kuitenkin suonut että tuo olisi tehty hivenen suuremmin mielikuvitusta hyödyntäen.

POHJANNAULA: Tyttärille -ep
(Naulapäät)
Ihan hyvällä omalla tunnolla tätä ei voi sanoa (vanh- tai uus)kansanmusiikiksi, siksi taajaan tuntuvat Don Huonot ja Kelpo Pojat viisikon levysoittimissa pelanneen. Pienen tavoitteiden seestymisen ja jäsentymisen jälkeen orkesterilta voi odottaa hyvinkin kiinnostavaa musiikkia.

POPTONES: Tatuointi
(Megamania)
Marika Liuskin (5:15) ja Ari Vaahteran (Bluesounds, Kauko Röyhkä) romanttinen nykyiskelmä kuulostaa viehkoudestaan (viehkyydestään?) huolimatta jollakin kiusallisella tavalla demomaisen sinnepäin-toteutuksen asteelle jääneeltä. Liuskin kaunis ääni olisi ansainnut huolellisemman viimeistelyn. Jostakin mystisestä syystä biisin kosketinsoitinkulut tuovat koko ajan mieleen Eero Raittisen Vanhan holvikirkon.

PUFF DADDY (featuring MASE): Can’t Anybody Hold Me Down
(Arista)
Soon rankkaa tämä hiphoppaajan elämä nykyään. Näilläkin kavereilla on mennyt niin monta unetonta yötä Grand Master Flash & the Furious Fiven The Message -klassikkoa sämpläillessä, että räppäysosuuksia äänitettäessä on puhtia ollut jäljellä yhtä paljon kuin märässä säkissä. Loppuun on sentään kuluttajaystävällisesti laitettu vokaaliton biisipohja, jonka päälle levynkuluttaja voi sitten itse räpätä ikään kuin improvisaatiokaraokena.

Schliemann-Öölanti

JARI SILLANPÄÄ: Bum bum bum
(MTV/AXR)
Keltaisen lehdistön pahoista puheista huolimatta sydämenmuotoinen seedee suostui pyörähtelemään soittimessani sitä särkemättä. ”Sweet Hunaja Mix” jättää karaistuneen kriitikon sanattomaksi. Kymmenen vuoden kuluessa tästä tulee jonkun esoteerisen maanalaisen kultin rituaaliesine.

LISA STANSFIELD: The Real Thing
(Arista)
Ihan mielellään tätäkin kehuisi, muttei suin surmin ilkeä kun samoista aineksista on niin monet kerrat keitetty paljon mehevämpi soppa. Touch Mix tosin petraa tyylikkään mehevällä electrobiitillä.

SUB-URBAN TRIBE: Frequency -ep
(Zen Garden)
Tauon jälkeen ilmeikästä, vahvaa ja vivahteikasta jälkeä. Joku voisi olla huolestunut Goodbyeen ja Two Stonesiin jemmatuista King Crimson -vaikutteista; minä en, koska olen Frippin orkesteria aina arvostanut. Swamp Song hyödyntää intiaanimusiikin rytmiä ja laulustemmoja paremmin kuin mikään sitten Robbie Robertsonin Native Americansin jälkeen kuulemani. Ja puoliverisenä cherokeena Robbie sentään oli omalla kotitontillaan.
Tämän kaksiviikkoisen ehdotonta eliittiä.

SULF: After the Ladies
(Maple Music)
Pitäisikö Vantaanjoen nimi lausua ”Möörsi” ja kalenteria veivata kolmekymmentä vuotta taaksepäin? Tuskinpa vain, vaikkei Sulf sorrukaan paljon tallatun beat-polun pahimpiin kuoppiin.

ARTO TAMMINEN: Utopia
(BMG)
Ilman komeasti rullaavaa Motown-komppia ja tyylikästä tuotantojälkeä Utopia kuulostaisi hyvin, hyvin paljon tavanomaisemmalta iskelmäpoppikselta. Nyt voi kuunnellessaan unhoittaa hassusti nykivän laulumelodian ja ihastella äänikuvan hienoja detaljeja.

TEHOSEKOITIN: C’mon Baby Yeah
(Levy-yhtiö)
Punkin jälkeen beat-boomi? Vähän kuivakka ja pitkä A-osa kulminoituu riemastuttavan epävireiseen rallatuskertosäkeeseen. Päätösinstrumentaali Musta Maija paljastaa orkesterin piilevät Dick Dale -ambitiot.

TEJA: Mä -ep
(Evidence)
Kertakaikkisen hämmentävä flashback jostain Kollaa kestään ja varhaisen Keban puolestavälistä. Marja Salon kanssa duetoitu Mä rakkiloin(!) sua on aivan liian itsetietoinen ja kummallisilla sanaväännöksillä keikaileva toimiakseen tarkoittamallaan naivisromantiikalla. Niin, ja indokiinaa ei voi puhua koska sellaista kieltä ei ole olemassa.

AARNE TENKANEN & TEMPUNTEKIJÄT: Taas me tehtiin maali
(Megamania)
Kertonee kriitikon harrastusvalikoimasta, että kuvittelin pitkään smurffilaulun ”maalatkaa”-kertosäkeen viitanneen johonkin mitä tavataan pensselillä tehdä. Tenkanen – baarien miesten iso ja punakka vastine pienille sinisille – on tapansa mukaan suorapuheisempi, mutta ei tätäkään teennäistä vokalisointia kestä kovin suurina annoksina.

TONIC: Open Up Your Eyes
(Polydor)
Tonic tekee muodikasta alternakitararockia – ja niinkuin muodikkaat yhtyeet yleensäkin, onnistuu olemaan lisäämättä genren tyylikirjastoon ainoatakaan uutuutta.

VACUUM: I Breathe
(Stockholm)
Army of Lovers -musikantti Alexander Bardin uusi orkesteri kuulostaa koko mokoman vakavamielisemmältä. Laulussa on riittämiin laatua ja tyyliä nostamaan ryhmän mielenkiintokynnyksen yläpuolelle kovin tavanomaisesta synteettisäänikuvasta huolimatta.

WENTUS BLUES BAND: Boogie Man -ep
(Bluelight)
Sähköisen bluesin perinne on Kokkolan pojilla hyvin hallussa. Mutta minä odotan edelleenkin jostain ilmestyväksi Omaperäistä, Oivaltavaa, Uutta ja Suomalaista bluesbändiä.

WET WET WET: If I Never See You Again
(Mercury)
Yllätytkö hirveästi kun kerron että Wet Wet Wetin uusi single on siirappia tihkuvan melodinen soulpoppis-hituri? No sitä minä vähän arvelinkin.

 

Kategoriat: musiikki | Kommentit pois päältä artikkelissa Sinkkubingo 1997