Jos minulta kysytään mielipidettä parhaasta koskaan näkemästäni elokuvasta, olen vastannut järjestään “Tomás Gutiérrez Alean Viimeinen ehtoollinen“.

Näin sen 1980-luvun puolivälissä Limeksen elokuvakerhossa, jonka nimilyhenne LIEKE siirtyi sittemmin eräälle aloittelevalle kustantamolle, joka sitten joutui tamperelaisen Liekkeen suvun vaatimuksesta muuttamaan nimensä Likeksi. Näytökset pidettiin niin kutsutussa ANK:n salissa Helsingin Uuden ylioppilastalon kolmannessa kerroksessa. Sali oli akustisesti toivoton, valkokankaana toimi lakana ja äänentoistosta huolehti Nuorisoasiainkeskukselta lainatun vanhan elokuvaprojektorin pikkuruinen monokaiutin. En ollut ainoa, johon elokuva teki silloin vaikutuksen. Ehkä tekniset puutteet saivat keskittymään itse tarinaan? Ehkä näytöksen aikana nautittu viinikin vaikutti. Kerhossa oli tapana jäädä keskustelemaan vasta nähdystä, ja useampikin tuli päästäneeksi suustaan sanat “paras elokuva, jonka olen koskaan nähnyt”.

Tietysti väittämässä on sellainen mukavan snobistis-esoteerinen sävy: tämä Kuubassa vuonna 1976 valmistunut elokuva oli pyörinyt Helsingin elokuvateatteriohjelmistossa viikon vuonna 1983 (mikä sinänsä oli jo melkoinen saavutus kuubalaiselokuvalle). Sen jälkeenkään elokuvaan ei ole ollut helppoa törmätä. En oikein usko että sitä on ollut saatavilla videokasetilla, ja DVD-versiokin piti tilata erään tunnetun kansainvälisen nettikauppaketjun amerikkalaisesta päästä - ja sen jälkeen talouden DVD-soitin piti modifioida aluekoodivapaaksi. Nyt minulla oli siis lopultakin tilaisuus nähdä Viimeinen ehtoollinen uudestaan: miltä “paras koskaan näkemäni elokuva” näyttää nykyään?

Eletään pääsiäisviikkoa 1700-luvun lopulla. Kristuksen kärsimyksiä kunnioittaakseen havannalaisen sokeritehtaan omistava espanjalaiskreivi päättää kutsua illallispöytäänsä seurakseen kaksitoista neekeriorjaansa: hän itse ottaa, tietenkin, Jeesuksen - opettajan - roolin. Lähtökohta on irvokas, mutta hilpeän sitaattifarssielokuvan Byrokraatin kuolema tehnyt Alea ei tee tällä kertaa farssia. Elokuvasta kehittyy monitasoinen, ilkikurinen, vakava, irvokas, musta, älykäs, remuisa kuvaus siitä, kuinka maailmat kohtaavat, maailmat eivät kohtaa, aika muuttuu eikä mikään muutu.

Elokuvan perustana on tositapahtuma vuoldelta 1797: muuan kreivi tosiaan pesi kahdentoista orjansa jalat ja istui heidän kanssaan illallispöytään (muka) tasaveroisena - ja seurauksetkin olivat samankaltaiset.  Tähän aikaan moni asia oli muuttumassa hyvin nopeasti: Englannin entinen siirtomaa oli irtautunut verisessä sodassa ja muuttunut Yhdysvalloiksi. Ranskan kansa oli tehnyt vallankumouksen ja teloittanut kuninkaansa. Ja lähempänä Haitissa nerokkaan kenraalin Toussaint L’Ouverturen johtama orjakapina oli juuri johtanut uuden tasavallan syntyyn. Oli tapahtumassa teollisuuden vallankumous, mutta myöskin porvariston vallankumous, joka pian syrjäytti entiset valtasäädyt, aateliston ja papiston, mutta ei juurikaan parantanut syrjäytyneempien kansanosien asemaa. Viimeinen ehtoollinen kuvaa juuri tätä murrosta.

Elokuvan syntymaan perusteella sen voi tietenkin tulkita piikittelyksi kristinuskoa julistavien orjanomistajien kaksinaamaisuutta kohtaan - ja kyllähän se sitä onkin. Sen voi aivan hyvin tulkita myös salaviekkaaksi, allegoriaan piilotetuksi kuvaukseksi Kuuban nykytodellisuudesta, idealistisen sosialistisen propagandan ja ahdistavan diktatuuritodellisuuden ristiriidasta - ja kyllä se on sitäkin: herttuan julistama jumalansana alleviivaa moneen kertaan Jeesuksen utopistis-sosialistisimpia lauseita, eikä Alea ole muissakaan elokuvissa kohdellut kotimaansa kommunistihallintoa mitenkään erityisen silkkihansikkaisesti. Elokuvaa voi oikeutetusti pitää terävänä piikittelynä kohti länsimaiden hurskastelevaa suhtautumista kolmanteen maailmaan - toinen käsi heristää sormea hyveellisesti, toinen käsi ottaa sumeilematta vastaan kaikki ne aarteet jotka on ryöstetty väkivalloin tai maksettu lasihelmin. On se epäilemättä sitäkin.

Tietysti nykyään elokuvaa voi katsoa myös ennustuksena siitä, millaista työelämä on Suomessa(kin) 2000-luvun alussa.

Kuubalaisen 70-luvun kuvaus- ja etenkin äänitystekniikan puutteet näkyvät tietysti DVD-versiossa paremmin kuin muinoin ANK:n salissa: etenkin (mono)äänitys on kehnohkoa. DVD on sitä paitsi tehty hetkittäin vähän huonokuntoisesta kopiosta. Mutta tarinana ja etenkin elokuvana homma toimii komeasti. Vaatii melkoista siviilirohkeutta tehdä alle kaksituntiseen elokuvaan lähes mittainen kohtaus, jossa kolmetoista miestä istuu ruokasalissa syömässä, juomassa ja juttelemassa niitä näitä - ja vaatii julmetun hyvää työryhmää saada kohtaus toimimaan loistavasti. Olen, edelleenkin, vaikuttunut.

Jos minulta kysytään parasta näkemääni elokuvaa, saatanpa edelleenkin mainita sen olevan Viimeinen ehtoollinen. Enkä taida valehdella kovinkaan paljoa.

Japanilainen elektroniikkajätti Sony julkisti tasan kolmekymmentä vuotta sitten, 1. heinäkuuta 1979, ensimmäisen kannettavan C-kasettisoittimensa, ensimmäisen Walkmanin. Kyse oli vain vähän C-kasettia isommasta, ainakin isoon taskuun mahtuvasta kasettisoittimen ja kuulokkeiden yhdistelmästä, joka muutti melkoisesti musiikin kuuntelemisen tapaa. Pitkän aikaa pipodiskokuulokkeista vuotavat diskantit olivat melkoinen riesa kaikissa julkuneuvoissa, ennenkuin kuuloketekniikan kehittyminen teki musiikin kuuntelusta oikeasti henkilökohtaista.

Itse taistelin vastaan pitkään. Kaveripiirissä pipodiskoja alkoi näkyä jo 80-luvun puolivälissä (kun hintataso oli laskenut opiskelijaystävälliseksi), mutta ajatus ympäristön äänien häivyttämisestä ja tällaisesta yksin kaikkien näkyvillä olemisesta kiusasi. Annoin periksi vasta aivan vuosikymmenen lopulla, kun sivaripaikakseni varmistui Muhos ja tiesin matkustavani seuraavan vuoden mittaan monta yhdeksäntuntista junamatkaa. Sen jälkeen pipodisko on ollut seurana myös lukemattomilla kävelyretkillä. Siihen oli helppo tottua. Kävellessä on mahdollista myös kuunnella musiikkia suhteellisen keskittyneesti (kunhan katsoo mihin kävelee), vastapainona yhä pahemmin inhoamalleni taustamusiikille.

Mutta tästä kaikesta huomaan kirjoittaneeni aiemminkin. Pipodiskoken yleisterminä “ipod” on korvannut “walkmanin”, mutta kyse on silti samasta, kolmekymmentä vuotta sitten alkaneesta jatkumosta.

No niin, tällä hetkellä blogi näyttää tältä. Rakentelin pohjaa Wordpress Theme Generatorilla, joka vaikutti ihan käyttökelpoiselta systeemiltä tällaiselle puolinörtille, jonka CSS-ydinosaaminen ulottuu vain vähän pidemmälle kuin CSS-kirjan pitämiseen hyllyssä. Kaikenlaista jälkikäteissäätöä tuokin silti kaipasi. Ja lokalisointia: sivuilta putkahtelee taatusti vastakin lontoonkielisiä tekstinpätkiä asiattomissa paikoissa, korjailen ja lokalisoin sitä mukaa kun huomaan.

Kaikista sotkuista, kämmistä, outouksista ja muista kummallisuuksista saa tietysti raportoida joko kommenttilootaan tai sähköpostitse (j.pekka.makela ättä yrttimaa.net).

Säätelen vähän blogin ulkoasua. Tiedossa siis tovin verran omituista sotkua ja lukukelvotonta tekstiä. Pahoitteluni.

En ole koskaan ollut varsinainen Morrissey-fani, mutta sekä soolotuotantoa että vanhaa Smiths-kamaa on kyllä tunnut jonnin verran kuunneltua sitä mukaa kun levyjä on talouteemme ilmaantunut. Mielihyvin lähdin siis keikallekin, vaikka tunsinkin olevani porukassa jossain määrin sivullinen, kun en muista niiden hyvinäkään pitämieni biisien nimiä. (M ei yleensä valitse nimeksi sitä ilmeisintä kertsin säettä, näjetsen.)

Merikaapelihalli on keikkapaikkana hankala: kapea, pitkä ja betoniseinäinen halli. Musiikkia kuullakseen on yritettävä ujuttautua suhteellisen eteen, muuten kaiut tekevät äänestä silkkaa puuroa. Vaikea tila vaatii paljon myös miksaajalta ja bändiltä. Lämppärinä soittanut amerikkalaiskvartetti Doll and the Kicks kärsi melkoisesti akustiikasta, kun pirteä voimapop muuttui tasapaksuksi massaksi. Kappalevalinnat eivät ehkä olleet myöskään maailman onnistuneimpia, ryhmä tuntui paahtavan alusta loppuun suunnilleen samalla tempolla ja samalla asenteella.

Pääesiintyjän setti oli rakennettu taitavammin (ja hänellä oli arvatenkin myös paljon enemmän materiaalia, mistä poimia). Vaikka setti pysyttäytyi Morrisseyn ja Smithsin tuotannon rokkaavimmassa päässä, sävyt ja tempot vaihtelivat kiitettävästi. Erittäin toimiva, varma ja ammattimainen keikka, jossa tähden tuotantoa vähän huonomminkin tunteva viihtyi vallan mainiosti.

Lisäbonuksena mainio videokimara bändivaihdon aikana: ensin Sparks-hittivideo “Lighten Up Morrissey” ja sitten pikainen videosukellus 60- ja 70-lukujen televisioituun rockhistoriaan: mukana mm. New York Dolls (jota useampikin lähellä seisova tuntui kuvittelevan Rollareiksi): tämä telkkari-livepätkä sai pohtimaan, miten paljon Hanoi Rocks ja 69 Eyes ovatkaan saaneet aineksia Dollseilta. Mukana oli myös hieno, ilmeisesti 60-luvun lopulla tehty mustavalkoinen, syksyisessä puistossa ja leikkikentän karusellissa kuvattu promopätkä, jossa minulle tuntematon kauniin nuoren naisen ja hämärästi tutun näköisten kolmen nuorukaisen yhtye esitti hienoa popsävelmää  - mutta keitä he olivat? Tunnistiko kukaan paikallaollut?

Jäin Morrisseyn yhtyeen esiintyessä useaankin kertaan pohdiskelemaan musiikkityylien rajojen liukumista. Mainio bändi kuulosti monessa kohtaa hyvinkin paljon parhaiden päivien The Clashilta, mutta silti musiikki ei ollut missään mielessä “punkkia” tai edes “uutta aaltoa” - ei räkäistä kätkätystä, vaan tyylikästä, “vaihtoehtoista” rockahtavaa popmusiikkia. Perjantaina Samratin kanssa Sosiaalikeskus Satamassa soittanut hooceebändi Bloodshit Gutsfuck olisi kuulostanut 80-luvun asteikolla punkin sijaan metallilta - muuten paitsi biisien lyhyyden puolesta. 80-luvun alkupuolen uudesta metallista suurin osa kuulostaa nykyään melkoisen kepeältä ja epämetalliselta rallattelulta. (Paitsi tietenkin Motörhead, joka on aina kuulostanut vain ja ainoastaan Motörheadilta. Ja hyvä niin.)

Sosiaalikeskus Sataman miljöö oli yhtä betoninen, akustoimaton ja teollinen kuin Merikaapelihalli, mutta muuten varsin toisesta päästä kaupunkia: vallattu konttorirakennus graffitientäyteisine seinineen, pihamaalla nuotioita ja (aito) mustalaisleiri. “Sali” hädin tuskin kaksi kertaa tavallisen olohuoneen kokoinen. Kontakti yleisön ja esiintyjien välillä oli varsin paljon konkreettisempi.

Minun suhteeni progressiiviseen rockiin muotoutui 1980-luvun puolivälissä. Yritin ties kuinka monetta kertaa diggailla ja kuunnella Yesin Relayeria ja Wigwamin Beingiä, kun tapahtui ahaa-elämys: “Minun ei tarvitse pitää tällaisesta musiikista vain siksi että sen väitetään olevan hienoa!” On joitakin progeksi laskettuja ryhmiä joita olen kyllä senkin jälkeen kuunnellut vallan mielikseni: esimerkiksi King Crimson (ainakin osa tuotantoa) ja tietenkin maailman ensimmäinen “ne ei osaa soittaa, ne tekee kaiken koneilla” -yhtye Pink Floyd. Focus, ainakin ne huumorintajuisemmat biisit. Sekä tietenkin Peter Gabrielin aikainen Genesis (lukuun ottamatta The Lamb Lies Down on Broadwayta, joka on minusta sietämätön levy). Ynnä Alamaailman Vasarat ja sen edeltäjä Höyry-Kone. Ja Samrat - eikä pelkästään siksi, että minulla on yhtyeeseen sukulaisuussuhteita.

Samratin (ainakin toistaiseksi) viimeinen keikka tapahtui vaatimattomahkoissa olosuhteissa noin kolmenkymmenen hengen yleisön joukossa, mutta homma toimi noissakin puitteissa. Musiikissa yhdistyy piirteitä metallista, kansanmusiikeista, jazzista, ambienteista tyyleistä ja muusta sellaisesta, joten minulle siinä on riittävästi tarttumapintaa ja viitteitä. Jos bändin musiikkia pitäisi kuvailla, mainitsisin edellisestä listasta ainakin Crimsonin, Vasarat ja Focusin,jos ei muuta niin laulaja-Turkan huilunsoiton takia. No, miksei Jethro Tullinkin. Samrat satsaa sitä paitsi enemmän kunnon meininkiin kuin “katsokaa kuinka taitava minä olen” -päkellyssooloihin, joten siltäkin osin asenne on (minun kannaltani) kohdallaan. Mainiota. Perästä kuuluu.