Eivät pettäneet malilaiset tälläkään kertaa. Vieux Farka Tourén ura alkoi lievänä räpistelynä irti edesmenneen isä-Alin pitkästä varjosta, mutta levy levyltä homma on alkanut kuulostaa omaperäisemmältä ja omemmalta. Keskiviikkoillan keikka Savoy-teatterissa vahvisti asian.
Trio aloitti (jo) perinteisessä malilaisessa laulaja/lauluntekijä-hengessä, mutta pian Touré vaihtoi elektroakustisen kitaran sähkikseen ja Tim Keiper siirtyi kalebassin äärestä rumpusetin taakse. Lauluista tuli jamihenkisiä grooveja, joissa Tourélla oli tilaa näyttää melkoista sorminäppäryyttään ja aluksi perin ujolta ja aralta vaikuttanut Keiper päästeli rummuillaan melkein kuin Ginger Baker ja Keith Moon parhaina päivinään. Tällainen suhteellisen yksinkertaisiin riffeihin ja sointukulkuihin pohjaava voimatriomeininki voi helposti karata käsistä tylsäksi, junnaavaksi muniinpuhaltelujatsiksi, mutta tällä kertaa homma kuitenkin toimi vallan mainiosti, ainakin minun korvissani. Kolmikolla on teknisen osaamisen lisäksi riittävästi tyylitajua.
Aina toisinaan omasta(kin) musiikistani käyttämän ITE-termi hämmentää. Etenkin kuvataiteiden puolella ITE-taide on jo vanha, vakiintunut käsite. Miksi ei musiikissakin?
Motiivi sanan käyttöönottoon syntyi kymmenkunta vuotta sitten, kun minua haastateltiin sähköpostin välityksellä Kotistudio-kirjan pakeilta juttuun, jossa käsiteltiin ura- ja koulutusmahdollisuuksia kevyen musiikin parissa. Juttukokonaisuuden ainoa tuntema kevyen musiikin ammattinimike oli… rocktähti! Tai poptähti. Tai iskelmätähti. Samapa se, mutta tähti kuitenkin. Kirjoitin toimittajalle pitkiä vastauksia jotka käsittelivät muitakin mahdollisia, realistisempia ja edes hivenen turvallisempia ammatillisia tavoitteita musiikin parissa – äänittäjästä studiomuusikon kautta videomusiikin tekijään tai muiden artistien lauluntekijään – ja toimittaja kiitti vastauksessaan: ”Tässä olisi aihetta toiseenkin juttuun”. Ilmestyttyään artikkeli kuitenkin keskittyi tähteyden tavoitteluun. En ollut siinä vaiheessa enää yllättynyt.
Eihän tämä tietenkään ole pelkästään ns. kevyen musiikin ilmiö. Myös klasaripuoli sortuu aatelisvallan ajoilta periytyvään tähteyden ja huippuyksilöyden palvontaan. Lahjakkuus nähdään helposti synnynnäisenä, ehkä periytyvänäkin, joka tapauksessa syynä nostaa kyseinen nero kanssaihmistensä yläpuolelle, antaa hänelle enemmän oikeuksia ureakefaliaan kuin muille. Rivimuusikkoutta, taustamuusikkoutta, orkesteripultissa soittamista tai kuorolaisena laulamista pidetään kovin kerkeästi epäonnistumisena: hän ei ollutkaan lahjakas. Musiikintekemisestä yritetään tehdä huippuyksilöiden yksinoikeutta.
Sitä sain minäkin osakseni, kun kiinnostuin tosissani musiikin tekemisestä vähän alle parikymppisenä. ”Ei sulla oo lahjoja”, sanoi isä. ”Kirjoittaisit mieluummin. Siinä sä oot hyvä.” Miksi pitäisi olla lahjakas voidakseen tehdä musiikkia? (Tai taidetta ylipäänsä.) Punk toi peliin terveempää asennetta: ”Jokainen osaa soittaa ja laulaa, eikä ole niin väliä vaikkei osaisikaan.”
Tämä vuonna 1986, kaksikymmentäneljävuotiaana, väkertämäni, yksin soittamani ja laulamani ralli eittämättä luottaa punk-henkiseen eetokseen, monessakin mielessä:
.
”Luotu huijaamaan” oli tehty ensimmäisen bändini Kumpula-projektin tuhkasta noussutta seuraavaa yhtye-yritystä varten. Minä ja Franz Orava -niminen viritys kuitenkin otti ja päätti hajota vain kolme päivää ennen ensimmäistä keikkaansa, joten tämä kasettineliraitanauhurilla väkerretty, pelkästään bändin korviin tarkoitetuksi lauludemoksi tarkoitettu nauhoitelma on sen ainoa koskaan tallennettu esitys.
Käytin äsken suunnilleen tunnin pikaisen uudelleenmiksauksen tekemiseen. Tulin muutama vuosi sitten digitoineeksi kaikki tallella olevat neliraitanauhoitukseni, mutta suurimmalle osalle en ole tullut tehneeksi tallennusta ja varmuuskopiointia ihmeempää. Tämä on ensimmäisiä neliraitanauhoituksiani ensimmäisellä neliraiturillani (joka oli ensimmäinen todella halpa neliraiturimalli, Fostex X-15: se maksoi vain kolme–neljä tuhatta markkaa) ja ensimmäinen tehtävä raitojen uudelleenkäsittelyssä oli vähentää niille aikoinaan uinutta hillitöntä kohinan määrää. Siihen on onneksi nykyään keinoja.
Kitarasoundi viittaa joskus noina vuosina omistamaani hienoon, mustaan Double Eagle -osista rakennettuun Fender Telecasterin kopioon, tai oikeammin Fender Esquiren kopioon. Siinä oli vain yksi mikrofoni, nimittäin, joten kitarasoundeissa ei ollut kauheasti pelivaraa, varsinkaan kun pedaaleja tai muita muokkausvälineitäkään ei suuremmin ollut. Rumpusoundit ovat peräisin englantilaisen MPC Electronicsin valmistamasta varsin vinkeästä laitteesta nimeltä The Kit. Useimmat tuon ajan (halvat) rytmi- ja rumpukoneet toistivat ainoastaan etukäteen ohjelmoituja komppeja, mutta ainoa valmista rytmiä soittava asia The Kitissä oli sen ”haihatti”. Muut rumpuäänet tehtiin naputtelemalla etupaneelin lämisköjä. Soundit eivät olleet kovinkaan realistisia, mutta lämiskät olivat kosketusherkkiä, joten soitossa oli dynamiikkaa. Ainakin silloin, jos niiden soittaja osasi soittaa rumpuja paremmin kuin minä…
(Tuota vekotinta käytettiin bänditreeneissäkin silloin, jos rumpalimme varsin epäluotettava Vauxhall ei suostunutkaan starttaamaan. Muulla bändillä oli vain pokassa pitelemistä, kun vakavamielinen, aina siistiä kauluspaitaa ja neulesolmiota käyttävä Mika soitti nukenlieden näköistä rumpukonetta palleropäisillä leikkipalikoilla…)
Kappaleen riffi on eräänlainen mukaelma erinäisistä AC/DC:n biiseistä (jotka puolestaan ovat mukaelmia Freen ”All Right Now’sta”) ja tekstin perusteella olin vielä tuohon aikaan säilyttänyt lapsenuskoni joidenkin ihmisten synnynnäiseen pahuuteen ja/tai itsekkyyteen (mikä tuntuu nyt yhtä naiivilta kuin usko synnynnäiseen lahjakkuuteen). Luullakseni uskoin vielä tuolloin, 24-vuotiaana, että minusta saattaisi tulla vielä jonkinlainen rokkitähti. Tai ainakin saattaisin olla jonkun kulttisuosiota nauttivan bändin basisti ja lauluntekijä. Niin ei ole vielä(kään) käynyt. On minulla jemmassa muutama omasta mielestäni vallan kelvollinen laulu – tätä parempia, siis – joista saattaisi kenties tullakin jotain jonkun parempiäänisen laulajan esittämänä. Vaikkapa, hah, ”hitti”.
Mutta se ei ole oleellista. Musiikin tekeminen on oleellista. Kenenkään ei pidä alistua siihen, että vain ”huipuilla” tai ”lahjakkailla” olisi lupa ilmaista itseään musiikilla.
Vaikka on minulla tällekin tekeleelle tulevaisuudensuunnitelmia, jos rehellisiä ollaan. Se kuvastaa omaa aikaansa – tai syntyään edeltäviä vuosia – monessakin mielessä, ja saattaa olla siinä suhteessa hyödyllinen eräälle mietintämyssyssä pyörivälle hankkeelle. Mutta siitä lisää sitten kun siitä on lisää kerrottavaa.
Tänä äitienpäiväsunnuntaina joudutte, valitettavasti, kuuntelemaan toisenkin musiikkivideon. Tuoreen uutisen mukaan mestaribasisti Donald ”Duck” Dunn on nimittäin kuollut 70-vuotiaana.
Dunnin levytyksistä muistetaan yleensä parhaiten, ironista kyllä, se jolla hän ei soittanut: Booker T. and the MG’s -yhtyeen ensimmäisellä instrumentaalihitillä ”Green Onions” (1962) basistina toimi vielä Lewie Steinberg, jonka Dunn kuitenkin korvasi 1965. Yhtyeen nimellä tehdyt instrumentaalilevytykset olivat kuitenkin eräänlainen sivubisnes. Ryhmän päätyönä oli toimia studiobändinä memphisiläisen Stax-levymerkin soullaulajille: Wilson Pickettille, Otis Reddingille, Bill Withersille, Samille & Davelle,…
Kunnioitetaan mestarin muistoa vuonna 1991 kuvatulla pätkällä, jossa MG’s soittaa toista 60-luvun instrumentaalihittiään nimeltä ”Hip-Hug Her”. (Rumpalina soittaa Anton Fig vuonna 1975 murhatun Al Jackson Juniorin tilalla.) Dunnin bassokuvio ei kuulosta kovinkaan mutkikkaalta, mutta totuus on toinen, kuten itse huomasin treenaillessani sitä viime kesän Muusikoiden.netin miittiä varten. Tämä on musiikkia, jossa kommunikaatio tapahtuu sävelten määrän tai sointujen monimutkaisuuden sijaan rytmiikan sofistikoituneella hienojaolla.
.
.
Ai niin, kyllähän Dunn tunnetaan myös ikimuistoisesta elokuvasta: Blues Brothersissa koottavan bändin tyhjästä yökerhosta löytyvän rytmisektion maripaitainen, piippua polttava basisti on nimenomaan Duck Dunn, pitkäpartainen kitaristi hänen MG’s-toverinsa Steve Cropper.
Bonnie Raittilta on vastikään ilmestynyt uusi levy. Slipstream kuulostaa siltä miltä Raittin levyjen pitääkin kuulostaa. Kiertuebändi soittaa funkysti, lauluääni on kunnossa ja välillä slide-kitara puraisee napakasti. Mukana on myös, tavan mukaan, pari turhaa pianohituria. Tasaista laatua, johon kaipaisi jälleen kerran hieman enemmän särmää. Muuten ei valittamista.
Mutta laitetaanpa tähän silti akustisehko videoklippi siitä biisistä – tai kahden biisin sikermästä – joka minulle tulee aina ensimmäiseksi mieleen Bonnie Raittista. Hänen opettajansa ”Mississippi” Fred McDowellin lauluihin perustuva ”Write Me a Few of Your Lines / Kokomo Blues” on kuulunut settiin jo 1970-luvun alun ”blues-folkie”-soolokeikoista lähtien. Bonnie, ja tämä sikermä, on yksi niistä syistä miksi aikanaan innostuin niin paljon slide- eli pullonkaulakitaratekniikasta. Erityisesti slide-komppaamisen taidossa Bonnie-täti on yksi parhaita, koskaan.
Olen kehuskellut aiemminkin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan mainioutta pipodiskossa kuunneltavana kirjallisuutena. Hyvä kokemus aiheutti sen, että myös tuore Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY 2012) tuli taloon nimenomaan äänikirjana.
Ensimmäinen Mielensäpahoittaja toimi enimmäkseen vallan hyvin sattumanvaraisessa lukujärjestyksessä (tai kuuntelujärjestyksessä), koska tarinoiden jatkuvuus oli (Helsingin-matkan kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta) varsin kevyttä luokkaa. Ruskeakastike on selkeämmin jatkuva tarina: peräkkäiset luvut saattavat alkaa ajallisesti aivan toistensa jälkeen. Alkuperäinen ajatus yleisönosastoihin kirjoittavasta jäärästä onkin hieman hämärtynyt. Tässä kirjeessä mieli pahoittuu lähinnä pahoittajan omassa mielessä.
Tarinoiden painopiste on, nimen mukaisesti, ruoassa: dementoitunut emäntä on edelleen sairaalan kroonikko-osastolla ja kunta antoi potkut rumalle mutta osaavalle venäläiselle kodinhoitajalle Raisalle. Kahdeksankymppinen vanha herra joutuu nyt, ensimmäistä kertaa elämässään, laittamaan omat ruokansa. Kaapista löytyneen emännän vanhan reseptikokoelman ja terveen järjen voimin syntyy pieniä voittoja, suurempiakin, sekä ruoanlaitossa että suhteessa sukulaisiin, naapureihin että viranomaisiin. Mielen pahoittaminen muuttuu monta kertaa mielen ilahduttamiseksi. Kolmesta cd-levystä viimeinen oikeastaan hukkaa jatkuvajuonisen tarinan, sillä luku toisensa jälkeen vanha herra julistaa oman ruokailunäkemyksensä moraalista, terveydellistä ja ravitsemuksellista ylivertaisuutta aivan yhtä vakuuttuneena ja vakuuttavasti kuin joka ikinen oman ruokavalionsa saarnaaja Antti Nylénistä Aki Yrjänään.
Antti Litja lukee tekstiä kärttyisellä äijä-äänellään niin vakuuttavasti, että paperilta luetutkin Mielensäpahoittaja-tarinat kuulee nykyään mielessä Litjan lausumana. Erinomainen tapa nauttia kirjallisuudesta vaikkapa kävellessä.
Kiitos kaikille onnitelleille.
Kiitos kaikille juhliin tulleille. Teitä oli tosi mukavaa nähdä, parhaimmillaan yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen.
Kiitos kaikille S:n organisoimaan lahjaan osallistuneille.
Kiitos ystäville.
Kiitos juhlien järjestelyissä mukana olleille. Maarit, Virpi, Eeva, Irma ja Seppo tekivät bileistä totta, huolimatta syntymäpäiväsankarin lähettämien kutsujen melkoisesta määrästä.
Kiitos Helenalle huikeasta laulusta.
Ja, ennen kaikkea, kiitos jälleen kerran S:lle. Sinun ansiostasi olen tässä.
En muistaakseni erityisemmin juhlinut kymmenvuotispäivääni. Paras kaverini Karri oli nimittäin ilmoittanut, että hän lopettaa synttärien viettämisen kymmenvuotisbileisiin ja pitää seuraavat vasta täyttäessään 20, ja minä seurasin esimerkkiä. Koska olin Karria (ja muita silloisia kavereitani) vuoden nuorempi, lopetin synttärikutsujen järkkäämisen (tai pikemminkin äidin taivuttelun niiden järkkäämiseen) yhdeksänvuotispippaloihin.
Olin samaisten kaverien takia mennyt kouluun vuotta etuajassa, joten tuoreena kymmenvuotiaana jouduin jännittämään, riittäisivätkö kevättodistuksen arvosanat oppikouluun vai joutuisinko jatkamaan kansalaiskoulussa, josta ei olisi ollut pääsyä lukioon. (Helsinki siirtyi peruskoulujärjestelmään viimeisten joukossa, joten ongelma olisi joka tapauksessa haihtunut parin vuoden kuluttua.) Olin koko koulu-urani loppuun asti luokkani nuorin. Jälkeenpäin ajatellen se saattoi näkyä enemmän kuin silloin luulin, etenkin kun olin muutenkin ujo ja ehkä vähän hitaasti kypsyvää laatua.
Kaveripiiri ei enää tässä vaiheessa tuntunut niin tärkeältä kuin kuusivuotiaana, sillä valitsin oppikoulukseni Kontulan yhteiskoulun sijaan Lapinpuiston yhteislyseon, joka sijaitsi jo silloin Kontulan Rintinpolulla ja sulautui pari vuotta myöhemmin samassa talossa edelleenkin toimivaan Helsingin yhteislyseoon.
En muista varmasti, vietinkö kaksikymppisiäkään. Se oli joka tapauksessa tärkeä ikä – ei siksi, että 20-vuotias sai ostaa Alkosta väkeviä, vaan siksi että vanhempien tulot eivät enää vaikuttaneet opintotukeen, joten mahdollisuus muuttaa pois kotoa oli huomattavan paljon realistisempi. Näin tapahtuikin seuraavassa elokuussa, kun muutin ensin puoleksi vuodeksi isäni uuden vaimon tyhjäksi jääneeseen kaksioon Katajanokalla (asunto oli menossa myyntiin) ja tammikuussa Itäkeskuksen HOASille.
Opiskelin toista vuotta fysiikkaa, matematiikkaa ja tietojenkäsittelyä Helsingin yliopistossa, mutta olin vastikään löytänyt itsestäni (edes hivenen) sosiaalisen järjestötoimijan ja vaikutin ainejärjestössämme Limes ry:ssä (ja saman vuoden syksyllä, vähän aikaa, myös Elävän musiikin yhdistyksessä ELMUssa). Järjestötoiminta, soittoharrastus ja kaikenlainen muu sälä alkoi vähitellen vaikuttaa opintoihin sen verran negatiivisesti, että muutamaa vuotta myöhemmin päätin ikään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä ja siirryin opiskelemaan teoreettista filosofiaa.
Kolmekymppisiä vietin, joskin perin pienimuotoisesti. Lähisukulaisia kävi kakkukahveilla, muistaakseni tosin useampana päivänä. Tunnelmat olivat muutenkin perin ristiriitaiset, joskaan eivät ikääntymisen vuoksi. Olin vuodenvaihteessa menettänyt työpaikkani erään valtion tutkimuslaitoksen mikrotukihenkilönä keskellä pahinta lamaa, ja jouduin sinnittelemään peruspäivärahoilla. Lisäriesana oli vielä viljalti tekemätöntä surutyötä mm. puolisentoista vuotta aikaisemmin päättyneestä avoliitosta.
Seuraavat vuodet kuluivat rahapulassa, ylivelkaantuneena, tilapäistöissä ja puolivillaisissa yrityksissä jatkaa kesken jääneitä opintoja, eivätkä ne ole kovin miellyttävää muisteltavaa. Jälkikäteen ajatellen minulla oli luultavasti muiden riesojen lisäksi (ja epäilemättä osittain niiden vuoksi) sen verran paha masennus, että ammattiavusta olisi saattanut olla hyötyä, jos olisin sellaista tajunnut yrittää hakea. (Sairaalakeikkahommat olivat kuitenkin jättäneet niin syvän epäluulon lääkärikuntaa kohtaan, etten olisi välttämättä pystynyt pääsemään siitä yli vaikka olisinkin tajunnut tilanteen.)
Toisaalta näinä vuosina tutustuin sosiaalisen median varhaisiin muotoihin, ja sitä kautta syntyneet ystävyydet auttoivat selviämään ja toipumaan. Mukavien ihmisten piiri sai järjestämään synttäribileitäkin monena vuonna. Itse asiassa järjestin muutamana vuonna, ”syy se on tekosyykin” -hengessä, synttäribileet myös Rickenbacker-bassolleni. Sarjanumeron perusteella sen syntyajankohdaksi tiedettiin nimittäin lokakuu 1974.
Nelikymppisbileissä oli jo paljon positiivisempi tunnelma. Olimme menneet S:n kanssa naimisiin vähän vajaat kaksi vuotta aikaisemmin, asuimme mukavassa ASO-kolmiossa Puistolassa ja olin alkanut pärjätä kohtuuhyvin suomentajana, sen verran hyvin että sain pikku hiljaa makseltua vanhoja velkojanikin (vaikka niitä riittikin vielä moneksi vuodeksi). Ikiaikainen haave kirjojen kirjoittamisesta alkoi saada pohjaa alleen, tosin tietokirjallisuuden puolella, kun Kotistudio-kirja oli tukevasti työn alla. (Ensimmäisen romaanin syntyy meni vielä toista vuotta, vaikka luulen että olin jo kirjoittanut sen ensimmäisen luvun suunnilleen siinä muodossa mitä se kirjassakin on.)
Olimme juhlistaneet tapausta jo etukäteen kymmenpäiväisellä Kuuban matkalla, ja itse päivänä kylään tuli joukko ystäviä ja kavereita. Tosin 42-vuotisbileet (tietysti!) tänne Töyrynummelle muuttamisen jälkeen olivat kyllä paljon riehakkaammat…
Nyt ollaan sitten viidessäkymmenessä. Aikoinaan uusien opiskelijoiden ryhmäämme kaitsenut tutor Jasu kertoi eräissä bileissä kaveristaan, joka arvioi kanssaihmisten luonteita heidän ”perusilmeestään” – siitä miltä kasvot näyttävät, kun ihmisellä ei ole mitään erityisempää ilmettä. Jasun arvion mukaan minun perusilmeeni oli optimistinen: ”Kohta tapahtuu jotain kivaa.” Ehkä niin. Tunnistan itseni tuosta, ja luulen että optimismi on auttanut selviämään muutamastakin pohjamudasta. Koskaan ei ole tuntunut täysin mahdottomalta, etteikö kohta voisi tosiaan tapahtua jotakin kivaa, miten epätodennäköistä se sitten on ollutkin.
Ja paljon kivaa, onnellista, hienoa on tapahtunut. Luultavasti tapahtuu tästäkin eteenpäin. On aika laulaa, tanssia ja kasvaa.
Eilen tuli vaellettua, pitkästä aikaa, kaukaiselle Vironniemelle todistamaan Tavastia-klubilla kahden erinomaisen kantribändin yhteiskeikkaa. Tavastialla ei ollut tungosta, mutta se on poisjääneiden ongelma.
Huojuvan ladon laulaja/kitaristi/lauluntekijä Suonna Kononen on musiikillinen nettituttu jo puolentoista vuosikymmenen takaa, mutta tapasimme ensimmäistä kertaa naamatusten aikaisemmin keväällä, kun Suonna haastatteli kirjailija-Mäkelää päätyönantajaansa Karjalaiseen. Eilisiltainen oli ensikosketus Huojuvaan latoon keikkabändinä, ja kokemus kyllä panee hakeutumaan näkösälle ja kuulosalle toistekin. Suomennetut coverit ja omat biisit toimivat mainiosti vankan ja sävykkään kompin kuljettamana. Ladon vakkari-steelkitaristia Ilkka Vartiaista tuurasi tällä kertaa mm. Pienistä miehistä tuttu Miikka Paatelainen, ja hienosti tuurasikin.
Kai te muuten tiedätte, montako suomalaista kantrimuusikkoa tarvitaan vaihtamaan palanut sähkölamppu?
– No kato ei siitä tuu yhtikäs mitään, ku ne kattoo et se on tehty klasista ja siinä on jengat, ni niiltä menee koko yö siihen että ne yrittää korkata sitä.
Huonot vitsit kuuluvat Freudin, Marxin, Engelsin ja Jungin perinteeseen, vaikka tätä nimenomaista ei tällä kertaa kuultukaan. Keikka kuului Tavastian jo perinteiseen sarjaan klassikkoalbumien livetulkintoja. Siinä mielessä FME&J poikkesi perinteestä, että lauteilla oli vuoden 1986 Rintaan pistää, sukat haisee enkä pidä Jeesuksesta -debyytin miehistöstä vain kitaristi Arto Pajukallio ja laulaja Pekka Myllykoski. Mutta itse esityksen kannalta se ei ollut välttämättä huono asia. Homma nimittäin kulki. Olen nähnyt Froikkareilta etenkin 90-luvulla monta perin väsynyttä ja leipääntynyttä keikkaa, mutta nykykokoonpanossa on juuri sitä sydämeenkäyvää, aitoa rakkautta outlaw-kantriin, joka aikanaan sai niin kovasti innostumaan koko bändistä. Erityispisteet kitaristi/kosketinsoittaja/hanuristi Tero Pulkkiselle, joka sävytti lauluja todella tyylikkäästi.
Soitettuaan esikoisen biisijärjestyksessä läpi bändi piti pienen tauon ja palasi heittämään vielä toisena settinä hyvän valikoiman debyytinjälkeisestä tuotannostaan. ”Mustelmilla” jäi kuulematta ja ”Niin kauas kuin tunteet vie meidät” olisi tarvinnutkin enkeliköörin, mutta muuten kuultiin oikeastaan kaikki ne laulut jotka olisin halunnutkin kuulla. Ja vielä niiden lisäksi encorena ”Metsän poika”, joka on ehkä vähän kulunut vitsi, josta en ole koskaan niin kauheasti välittänyt. Mutta kaikenkaikkiaan hieno ilta uudemman, suomenkielisemmän ja kosteamman kantrimusiikin parissa.
J. Pekka Mäkelä kertoo, kuvailee, soittaa ja laulaa siitä, millaista on olla kirjailija, kirjallisuuden suomentaja, vihreä kunnallispoliitikko ja ITE-muusikko, muiden puuhiensa muassa.
Lisää tietoa Yrttimaa.netin sivuilta.
Tässä blogissa arvostetaan postmodernismia ja muita rappiotaiteita, esitetään tuon tuostakin epäisänmaallisia mielipiteitä ja arvostetaan enemmän kukkahattutätejä kuin lippahattusetiä.
Blogiviestien kommentointimahdollisuus menee kiinni 30 päivän kuluttua viestin julkaisusta. Lisäksi blogin kommentit jäävät odottamaan hyväksyntää ennen julkistamista (Ellei kommentoijalla ole aikaisempia hyväksyttyjä kommentteja). Tämä kaikki yksinomaan mainosspammaajien epämääräisten kommenttiyritysten lannistamiseksi.
Hyvä kokemus aiheutti sen, että myös tuore Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY 2012) tuli taloon nimenomaan äänikirjana.
