Muutama viikko sitten kerroin New Scientistin artikkelista, jonka mukaan kirjoitustaito on saattanut alkaa kehittyä jopa nelisenkymmentätuhatta vuotta sitten.
Saman lehden tuore numero puolestaan kertoo vielä parikymmentätuhatta vuotta vanhemmasta löydöstä: Etelä-Afrikan Diepkloofin kaivauspaikalta on löydetty jopa kuudenkymmenentuhannen vuoden ikäisiä strutsinmunankuorenkappaleita, joiden merkinnät voidaan tulkita symbolisiksi – ei varsinaisiksi kirjaimiksi tai kuvamerkeiksi, vaan esimerkiksi omistajan merkeiksi. Eteläisen Afrikan metsästäjä-keräilijät ovat merkinneet omistamiaan strutsinmunankuoriastioita samantapaisilla merkinnöillä nykypäiviin saakka.
Symbolinen ajattelu, jota on pidetty modernin ihmisen merkkinä, näyttää vanhenneen taas parikymmentätuhatta vuotta.
Ai niin, samaisessa lehdessä kerrottiin taannoin, että merenpohjan sedimenttikerroksissa elävien bakteerien välille saattaa muodostua eräänlaisia nanojohtimia, jolloin bakteerimassasta syntyy jonninmoinen ”superorganismi”. Jutun kirjoittaja viittaili Avatar-elokuvaan (jonka näin pari viikkoa sitten ja joka ei totisesti olisikaan oscareita ansainnut), mutta minulle itselleni tuli pikemminkin mieleen viime kesänä lukemani Frank Schätzingin Pedot.
Koska tietämätön nuoriso on viime aikoina ilmaissut käsittämätöntä nostalgiaa vinyylilevyjen (kuulemma) parempaa äänenlaatua ja muutenkin suurempaa hienoutta kohtaan, lienee syytä muistuttaa, ettei se levysoitinaikakausi todellakaan mitään moitteettoman äänentoiston auvoa ollut. John Hartford (1937–2001) tietää paremmin:
Aion tässä lähiaikoina saada lopultakin aikaiseksi jo hyvän tovin suunnittelemani Yrttimaa.netin sivujen suuren, hienon ja laajan kokonaisuudistuksen. Uutta sivupohjaa olen jo rakennellutkin.
Tämä tietysti merkitsee blogin lukijan ja sivujeni käyttäjän kannalta sitä, että tiedossa on toimimattomuuden ja sekasotkun hetkiä. Pahoittelemme epämukavuutta.
Uudistus ulottunee blogiinkin. Yritän varmaankin päivittää WordPressin tuoreempaan versioon, kunhan vain onnistun hahmottamaan, mitkä tiedostot pitikään korvata ja mitä tiedostoja ei missään nimessä pidä mennä korvaamaan: viimeksi kun yritin, oli pakko sitten jättää päivitys sikseen ja palauttaa koko roska – onneksi oli varmuuskopio.
Ovelle koputtaneella postisedällä oli tuotavanaan pahvilaatikollinen kääntäjänkappaleita. Philip K. Dickin Tohtori Veriraha on siis tullut painosta ja ilmestynee kauppojen hyllyille päivän–parin sisällä.
Tämä on muuten kymmenes suomentamani Philip K. Dickin romaani.
Luin Dr. Bloodmoneyn ensi kertaa viitisen vuotta sitten ja tykkäsin siitä varsin paljon. Lukiessani sen uudelleen ennen kääntämisen aloittamista tarina tuntui oikeastaan aika tavanomaiselta ja jossain määrin vanhentuneeltakin: tämä ydinsodan jälkeiseen Kaliforniaan sijoittuva fantasiatarina on maailmankuvaltaan hyvinkin paljolti kirjoittamisajankohtansa lapsi, yhdistelmä viisikymmentäluvun paranoideja maailmantuhovisioita ja orastavan hippiliikkeen ruohonjuuri-luomupositiivisuutta.
Aikansa kuvastaminen ei sinänsä ole pahe: spekulatiivinen fiktio on usein parhaimmillaan kuvatessaan juuri omaa aikaansa, vaikka tekstin (näennäinen) tapahtuma-aika tai -paikka olisikin jossakin muualla. Toisella lukukerralla tarina vain tuntui vähän löysältä ja oikeastaan aika tapahtumattomalta, lukuun ottamatta viimeisten lukujen huipennusta.
Kääntämisen mittaan kertomus alkoi kuitenkin taas viehättää. Dickillä ei ole erityisen taitavan ihmiskuvaajan maine, mutta tässä romaanissa on hänen kirjakseen huomattavan vahvoja ja kiinnostavia henkilöitä – ja vahva, kiinnostava yhteisö. Tämä on enemmänkin yhteisön ja yksilöiden kehityskertomus kuin yksittäisen scifi-idean ympärille läjätty pläjäys. Siinä suhteessa tämä kirja on oikeastaan noussut vanhan suosikkini (ja kolmannen Dick-käännökseni) Timothy Archerin sielunvaelluksen rinnalle. Sekään ei ole scifiä, ei tämäkään. Mielestäni vallan lukemisen arvoinen kirja joka tapauksessa.
Saman lehden tuore numero puolestaan kertoo vielä parikymmentätuhatta vuotta vanhemmasta löydöstä: Etelä-Afrikan Diepkloofin kaivauspaikalta on löydetty jopa kuudenkymmenentuhannen vuoden ikäisiä strutsinmunankuorenkappaleita, joiden merkinnät voidaan tulkita symbolisiksi – ei varsinaisiksi kirjaimiksi tai kuvamerkeiksi, vaan esimerkiksi omistajan merkeiksi. Eteläisen Afrikan metsästäjä-keräilijät ovat merkinneet omistamiaan strutsinmunankuoriastioita samantapaisilla merkinnöillä nykypäiviin saakka.
Ovelle koputtaneella postisedällä oli tuotavanaan pahvilaatikollinen kääntäjänkappaleita. Philip K. Dickin Tohtori Veriraha on siis tullut painosta ja ilmestynee kauppojen hyllyille päivän–parin sisällä.
