Sittemmin Cohen-suhteeni on ollut hieman satunnainen – pääosin arvostava, mutta joskus välinpitämätön. I’m Your Man tuli hankittua tuoreeltaan Various Positionsin diggailun jäljiltä, The Future jäi oikeastaan kokonaan väliin, Ten New Songs tuli Rumban arvostelukappaleena, sai minulta vähän välinpitämättömän käsittelyn ja lähti arvion kirjoittamisen jälkeen divariin (joskin hankin sen taannoin uudestaan, kun kohtuuhintaan sain). Tulin nähneeksi Cohenin bändeineen Roskildessa joskus 1990-luvun alkupuolella. Setti jäi mieleen ”ihan kivana” ja siitä, että Cohen yritti laulaa bluesia, johon hänen äänialansa ei oikein yltänyt. (Hänen pianistinsa sai setissä hyvin tilaa ja lauloi loistavasti bluesia – lieneekö hän ollut Cohenin kanssa edelleenkin yhteistyötä tekevä Sharon Robinson?) Diggailuaste alkoi kuitenkin sitten kohota niin paljon, että parin vuoden takaisen Helsingin konsertin missaaminen nyppi tosi pahasti – niin pahasti, että hankimme Sipin kanssa liput Cohenin konserttiin Lissabonin Atlântico-salissa viime heinäkuun lopussa.

(Kyseinen konsertti on sikäli harvinainen viime vuosien live-kokemuksistani, etten kirjoittanut siitä mitään blogiin. Tämä johtui ennen kaikkea äidin kuolemasta pari päivää aikaisemmin. Sanottakoon nyt, että konsertti oli odotusten veroinen, hieno kokemus – joskin lievästi sanottuna  vähän yllätyksetön sen jälkeen kun olimme nähneet hienon Live in London -dvd:n. Ainoa yllätys oli tallenteella kovin hauraalta näyttävän Cohenin ilmeisen hyvä kunto: lavalle tullessaan tai sieltä poistuessaan hän juoksi, hypähteli, tanssahtelikin.)

Cohen on vaikuttanut aina kiinnostavan ristiriitaiselta persoonalta: Juutalainen zen-munkki. Arvostelumenestyksiä kirjoittava kanadalaisen kirjallisuuden nouseva tähti, joka kolmekymmentä täytettyään luopui valokuvamallityttöystävästään ja asumisesta Hydran saarella ryhtyäkseen laulaja/lauluntekijäksi. Ira B. Nadelin kirjan Leonard Cohen – Elämäkerta (Various Positions – A Life of Leonard Cohen; suom. Tarja Lipponen, Johnny Kniga 2010) jälkeen hänen hahmonsa tuntuu entistäkin ristiriitaisemmalta. Kuuban vallankumouksen entisestä ihailijasta kasvoi välillä pasifisti, välillä Israelin  äärioikeistolaisen väkivaltapolitiikan avoin tukija. Naisilleen nöyriä, itsetutkiskelevia rakkauslauluja kirjoittanut trubaduuri tuntuu olevan oikeassa elämässä lähes perverssi seksimaanikko – joka on toisinaan pyytänyt häntä haastattelevia naistoimittajia riisuuntumaan tai edes näyttämään tissinsä – ja täysin kyvytön ylläpitämään minkäänlaisia naissuhteita kuin pakon (esimerkiksi yhteisten lasten) sanelemana. Cohen ei tunnu pystyvän nauttimaan kunnolla edes menestyksestään, tapahtui se sitten kirjallisella tai musiikillisella puolella.

Nadelin elämäkerta ei ole mikään Goldman-tyylinen roskatunkioiden rääppimisteos. Se on tehty yhteistyössä Cohenin kanssa, ja Cohen on sekä pyytänyt lähipiiriään puhumaan Nadelin kanssa että antanut tämän käyttöön julkaisemattomia kirjoituksiaan. Päähenkilö on ollut mukana myös toimitusvaiheessa. Ilmeisesti hän on itsekin pohtinut omaa minäänsä ja sen monia, yhteensopimattomia puolia, joten tällainen ristiriitaisen ja monisärmäisen kuvan antava teos saattaa olla hänelle hyvinkin mieleen. Nadel ei yritä selittää kaikkea lapsuuden traumoilla (kuten isän vakavalla sairaudella ja kuolemalla Leonardin ollessa vasta yhdeksän) tai Cohenin eri aikakausien päihderiippuvuuksilla (ei, kyse ei todellakaan ole ollut pelkästään punaviinistä).

Monissa suhteissa kirja poukkoilee vähintäänkin yhtä paljon kuin Cohenin hämmentävä ura, mikä tekee kronologian seuraamisen joskus ns. haastavaksi. Elämäkerta on kirjoitettu alkuaan jo vuonna 1997, minkä jälkeen Nadel on tehnyt siihen laajan täydennyksen vuonna 2006, jolloin edelleen jatkuva konserttikiertueiden sarja oli vasta suunnitteluvaiheessa. Cohenin viimeisten puolentoistakymmenen vuoden musiikille hyvin keskeinen henkilö Sharon Robinson jää myöskin näiden jälkisanojen sivuhuomautukseksi. Kun kerran yhden yön suhteitakin on kerrottu nimiä myöten, olisi ollut kiinnostavaa tietää onko perää siinä, että Robinsonin ja Cohenin suhde olisi muutakin kuin ammatillinen (mikä olisi kirjan teemojen suhteen sikäli mielenkiintoista, että kyseessä olisi ilmeisesti Cohenin elämän ensimmäinen edes jotenkin toimiva pitkäaikainen suhde…)

Kaikkine puutteineenkin Nadelin elämäkerta on antoisaa luettavaa, etenkin meille jotka parhaillaan odottavat Cohenin uutta Helsingin keikkaa aivan tuossa lähitulevaisuudessa.

Itse en ole koskaan pitänyt jazzista tyylilajina, vaikka olen tykännyt hyvinkin paljon monien sellaisten artistien musiikista, jotka luokitellaan (ja aivan aiheellisesti) jazziksi. Minulle jazz (tyylilajina) on musiikkia, jota minun 1970-luvun kasvuvuosinani tyrkytettiin joka lävestä hienona musiikkina siksi, että sitä pidettiin hienona musiikkina, ja josta ainoa välittyvä tunne oli kulloisenkin solistin keskeinen sanoma: ”Kuunnelkaa, kuinka taitava minä olen!” Minusta tuollainen on köyhää ja epä-älyllistä ilmaisua, joten suuntasin musiikillisten elämysten etsintäni toisaalle, erinomaisen antoisin tuloksin.

Nyttemmin musiikin kenttä on – onneksi – niin pirstaleinen, että yksittäiset musiikkityylit eivät voi vaatia itselleen muita korkeampaa asemaa pelkästään sillä, että ne ovat tyylilajiltaan muita hienompaa musiikkia. Tämä on selvästi huomattu Porissakin. Yhä harveneva ja harmaantuva on se joukko, joka viitsii tulla paikalle kuuntelemaan pelkästään jotakin tiettyä tyylilajia vain siksi että se on jotakin tiettyä tyylilajia. (Ja nyt Haurukin jättäytyi pois, joten porukkaa on vieläkin vähemmän.) Pori Jazzin on joko pikku hiljaa hiivuttava pienen diggariporukan jutuksi tai laajennettava musiikillista aluettaan sellaiseen yleisöön, jolle on tärkeämpää itse musiikki kuin se, onko se jazzia.

Järjestelyjen puolesta Porin Kirjurinluodon päälavamiljöö on miellyttävä kokemus: se on tehty aikuisille ihmisille, ei karjalle. Vessoja on tarpeeksi ja ne ovat siistihköjä, kunnollosta ruokaa, juomaa ja – mikä hyvin tärkeää – istumapaikkoja on riittävästi.

Saavuimme Poriin vasta lauantaina, mutta joidenkin kohdalle sattuneiden tuttujen mukaan olisi kannattanut olla liikkeellä aikaisemmin. Tori Amos oli kuulemma ollut vaikuttava, samoin Gil Scott-Heron. Mutta minkäs teet… joka tapauksessa Jätkäjätkät polkaisi lauantain käyntiin mainiosti mielikuvituksekkaalla, energisellä ja rennolla hiphopilla. En ole tyylilajin suuri ystävä, mutta kyllä tämä toimi. Soul Investigators siirsi seuraavaksi näkökulmaa vanhakantaisempaan souliin, eikä ihan onnistuneesti. Bändin soitto oli teknisesti oikeaoppista, mutta elotonta ja vaisua. Jätkät hei, tämän pitäisi olla tanssimusiikkia! Laulusolistien, Myronin ja E:n, tyyli oli vielä sellaista crooner-hyminää joka olisi toiminut paremmin yökerhomaisemmassa miljöössä. Muistikuvaan vaikuttaa tietysti sekin, että heti seuraavaksi Sharon Jones & the Dap-Kings näytti, miten homma pitää hoitaa. Loistavalla bändillä oli loistava, täysillä keikkaansa heittäytyvä solisti. Tätä menoa oli täysin mahdotonta olla diggailematta kybällä.

Kuten sanottu, hiphop ei ole ydindiggailualuettani enkä välttämättä ostaisi N.E.R.D:n levyjä (ja ei, en myöskään downloadaisi niitä luvallisesti tai luvatta), mutta en voi olla kunnioittamatta sitä miten hienosti, sävykkäästi ja tyylikkäästi bändi toimi lavalla. Koska en myöskään erityisemmin perusta jurnuttaviin koneisiin tai taustanauhoihin perustuvasta puolikuolleesta musiikista, minua ilahdutti homman perustuminen ns. oikeisiin soittajiin: kaksi rumpalia, basisti, kitaristi, kosketinsoittaja ja kolme vokalistia. Tiettyjä asioita kyllä liipaistiin käyntiin sekvensserinkin muistista, mutta tyylikkäästi. Yleisö oli ns. pähkinöinä ja ihan aiheesta.

Sama oikeastaan pätee myös lauantain pääesiintyjään, Massive Attackiin, joka oli viikonlopun ainoa esiintyjä joka käytti äänen lisäksi myös valoja – ja komeasti käyttikin. Setti oli hyvin pitkälti sama kuin lokakuussa Jäähallissa. Johtuiko sitten paikasta, vähemmän äänentoistoa salikaiulla sotkevasta ulkotilasta tai lämpimästä päivästä sateiseksi illaksi muuttuneesta säästä – tai siitä, että uusi materiaali oli nyt hivenen tutumpaa – tämä tuntui paljon edelliskertaa vahvemmalta keikalta. Infotaulun – tämä lienee paras nimitys bändin tekstejä ja kuvia esittäneelle, säleikköiselle taustascreenille – materiaali oli suomenkielisempää ja ajankohtaisempaa. Ja jälleen se häiritsi minua varsinaisen setin päättäneessä, väkivahvassa ”Inertia Creepsissä”. Valot jättivät soittajat jälleen jokseenkin kokonaan varjoon, tällä kertaa bändin johtajaksi (kait) laskettava Robert Del Naja otti kuitenkin hivenen kontaktia yleisöön, kiitteli ja esitteli vierailevat laulajattaret.

Sunnuntain piknik-konsertti alkoi Eric Bibbin rennolla, modernilla kantribluesilla. Olen tykännyt herran levyistä ja tykkäsin toki livenäkin. Bibbillä oli bändinkorvikkeena vain soolokitaristi Staffan Astner, mutta Bibb itse on rytmisesti niin vahva kitaristi, ettei sen kummempaa komppia oikeastaan kaivannutkaan. Vanhana bluesin ystävänä mieltäni ilahduttaa syvästi, että joku modernisoi tätä musiikin haaraa näin hyvällä, rennolla ja lämpimällä otteella.

(Nyt joku tietysti voi vinoilla noista äskeisistä jazz-kommenteistani, mutta sitten vinoilee.

Mitä lämpöön tulee, sitä iltapäivässä piisasi. Gustav Lundgrenin kvartetin ja vieraansa Teemu Viinikaisen kitara-bebop soi ihan hyvin taustamusiikkina, mutta ei aiheuttanut paineita nousta viltiltä loikomasta ja mennä lähemmäksi seuraamaan. Pekka Pohjolan 70–80-lukujen tuotantoa tulkitseva Husband jäi vähän lämpötilan uhriksi, kun oli pakko siirtyä viilentäytymään varjoon. Minusta vähän tuntuu siltä, että pidän Pohjolan omasta musiikista enemmän ideana kuin käytännössä: kuultuna tästä jokseenkin läpisävelletystä musiikista tulee lähinnä vaikutelma elokuvaansa etsivästä elokuvamusiikista. Hienoista muusikoista kootun ryhmän into ja energia kyllä välittyivät.

En oikeastaan odottanut Jeff Beckiltä mitään: ajattelin, että kiva bongata joskus tämäkin legenda, joka on sentään vaikuttanut melko tavalla monien minun diggaamieni musiikkivirtausten kehitykseen. Mutta kärtyn äijän maineessa oleva Beck yllätti minut täysin heittämällä todella loistokkaan, sävykkään, funkyn, bluesihtavan, huumorintajuisen ja vahvan setin. No, olihan hänellä toki vahva bändikin: rumpali Narada Michael Walden, basisti Rhonda Smith ja kosketinsoittaja Jason Rebello tuntuivat nauttivan lavalla olemisesta, ja se välittyi kyllä muutenkin kuin vain videoscreenien lähikuvista. Beckillä itselläänkin tuntui olevan hauskaa.

Beck on sen verran legendaarinen kitaristi, että hänellä on kanttia olla näyttämättä osaamistaan joka helkutin välissä. Saadessaan käsiinsä kauniin melodian hän uskaltaa soittaa sen kauniina, selkeänä melodiana, muuttamatta sitä miksikään aivottomaksi tilulilu-vinkuvanku-tekniikkaesittelyksi. Ja kauniita melodioita riitti, Beckin oman (ja valitettavan huonosti tuntemani) tuotannon lisäksi klassikoita, kuten Curtis Mayfieldin ”People Get Ready”, Giacomo Puccinin ”Nessun dorma” ja Les Paulin ”How High the Moon”, esimerkiksi. Bändi herkutteli myös Sly and the Family Stonen klassikolla ”(I Want to Take You) Higher”, joka oli jo toinen tänä kesänä kuulemani huikea livetulkinta tästä laulusta. (Edellisen esitti Rhonda Smithin aikaisempi työnantaja, Prince.)

Olen vaikuttunut.

___

* Monilla eurooppalaisilla musiikinharrastajilla on vaikeuksia suhtautua siihen, että esimerkiksi listahiphopia kutsutaan nykyään ”r’n'b”- tai ”rhythm and blues” -musiikiksi. Heidän (tai kuuluinhan minäkin tähän koulukuntaan hyvän tovin) mielestään rhythm and bluesia on ainoastaan tietynlainen, bluesjohdannainen musiikki, jota esimerkiksi Rolling Stones soitti myyttisinä kultavuosinaan ennen keikkaansa Porin Yyterin hiekkarannalla, vähän matkan päässä viikonlopun majapaikastamme. Tämä käsitys perustuu kuitenkin silkkaan väärinkäsitykseen. Amerikassa ”rhythm and blues” ei ole koskaan ollut musiikkityyli, vaan eufemismi. Amerikkalaisilla on nimittäin neuroottinen vimma luokitella musiikkia kohderyhmänsä mukaan. Mustalle yleisölle myytävien levyjen menestys listattiin alkuaan nimikkeellä ”race records”. Sittemmin käytettiin mustekalamaista ”sepia”-termiä, kunnes joskus 50-luvulla mm. Billboard-lehti otti käyttöön termin ”rhythm and blues”. Espanjankieliselle väestönosalle myytävät levyt listataan ”latin”-otsikon alla.

Laitetaan vielä eräänlaisena lisäbonarina klippi tuossa keväällä linkittämäni ”Love Livesin” miksauksesta:

Mielenkiintoinen tuo ajatus: ”Tämä ei voi olla koskaan laulu, vaan ääniveistos jostakin toisesta galaksista.” Tykkäsin raakaversiostakin, mutta tämä demonstroi varsin hyvin miten sinänsä varsin yksinkertaisin keinoin toteutettu kappale voi saada tasoja miksausvaiheessa. Päällekkäisäänityksiä ei minun korvieni mukaan ole kauheasti, enimmäkseen kyse on tosiaankin varsinaisen miksausvaiheen työstöstä.

Finnconista oli sutjakkaa jatkaa ystävän kesämökille Oittilaan, ja Oittilasta puolestaan Joutsan keskustaan. Haihatus-näyttelystä on tullut jokakesäisen mökkivierailun vakio-ohjelmanumero. Violetin talon ja sen laajan pihamaan teoksissa kukkii hervottoman huumorin lisäksi oivaltava, äkkiväärä suhtautuminen ympäröivään todellisuuteen ja sen ilmiöihin.

Tämänvuotinen näyttely on saanut tavallista enemmän huomiota valtakunnanlehdistössä, ennen kaikkea kahden ”Erittäin salainen” -teeman sisäistäneen taiteilijan ansiosta. Orimattilalainen Marko Suomi on, käytyään pitsinnypläyskurssin, ottanut mallia ns. miestenlehtien seuranhakuilmoituksista ja niihin liitetyistä kuvista, jotka eivät esitä seuranhakijan kasvoja vaan nivusia. Klassisistisiin kehyksiin yhdistettynä nyplätyt pippelit olivat pikkuhauskaa ideaansa paljon, paljon vaikuttavampia. Itse en ole kyvykäs arvioimaan pitsin laatua, mutta tekstiilialan artesaaniksi valmistunut Sippi piti työnjälkeä oikein hyvänä.

Johannes Heinosen työt oli suljettu Haihatuksen perinteisestä ”shopping paradise” -myymälästä erotettuun, lukittuun konttiin. Avaimen sai lippukassalta, tosin ainakin meidän kohdallamme avain ojennettiin tullessa ilman että sitä olisi tarvinnut erikseen kysellä.

Heinosen tapauksessa tämä muka-sensurointi epäilemättä nostaa teosten huomioarvoa. Töiden teknisestä korkeatasoisuudesta huolimatta hänen tapansa leikitellä poliitikkojen mediakasvoilla ei ehkä ole sittenkään maailman terävimmästä päästä: Sauli Niinistö Jokerina on ehkä pikkunokkela, Timo Soini hitlerviiksissä aivan liian ilmeinen, halpa ja korni.

Minua koskettivat ennen kaikkea Heinosen viittaukset Suomen Suuriin Isänmaallisiin sotiin – epäilemättä siksikin, että olen näitä sotia pohdiskellut viime aikoina Muurahaispuu-kirjaprojektin kannalta. Kypäräpäinen pikkupoika kyselemässä Mannerheimilta ”Koska isä tulee?” on väistämättä pysäyttävä.

Myös isomman kuvan detaljina nähty mukaelma erilaisten ”isänmaallisten” nuorten harrastamasta lapsellisesta ”Kiitos 1939–45” -paidasta teki vaikutuksen.

En usko lukeneeni näyttelystä etukäteen niin paljoa, että media olisi päässyt vaikuttamaan käsitykseeni tämän vuoden annista. Suomi ja Heinonen kuitenkin jäivät parhaiten mieleen, ehkäpä violetin talon katolle nousseen, kesän kellastaman uretaanitäysikuun ohella. Ja Tiina Vehkaperän ”Skandaali”-teoksen eri puolille aluetta sijoitettujen, iltalehtishokeeraavien nännien ohella.

Lyhyt tiivistelmä: Olin paikalla. Sain kiitosta. Tapasin mukavia ihmisiä. Kuulin kiinnostavia esityksiä. Kivaa oli.

Vähän pidempi tiivistelmä: Tämänvuotinen con poikkesi useammista edellisistä siinä, että samassa yhteydessä ei järjestetty Animeconia. Tavallaan tämä on sääli: Animekansa on värikästä, innostunutta, hyvätapaista ja näkee valtavasti vaivaa tapahtuman eteen. Manga ja anime käyttävät sitä paitsi niin paljon sf-aiheita, että nuoressa porukassa on hillittömästi potentiaalia tulla myös ”oikean” conin vakkarikävijöiksi.  Heissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, miten käsittämättömän paljon heitä tulee paikalle. Animeton coni vaikuttikin ensi silmäyksellä miltei autiolta ja harmaalta.

Muutamia tilaisuuteen pukeutuneita sentään löytyi, ja vaivaa oli nähty. Sisätiloissa väen määrän huomasi oikeastaan vasta siitä, että saleissa oli runsaasti väkeä, niinkin runsaasti että muutama esitelmä ja keskustelu jäi kuuntelematta, kun saliin ei voitu ottaa enempää ihmisiä.

Itse tulin kuunnelleeksi esityksiä oikeastaan kahdesta teemasta: kuvista ja suomalaisesta perinteestä.

Conin kunniavieraana toiminut emeritaprofessori Liisa Rantalaiho puhui ja näytti outouden kohtaamisia suomalaisessa nykytaiteessa. Graafikko Carita Forsgren perehdytti puolestaan pidempään fantasiataiteen perinteeseen luolamaalauksista Hieronymus Boschin ja William Blaken kautta Boris Vallejoon. Nämä esitykset ovat luultavasti erinomaisia johdatuksia tässä muutaman päivän sisällä tapahtuvalle, jokavuotisella Haihatus-käynnille. Se on oiva paikka kohdata kuvallista outoutta(kin).

Visuaalinen oli myös Petri Hiltusen esitys suomalaisesta poikakirjascifistä viime vuosisadan alusta aina 1980-luvulle asti. Yleisön naurunrähäköiden lomassa Petri perusteli erittäin pätevästi, miksi etenkään suomalaisella poikascifillä ei totisesti ollut mitään jakoa Finlandia-tason mitteläissä ennen Johanna Sinisaloa, vaikka Finlandia oli epäilemättä soinutkin useammankin kirjoittajan päässä: ”Mainitsinko jo rasismin?”

Lauantain iltakekkerit menivät taas perinteisellä kaavalla. Asuja palkittiin – ihan aiheesta – kunniavierasfilkkejä laulettiin ja, helteen vuoksi, suuri osa yleisöä istui Lozzin kasvihuonemaisen salin sijaan viereisellä terassilla, jossa ilmanala oli aika paljon miellyttävämpi. Hintataso puolestaan ei, joten väki valui varsin aikaisessa vaiheessa jo perinteiseen Jyväscon-jatkopaikkaan Sohwille.

Omaan osuuteeni olen jokseenkin tyytyväinen. Atorox-novellikilpailun kakkossija – käytännössä ensimmäisellä sf-lehdissä koskaan julkaistulla novellillani! – teki tietysti kutaa itsetunnolle, varsinkin kun ”Kolmekymmentä vuotta” sai muutenkin kehuja lukuisilta kohdalle sattuneilta ihmisiltä.

Olin mukana (Atorox-tilaisuuden lisäksi) kahdessa paneelissa. Lauantaina pääsimme Pasin, J-P:n ja ulkojäsen-Tiinan kanssa kertomaan jälleen monenlaisia näkemyksiämme siitä, mitä se reaalifantasia oikein on. Sunnuntain paleofiktio-paneelissa tuli vähän sellainen olo että mukaan olisi tarvittu joku joka olisi perehtynyt paremmin myös ulkomaiseen lajin kirjallisuuteen (Jean M. Untinen-Auelin lisäksikin), mutta yleisön myötävaikutuksella saimme silti aikaan kiinnostavana pysyneen ja ajatuksia poikineen keskustelun. Kuten tulin tunnustaneeksi, Nedujen taustatyön tekeminen jätti mielenpohjalle ajatuksen, että ehkä joskus voisi kirjoittaa jonkinlaista paleofiktiota itsekin, mutta aika näyttää kehittyykö tästä yhtään mitään.

Pohjimmiltaan conit ovat kuitenkin rentoja sosiaalisia tapahtumia. Itse aloitin niissä käymisen varsin myöhään, mutta silti on minullekin muodostunut vähitellen puolituttavajoukko, jota mielellään käy tapaamassa kerran vuodessa jossakin päin Suomea (ensi kesänä Turussa). Siinä sivussa on tietysti hauskaa oppia jotakin sf:n maailmasta ja ehkä vähän markkinoida omaakin kirjailijuuttaan ja kääntäjyyttään. Ja ottaa rennosti, kuten muutkin.

(Ja anteeksi mahdollisesti tavallista suurempi lyöntivirheiden määrä. Tämän miniläppärin näppäimistö on aika… mini. Mitä minun sormeni eivät ole.)

Tämän vähän kehnolaatuisen videopätkän kuvamateriaali on kuvattu bändin basistin Brian O’Connellin kotikaupungissa New Yorkissa, Central Parkissa pidetyssä muistokonsertissa yhdelle kaikkien aikojen huikeimmista laulajista, Nusrat Fateh Ali Khanille.

Nyttemmin Junoon on hajonnut. Kitaristi/lauluntekijä Salman Ahmad on julkaissut levyjä Junooni-nimellä, mutta laulajana hän ei ole Ali Azmatin veroinen.

Roskapostit eivät tulleet näkyviin teille, lukijoille, koska blogin asetuksissa suoraan luettavaksi tulevat vain ne viestit, joiden lähettäjän kommentteja on hyväksytty aikaisemmin. Muut ovat kiertäneet minun ennakkosensuurini kautta. Eipä oikeaa sensuroitavaa ole kyllä pahemmin ollutkaan, paitsi erilaisten kyseenalaisten lääkkeiden ja – mielenkiintoista sinänsä – vakuutusten mainoksia. Ynnä mainoksia ja linkkejä johonkin, josta minulla ei ole aavistustakaan, kun en niitä linkkejä ole klikkaillut.

Joihinkin mahdollisesti paljonkin oikeaa kommentointia aiheuttavia aiheita olen kyllä oikeastaan vähän vältellytkin, silkkaa laiskuuttani ja pelkuruuttani. Esimerkiksi ns. maahanmuuttokriittisiin tahoja, joilla on perinteisesti ollut, joka puolella maailmaa, kärkästä taipumusta paikata muuten kehnoa argumentaatiotaan kättä pidemmällä. Moniin pinnalla oleviin aiheisiin, jotka periaatteessa olisivat minunkin poliittisella agendallani, en ole tullut juuri mitään sanoneeksi, koska kaikki tarpeellinen on sanottu jo muualla. Esimerkkinä nämä viime aikojen muotivillitykseen hurahtaneet oikeistoneropatit, joiden mielestä kaasuiskut alaikäisiä(kin) pride-kulkuelaisia kohtaan ovat ymmärrettävää, hyväksyttävää ja paijattavaa, mutta Greenpeacen väkivallaton ja lainmukainen mielenilmaus ”terrorismia”. Tämän idioottimaisen muotivirtauksen rattaille yrittää epätoivoisesti kivuta myös edesmenneen ”liberaaliutta” nimessään korostaneen puolueen entinen puheenjohtaja. Hyi helvetti. Uurnilla ta–va–taan, ja toivottavasti äänestäjät muistavat nämä kommentit senkin jälkeen kun muotivillitys menee, toivottavasti pian, ohi.

* * *

Robert ja Patricia saapuvat molemmat New Yorkiin kesällä 1967. Molemmat ovat asunnottomia, rahattomia, työttömiä, nälkäisiä, yksinäisiä. Patricia on juuri toipunut teiniraskaudestaan ja esikoistyttönsä adoptoinnista pois hänen elämästään heti synnytyksen jälkeen. Robertilla on hyvin vaikeat välit vanhempiinsa ja katoliseen uskoon. He tapaavat toisensa sattumalta, ystävystyvät, rakastuvat. Löytävät tilapäisiä työpaikkoja ja jonkinlaisen kämpän,  sitten toisen, sitten he onnistuvat saamaan pikkuruisen huoneen legendaarisesta Chelsea-hotellista. Molemmilla ei ole oikeastaan minkäänlaisia kunnollisia tulevaisuudensuunnitelmia, he ovat ”pelkkiä kakaroita”, kuten joku ohikulkija toteaa. Molemmat kyllä tietävät haluavansa tehdä taidetta. Robert keskittyy alusta alkaen kuvataiteisiin, Patricia alkaa tehdä kuvien lisäksi runoja. Vähitellen hän alkaa yhdistellä Rimbaudin ja Baudelairen vaikutteisiin viehtymystään rock-musiikkiin. Suhde ei kestä suhteena kuin pari vuotta – Robert alkaa itsekin tajuta olevansa homoseksuaali – mutta siitä syntyy elinikäinen ystävyys. Vaikeiden vuosien aikana kohdalle sattuu satunnaisia tuttavuuksia ja ihastuksia, jotka myöhemmin tönäisevät heitä suuntiin, jotka jälkiviisauden valossa vaikuttavat ”oikeilta”. Slim Shadow -nimeä käyttänyt rumpali osoittautuu Sam Shepard -nimiseksi näytelmäkirjailija–perheenisäksi, mutta vaikka suhde ei kestäkään kauan, se vie Patrician esiintymään ja kirjoittamaan. Robert löytää lopulta itselleen varakkaan poikaystävän ja mesenaatin. Patricia kirjoittaa Rolling Stonen ja Creemin kaltaisiin rocklehtiin, saa sitä kautta arvostusta ja kollegastaan Lenny Kayesta kokeilunhaluisen sähkökitaristin tukemaan lausuntaa ja lauluja yhdisteleviä esityksiään. Eräänlaiseksi tienhaaraksi muodostuu Robertin ottama valokuva Patrician ensimmäisen albumin kanteen: sen jälkeen sekä Robert Mapplethorpe että Patti Smith jatkavat omaa, itsenäistä uraansa, mutta ystävyys kestää aina Robertin kuolemaan pitkän sairauden jälkeen vuonna 1989.

Ensimmäinen suomennettu Patti Smithin kirja Ihan kakaroita (Just Kids, 2010) ei ole varsinaisesti muistelmateos eikä taiteilijamuotokuvakaan. Se on kumpaakin, mutta ennen kaikkea se on kertomus huono-onnisesta rakkaussuhteesta kehittyneestä vahvasta ystävyydestä. Smith valottaa kyllä molempien taustoja ja molempien itsenäisiä tekemisiä, mutta ennen kaikkea heidän yhteisen tarinansa taustoittamiseksi. Samalla kirja on mukana olleen kuvaus New Yorkin, Max’s Kansas Cityn ja CBGB’sin sittemmin glorifioiduista underground-piireistä eräänlaisena välikautena, Andy Warholin hovin kulta-ajan jälkeen, mutta ennen punkin ja uuden allon puhdistavaa energiaa. Smith ei suoranaisesti romantisoi, mutta hän tunnustaa kyllä väriä vilpittömänä fanina omille sankareilleen ja muusilleen: Janis Joplinille, Jimi Hendrixille Jim Morrisonille, Bob Neuwirthille ja Robert Mapplethorpelle. Hän on ilmeisesti pitänyt päiväkirjaa suuren osan kuvaamastaan aikakaudesta, mikä selittää muistikuvien tarkkuuden – sen lisäksi, että hän monista aikalaisistaan poiketen pysyi enimmäkseen erossa ainakin vahvemmista aineista.

Etukäteen oletin 1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen antaumuksella perehtynyttä Antti Nyléniä jotakuinkin täydelliseksi suomentajaksi tälle kirjalle. Pääsääntöisesti jälki onkin ihan hyvää, mutta joissakin kohdin kustannustoimittaja olisi kyllä saanut olla punakynäisempi, kun englannista suomeen niin kiusallisen helposti livahtavat anglismit hyppäävät silmille. (Tiedän kyllä langenneeni samaan ansaan itsekin niin kovin monta kertaa, omien kustannustoimittajieni kanssa. Vieraan tekstissä ne vain erottuvat paljon selvemmin.)

Joka tapauksessa kirja toimii; se on haikeankaunis kuolinvuoteella annetun lupauksen täyttymys, ajankuvaa ja välittämistä täynnä. Kunpa osaisin itsekin kirjoittaa jotakin näin hienoa niistä (entisistä ihastuksista ja nykyisistä) ystävistä, jotka ovat olleet ja ovat edelleenkin minulle tärkeitä.

Fluoksetiini (jonka tunnetuin tuotenimi, Suomessakin, lienee amerikkalainen Prozac) on yleisesti psyykenlääkkeenä käytetty serotoniinin takaisinoton estäjä. Sen avulla hyvin moni ihminen – mukaan lukien osa minun ja varmasti myös sinun tuttava- ja ystäväpiiristäsi – pystyy elämään ns. normaalia elämää paljon helpommin tässä yhteiskunnassa, joka odottaa meiltä yhä luonnottomampia ponnistuksia kansantalouden ja osakkeenomistajien eteen. Fluoksetiini on kuitenkin (sekin) aine, joka vaikuttaa myös muihin eliöihin kuin ihmisiin.

Esimerkiksi katkarapuihin. Tuoreen tutkimuksen mukaan fluoksetiini saa katkaravut uimaan kohti valoa – ja siten saalistavien kalojen kitoja. Kalat ehkä ovat tyytyväisiä (riippuen tietysti siitä, miten fluoksetiini vaikuttaa niihin), mutta ekologisen tasapainon horjahtelu näin lähellä ravintoketjun alkupäätä voi aiheuttaa sotkuja, jotka tuntuvat myös ravintoketjun jo ennestäänkin kovilla olevassa toisessa päässä: petokalojen ja niitä ryöstökalastavien ihmisten kohdalla.

L

Eräänä päivänä jättiläiskalmari sammioineen katoaa. Ei murtojälkiä, ei mitään – paitsi muutamaa päivää myöhemmin talon kellarista löytyvä ihmisruumis, joka on Architeuthisin tavoin säilötty lasiastiaan. Ruumiissa on muutama merkillinen piirre. Ensinnäkin se on liian iso että sitä olisi ollut mitenkään mahdollista saada sullottua kyseiseen purkkiin. Toiseksi ruumiinavaus paljastaa, että ruumiin säilöminen on tapahtunut jo satakunta vuotta sitten, mutta ruumiilla on tatuointi, jossa lukee ”GG Allin and the Murder Junkies”.

Tämä on vasta alkua. China Miévillen uuden Kraken-romaanin päähenkilö, vähän lapsellinen museokuraattori Billy Harrow saa tuota pikaa tutustua paljon kummallisempiinkin – ja vaarallisempiin – asioihin. Kuten poliisin kulttien toimintaa tutkivaan erikoisyksikköön, jonka eräillä jäsenillä on… erikoisia kykyjä. Kuten kulttiin, joka palvoo kalmareita jumalanaan. Kuten erinäisiin muihin kultteihin, joita tuntuu yhdistävän vain yksi ainoa asia: kaikkien ennustusten mukaan maailmanloppu on tapahtumassa samana ajankohtana, vain muutamien päivien päästä. Kuten Lontoon alamaailmaan, jonka toimijoilla tuntuu olevan käytössään hillittömän laaja valikoima erilaisia nykyajan luonnontieteelle ja tekniikalle tuntemattomia… kykyjä.

Naiivi, vähän päämäärättömän ja tahdottoman oloinen Billy Harrow omaksuu hänet kaapanneen pimeän, okkultistisen Lontoon alamaailman kaikkine kummallisuuksineen ja mahdottomuuksineen yllättävän sujuvasti ja nikottelematta. Ehkä hän  on niin luonnontieteilijä, että kaikki teoriat, jotka eivät sovi yhteen hänen henkilökohtaisten havaintojensa kanssa, lentävät saman tien laidan yli?

China Miévillen tuntevat tietävät, etteivät hänen luomansa maailmat – tai edes hänen kirjoissaan nähty Lontoo – ole tosiaankaan tavanomaisimmasta päästä edes urbaanin fantasian maailmassa. Tällä kertaa Miéville päästää itsensä irti myös urbaanin fantasian satirisoijana. Kulttien ja erilaisten kykyjen (knack) ynnä kirjallisuus-, taide- ja populaarikulttuuriviitteiden ilotulitus on melkoista, ja tuntuu toisinaan lipsahtavan itsetarkoituksellisuuden puolelle.

Toisaalta villiintyneen pyörteen keskeltä nousee hyvinkin kiinnostavia ajatuksia. Kuten siitä, kuinka puolihuolimattomasti liikkeelle laskettu kaupunkitarina voikin suusta suuhun kulkiessaan muuttua joksikin paljon vakavammaksi. Tai siitä, miten suurkaupunki, Lontoo, voi monessakin mielessä muodostaa eräänlaisen tietoisen olennon.

Kraken vaatinee useammankin lukukerran että siitä saisi kaiken irti. (Jossain mielessä tarvittaisiin kriittinen, kommentoitu editio kaikkien kulttuuriviittausten bongaamiseen.) Sopii toivoa, että The City and the Cityn suomennos myy niin hyvin, että myös Kraken saadaan aikanaan suomeksi.

Toisaalta ajatus on – kirjan potentiaalisen kääntäjän mielessä – vähän pelottavakin. Tämän tarinan saattaminen toiselle kielelle on aivan jumalaton urakka.