Saman lehden tuore numero puolestaan kertoo vielä parikymmentätuhatta vuotta vanhemmasta löydöstä: Etelä-Afrikan Diepkloofin kaivauspaikalta on löydetty jopa kuudenkymmenentuhannen vuoden ikäisiä strutsinmunankuorenkappaleita, joiden merkinnät voidaan tulkita symbolisiksi – ei varsinaisiksi kirjaimiksi tai kuvamerkeiksi, vaan esimerkiksi omistajan merkeiksi. Eteläisen Afrikan metsästäjä-keräilijät ovat merkinneet omistamiaan strutsinmunankuoriastioita samantapaisilla merkinnöillä nykypäiviin saakka.

Symbolinen ajattelu, jota on pidetty modernin ihmisen merkkinä, näyttää vanhenneen taas parikymmentätuhatta vuotta.

Ai niin, samaisessa lehdessä kerrottiin taannoin, että merenpohjan sedimenttikerroksissa elävien bakteerien välille saattaa muodostua eräänlaisia nanojohtimia, jolloin bakteerimassasta syntyy jonninmoinen ”superorganismi”. Jutun kirjoittaja viittaili Avatar-elokuvaan (jonka näin pari viikkoa sitten ja joka ei totisesti olisikaan oscareita ansainnut), mutta minulle itselleni tuli pikemminkin mieleen viime kesänä lukemani Frank Schätzingin Pedot.

Tämä tietysti merkitsee blogin lukijan ja sivujeni käyttäjän kannalta sitä, että tiedossa on toimimattomuuden ja sekasotkun hetkiä. Pahoittelemme epämukavuutta.

Uudistus ulottunee blogiinkin. Yritän varmaankin päivittää WordPressin tuoreempaan versioon, kunhan vain onnistun hahmottamaan, mitkä tiedostot pitikään korvata ja mitä tiedostoja ei missään nimessä pidä mennä korvaamaan: viimeksi kun yritin, oli pakko sitten jättää päivitys sikseen ja palauttaa koko roska – onneksi oli varmuuskopio.

Tämä on muuten kymmenes suomentamani Philip K. Dickin romaani.

Luin Dr. Bloodmoneyn ensi kertaa viitisen vuotta sitten ja tykkäsin siitä varsin paljon. Lukiessani sen uudelleen ennen kääntämisen aloittamista tarina tuntui oikeastaan aika tavanomaiselta ja jossain määrin vanhentuneeltakin: tämä ydinsodan jälkeiseen Kaliforniaan sijoittuva fantasiatarina on maailmankuvaltaan hyvinkin paljolti kirjoittamisajankohtansa lapsi, yhdistelmä viisikymmentäluvun paranoideja maailmantuhovisioita ja orastavan hippiliikkeen ruohonjuuri-luomupositiivisuutta.

Aikansa kuvastaminen ei sinänsä ole pahe: spekulatiivinen fiktio on usein parhaimmillaan kuvatessaan juuri omaa aikaansa, vaikka tekstin (näennäinen) tapahtuma-aika tai -paikka olisikin jossakin muualla. Toisella lukukerralla tarina vain tuntui vähän löysältä ja oikeastaan aika tapahtumattomalta, lukuun ottamatta viimeisten lukujen huipennusta.

Kääntämisen mittaan kertomus alkoi kuitenkin taas viehättää. Dickillä ei ole erityisen taitavan ihmiskuvaajan maine, mutta tässä romaanissa on hänen kirjakseen huomattavan vahvoja ja kiinnostavia henkilöitä – ja vahva, kiinnostava yhteisö. Tämä on enemmänkin yhteisön ja yksilöiden kehityskertomus kuin yksittäisen scifi-idean ympärille läjätty pläjäys. Siinä suhteessa tämä kirja on oikeastaan noussut vanhan suosikkini (ja kolmannen Dick-käännökseni) Timothy Archerin sielunvaelluksen rinnalle. Sekään ei ole scifiä, ei tämäkään. Mielestäni vallan lukemisen arvoinen kirja joka tapauksessa.

I

Itsepähän rupesit kirjailijaksi

II

Elä sellaista elämää, että kirjoja syntyy

III

Ateljeekriitikko on aarre

IV

Älä päästä itseästi tyhjän paperin ääreen

V

Anna alitajunnallesi aikaa

VI

Päästä keksimäsi henkilöhahmot vapaaksi

VII

Lue tekstiäsi ääneen

VIII

Päästä teksti lepäämään

IX

Verkostoidu

X

Sinua vastaan suunnattu salaliitto on pelkkää huijausta

*
Oletan, että näitä huolellisemmin noudattamalla omakin tekstini saattaisi parantua…

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:

• Sinua vastaan suunnattu salaliitto on pelkkää huijausta

Kustantaja ei suostu julkaisemaan, ja jos julkaiseekin, ei ainakaan markkinoi tarpeeksi. Kriitikko ei arvostele, ja jos arvosteleekin, niin arvostelee väärin. Kirjakauppa ei ota myyntiin, ja jos ottaakin, niin sijoittaa myymälän peränurkkaan, mistä kukaan ei sitä löydä. Lukijat eivät osta, ja jos ostavatkin, niin vääristä syistä. Säätiöt eivät anna apurahaa, ja jos antavatkin, niin liian vähän.

Paranoia on tavallaan lohdullinen aate: se on ainoa maailmanselitys, joka on sekä johdonmukainen että selittää kaiken, ihan kaiken. On ehkä hivenen helpompaa olla väärinymmärretty kuin… huono.

Ja onhan niitäkin kirjailijoita – ihan oikeasti! – jotka on tyrmätty elinaikanaan ja löydetty sitten paljon myöhemmin mestariteoksiksi.

Toisaalta on niitäkin kirjailijoita, muusikoita ja muita taiteilijoita, joita valistuneemmat ja sivistyneemmät taiteenystävät ovat heidän omana aikanaan vähätelleet ”kaupallisena roskana, jota kukaan ei lue/kuuntele parinkymmenen vuoden päästä” – ja jotka ovat yhä edelleen kuolemattomia klassikoita. Luulen, että heitä on itse asiassa jopa vähän enemmän kuin elinaikanaan väärinymmärrettyjä neroja.

Ei välttämättä ole lainkaan huono idea tarttua silloin tällöin johonkin myynti- tai arvostelumenestykseen – tai klassikkoon – ja tutkiskella sitä: ”Mikä tässä oikein vetoaa ihmisiin paremmin kuin minun tekstissäni? Onko tässä sittenkin muutakin kuin pelkkää markkinointia, pienimmän yhteisen tekijän miellyttämistä ja hypeä? Voisinko oppia tästä jotakin, millä voin parantaa omaa kirjoittamistani ilman että luovun itselleni tärkeistä asioista omissa teksteissäni? Voinko hyödyntää joitakin tämän kirjoittajan keinoja oman sanomani välittämisessä?”

Yritän vain sanoa, jos ette ole jo huomanneet, että Google Street View -palvelu ulottuu myös Pompeijin raunioille. Virtuaalimatkalle Vesuviuksen tuhkan hautaamaan roomalaiskaupunkiin pääsee vaikka tältä kadulta alkaen.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:

• Verkostoidu

Yksin omassa työhuoneessa nyhertäminen käy ajan mittaan hermoille. Hankkiudu siis ainakin silloin tällöin samanmielisten seuraan järjestöihin ja tapaamisiin. Jos et muuta keksi, perusta muutaman muun tyypin kanssa uusi kirjailijaryhmä tai -koulukunta… Hyvässä lykyssä voit törmätä potentiaaliseen ystävään tai tarkkasilmäiseen vapaaehtoiseen ateljeekriitikkoon. Jokunen ideakin saattaa lennellä ilmassa tarkkasilmäisimmän napattavana.*

Kirjoittamisharrastus vetää, ymmärrettävästi, puoleensa paljon sellaisia ihmisiä, jotka kokevat sosiaaliset tilanteet syystä tai toisesta vaikeiksi. Minä olen luultavasti aika tyypillinen esimerkki: kroonisen ujo ja useimmiten omasta olemuksestaan enemmän tai vähemmän kiusaantunut nörtti. Verkostoituminen on auttanut asiaa.

Ns. genrekirjailijalle on jo genrensä tulevaisuuden tähden velvollisuus verkostoitua myös genrensä ulkopuolelle. Ei niistä dekkareista tullut merkittävää ja kulttuuris-yhteiskunnallisesti painavaa kirjallisuudenlajia ennen kuin dekkareiden kirjoittajat alkoivat suhtautua itseensä ”oikeina” kirjailijoina. Scifistä, fantasiasta tai kauhusta ei tule ”oikeaa” kirjallisuutta ennen kuin scifi-, fantasia- ja kauhukirjailijat alkavat hengailla Messilän kirjailijakokouksessa, Kirjailijaliitossa ja muissa porukoissa aivan kuin kuuluisivat sinne siinä missä dekkaristit tai historiallisten romaanien kirjoittajat. Kuten me kuulummekin.

Eivätkä kirjailijat ole lainkaan niin ennakkoluuloista sakkia kuin vain lehdistä lukemalla voisi kuvitella. P-päät eivät verkostoidu eivätkä käy tapaamassa kollegoitaan, joten heitä ei kannata pelätä. Livenä Johanna, Paula, Fflur, Christian, Carolyn, Kaari, Jukka, Matti, Kristiina ja Lise ovat tosi kivoja tyyppejä, vaikka kirjoittavatkin ihan erilaisia kirjoja, saavat enemmän rojalteja ja/tai palkintoja kuin sinä tai minä.

Kuten viimeviikkoinen New Scientist kertoi kansijutussaan, muutama tutkija on kuitenkin ryhtynyt tutkimaan juuri näitä säläkuvia, ja huomannut, että hyvin samanlaiset kuviot toistuvat melkoisen monessa paikassa maailmaa: Euroopassa (jossa luolia on eniten tutkittu, koska niitä on tutkittu täällä kauimmin), Amerikoissa, Afrikassa, Borneolla, Australiassa…

Nyt sitten pohditaan, onko näillä kuvioilla jokin symbolinen merkitys: siinä tapauksessahan nimittäin olisimme löytäneet hyvin, hyvin varhaisen kirjoitusjärjestelmän alkuidun parikymmentätuhatta vuotta varhaisemmalta ajalta kuin vanhimmat tähän asti tunnetut kirjoitukset.

Toinen kiinnostava kysymys on, johtuuko samojen merkkien esiintyminen eri puolilla maailmaa siitä että samoja (jokseenkin yksinkertaisia) merkkejä on keksitty ryhtyä käyttämään itsenäisesti – vai siksi, että ne ovat olleet käytössä jo silloin kun eri puolille maailmaa päätyneiden populaatioiden esi-isät elelivät samoilla kulmilla Itä-Afrikassa (ja siinä tapauksessa luultavasti merkkailivat sellaisia paikkoja ja kapineita, jotka ovat vuosituhansien saatossa maatuneet tai muuten kadonneet).

Jälkimmäinen selitys vaikuttaisi samalla monien tutkijoiden hellimään käsitykseen eräänlaisesta ”kognitiivisesta räjähdyksestä” nelisenkymmentätuhatta vuotta sitten, jolloin olisi tapahtunut jotakin – geneettinen mutaatio, kulttuurillinen murros? – joka sai ihmiset kehittämään symbolisen ajattelukyvyn ja sitä myöten erinäisiä muita asioita, joista sittemmin kehittyi kaikenlaisia keksintöjä ja kulttuureita. Jos merkeillä on nimittäin yhteinen alkuperä, symbolisen ajattelun alkuhämärä siirtyy nimittäin vähintään satakuntatuhatta vuotta aikaisempiin aikoihin.

Tässä pohdiskellaan tietysti asioita ja kehitellään teorioita, joita on tuskin koskaan mahdollista aukottomasti todistaa tai kumota. Silti voinee sanoa, että elämme tässäkin suhteessa mielenkiintoisia aikoja. Olemme itse asiassa eläneet jo parisensataatuhatta vuotta.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:

• Päästä teksti lepäämään

Pidä kirjoitus- ja editointivaihe erillään. Kirjoittaessa on toisinaan syytä käydä ripustamassa alkupuolen lukuihin niitä kuuluisia haulikoita, jotta niillä voidaan ampua kirjan loppupuolen luvuissa, mutta muuten ei pahemmin kannata heittäytyä kesken kaiken editoimaan aikaisemmin kirjoitettua.

Ensinnäkin tekstille on siinä vaiheessa vielä sokea. Joko räikeät älyttömyydet ja kömpelyydet jäävät huomaamatta, tai koko hoito tuntuu silkalta kökkökikkareelta, mikä lannistaa helposti koko projektin. Kirjoita sinnikkäästi koko hoito loppuun saakka taaksesi vilkuilematta. Vasta kun olet saanut kirjan loppuun, voit ryhtyä käymään sitä läpi alusta alkaen – kunhan olet huilannut urakan jälkeen vähintäänkin muutamia päiviä.

Pidä sen jälkeen pitkä tauko. Printtaa korjailtu ja (kone)oikoluettu opus ja lähetä ateljeekriitikkojesi luettavaksi, mutta pysy siitä itse erossa siihen asti kunnes heiltä tulee palautetta – toivon mukaan vasta useiden viikkojen päästä. Sillä välin voit lukea mitä mieli tekee – mieluiten kuitenkin mahdollisimman erilaisia tekstejä kuin oma kirjasi.

Kun lopulta palaat tekstisi ääreen, se näyttää, tuntuu ja haisee aivan erilaiselta. Se tuntuu jonkun toisen kirjoittamalta, ja se saattaa jopa tuntua itse asiassa aika hyvältä. Ei täydelliseltä, mutta työstämisen, säätämisen ja viilailun väärtiltä.