Jokin osa musiikillista tiekarttaani liittää Tindersticksin sinnikkäästi triphopiin, ja kyllähän tuossa musiikissa on vissiä tummaa, minimalistista sensibiliteettiä vähän samalla tavalla kuin vaikka Portisheadissa. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin, enemmän tai vähemmän, kantribändistä, jota on sitten marinoitu vahvassa liemellisessä laulaja/lauluntekijäperinteen synkemmän laidan kulkijoita: Leonard Cohenia, Nick Drakea, Nick Cavea jnpp. Keikalla tuli hetkittäin mieleen, ettei musiikki ole itse asiassa kovinkaan kaukana sellaisesta hieman siirappisesta lounge-jazzistakaan.

Homma kuitenkin toimi komeasti. Seitsenhetkinen ryhmä pitäytyi äärimmäisen hillityssä, niukassa ilmaisussa, joka sopi mainiosti Stuart A. Staplesin mutisevan laulutyylin säestykseksi. Tumma, jännitteinen musiikki kulki ja hengitti. Hieno keikka, kuten kokeneemmatkin Tindersticksin kuulijat ovat jo ehtineet todeta.

Keikkaoloissa Ismo Alanko Teholla on osoittautunut jotakuinkin huikeaksi duoksi. Teho Majamäen ja Ismon mielikuvitus on tuonut vanhoista kappaleista esiin aivan uusia puolia. Minimalismi toimii, silloin kun tyyppien tyylitaju on tällaista luokkaa.

Levytettynä puolestaan… hmmm. Blanco Spirituals tuntui lievältä pettymykseltä, osittain siksi että levyn laulut eivät tuntuneet niin hyviltä kuin Ismolta olisi voinut odottaa: pitkään töitä paiskinut ja onnistuneita juttuja aikaan saanut artisti joutuu aina kilpailemaan omien klassikkojensa kanssa, eikä vertailuasetelma ole aina eduksi. Uudella Onnellisuus-albumilla lauluissa tuntuisi olevan paljon enemmän otetta, asennetta, sanottavaa ja oivallusta. Etenkin ”Laulajan parhaan ystävän” kyyninen taiteilijakohtalokuva vetoaa.

Mutta Teho ja Ismo sekä tuottaja Riku Mattila eivät tunnu vieläkään luottavan minimalistisen duon voimaan levyllä: kappale kuin kappale on tupattu täyteen kaikenlaista päälekkäisäänitettyä sälää ja rompetta, minkä jälkeen kaikkeen on sitten miksattu holtittomia määriä kaikua. Lopputulos kuulostaa paljon tavanomaisemmalta ja tylsemmältä poppikselta kuin mihin näissä biiseissä olisi ainesta. Harmin paikka. Kansi on kyllä hieno, tosin itse levyn saaminen esiin siitä on hieman hankalaa.

* * *

Minun Peter Gabriel -diggailuni alkoi puolisattumalta ostetusta kolmosalbumista, siitä jonka kannessa on Hipgnosisin mustavalkoinen valokuva PG:n sulavista kasvoista. (PG:n neljä ensimmäistä sooloalbumiahan olivat kaikki nimeltään Peter Gabriel ilman mitään numeroa tai tarkennusta. Amerikan markkinoille neloselle annettiin nimeksi Security.) Vuonna 1980 levyn musiikki tuntui aivan käsittämättömän toisenlaiselta kuin mikään mitä olin aikaisemmin kuullut. Levyn omalaatuinen soundimaailma kyllä levisi muille albumeille riesaksikin asti. Tälle levyllehän keksittiin omalaatuinen rumpusoundi, jota sittemmin ruvettiin nimittämään ”Phil Collins” -soundiksi, kun PG:n levylläkin soittanut entinen bändikaveri rupesi harrastamaan sitä sekä Genesisin että omilla levyillään. Koska kolmosella ei kuulla ainoatakaan symbaaliniskua, levyn yleissoundi olisi kuulostanut aika tumpulta ellei masterointivaiheessa olisi sitten korostettu muun instrumentaation diskantteja poikkeuksellisen paljon.

Soundeja vaikeampaa olisikin ollut jäljitellä levyn omalaatuista rytmimaailmaa, synkkiä tarinoita ja tekijänsä mielenterveyttä aprikoimaan pistävää ilmapiiriä. Tein joskus pikaisen ja suorahkon suomennoksen aloituskappale ”Intruderin” tekstistä, ja sain aikaan tekstin nähneessä tuttavapiirissä inhon ja kammon väristyksiä.

Neljän nimettömän albumin jälkeen ovat (livealbumien lomassa) seuranneet So, Us ja Up – yhä pidemmin ilmestymisvälein. Uusin PG-levy Scratch My Back tulikin oikeastaan yllättävän sukkelaan. Asiaan on varmasti vaikuttanut, että kyse on coverlevystä. Kahdelle cd-levylle levitetyssä paketissa on yhteensä kolmentoista biisin tulkinnat ynnä kolmesta laulusta vielä toiset versiot/miksaukset: Kinksiä, Talking Headsia, Radioheadia, David Bowiea, Neil Youngia, Regina Spektoria, Arcade Fireä,…

PG tunnetaan paljolti rytmien ja soundien kautta musiikkiaan lähestyvänä artistina, ja tällä levyillä hän luopuu molemmista: säestyksenä on ainoastaan piano ja klassinen orkesteri. Tämä ei ole pop- tai rockmusiikille välttämättä paras mahdollinen lähestymistapa, sillä klassiseen (ja elokuvamusiikkiin) nojaava soitinnustyyli korostaa harmoniaa, joka puolestaan ei ole rokkipuolen kommunikaatiomenetelmien prioriteettiasteikolla kovinkaan korkealla. Homman voi tehdä erinomaisesti ja oivaltavasti – Kauko Röyhkän ja Mikkelin kaupunginorkesterin Zaia on tästä hyvä esimerkki – mutta ei se ole helppoa. PG:n sovittaja John Metcalfe on mennyt paljon matalamman riman alta ja tuloksena on jokseenkin tasapaksua jousimattoa.

PG on parhaimmillaan erinomainen, kuusikymmentäluvun soulista fraseerauksensa selvästikin oppinut laulaja, ja tylsähköjen sovitusten ja soundillisen tavanomaisuuden vuoksi hän joutuukin kantamaan koko pakettia saamatta kauheasti tukea taustamusiiksiksi jäävältä orkesterilta. Kyllä homma hetkittäin toimii: levyn aloittava Bowien ”Heroes” on hieno, samoin Talking Headsin ”Listening Wind”, jonka tekstin tarina nousee esiin aivan eri tavalla kuin alkuperäisversiossa. Toteutustapa sopii hyvin myös Kinksin ”Waterloo Sunsetille”. Mutta kaiken kaikkiaan tämä albumi jää kovin herkästi pelkäksi taustamusiikiksi. Kansi on kyllä tässäkin levyssä hieno.

Peter Gabrielin Real World -levy-yhtiöllä on muuten kiinnostava RealWorldRemixed-sivusto, joka tarjoaa oman musiikkinsa tekijöille mahdollisuuden tehdä omia remiksaustulkintojaan yhtiön artistien teoksista – luvan kanssa, ja alkuperäisistä moniraitanauhoituksista lähtien. Parhaillaan on menossa kilpailu juuri tuon mainitun kolmosalbumin tähtihetkiin kuuluvasta vimmaisesta ”Not One Of Usista”. Olen oman miksaukseni tehnyt, kun vain sivuston upload-toiminto suostuisi pelittämään…

Saman lehden tuore numero puolestaan kertoo vielä parikymmentätuhatta vuotta vanhemmasta löydöstä: Etelä-Afrikan Diepkloofin kaivauspaikalta on löydetty jopa kuudenkymmenentuhannen vuoden ikäisiä strutsinmunankuorenkappaleita, joiden merkinnät voidaan tulkita symbolisiksi – ei varsinaisiksi kirjaimiksi tai kuvamerkeiksi, vaan esimerkiksi omistajan merkeiksi. Eteläisen Afrikan metsästäjä-keräilijät ovat merkinneet omistamiaan strutsinmunankuoriastioita samantapaisilla merkinnöillä nykypäiviin saakka.

Symbolinen ajattelu, jota on pidetty modernin ihmisen merkkinä, näyttää vanhenneen taas parikymmentätuhatta vuotta.

Ai niin, samaisessa lehdessä kerrottiin taannoin, että merenpohjan sedimenttikerroksissa elävien bakteerien välille saattaa muodostua eräänlaisia nanojohtimia, jolloin bakteerimassasta syntyy jonninmoinen ”superorganismi”. Jutun kirjoittaja viittaili Avatar-elokuvaan (jonka näin pari viikkoa sitten ja joka ei totisesti olisikaan oscareita ansainnut), mutta minulle itselleni tuli pikemminkin mieleen viime kesänä lukemani Frank Schätzingin Pedot.

Tämä tietysti merkitsee blogin lukijan ja sivujeni käyttäjän kannalta sitä, että tiedossa on toimimattomuuden ja sekasotkun hetkiä. Pahoittelemme epämukavuutta.

Uudistus ulottunee blogiinkin. Yritän varmaankin päivittää WordPressin tuoreempaan versioon, kunhan vain onnistun hahmottamaan, mitkä tiedostot pitikään korvata ja mitä tiedostoja ei missään nimessä pidä mennä korvaamaan: viimeksi kun yritin, oli pakko sitten jättää päivitys sikseen ja palauttaa koko roska – onneksi oli varmuuskopio.

Tämä on muuten kymmenes suomentamani Philip K. Dickin romaani.

Luin Dr. Bloodmoneyn ensi kertaa viitisen vuotta sitten ja tykkäsin siitä varsin paljon. Lukiessani sen uudelleen ennen kääntämisen aloittamista tarina tuntui oikeastaan aika tavanomaiselta ja jossain määrin vanhentuneeltakin: tämä ydinsodan jälkeiseen Kaliforniaan sijoittuva fantasiatarina on maailmankuvaltaan hyvinkin paljolti kirjoittamisajankohtansa lapsi, yhdistelmä viisikymmentäluvun paranoideja maailmantuhovisioita ja orastavan hippiliikkeen ruohonjuuri-luomupositiivisuutta.

Aikansa kuvastaminen ei sinänsä ole pahe: spekulatiivinen fiktio on usein parhaimmillaan kuvatessaan juuri omaa aikaansa, vaikka tekstin (näennäinen) tapahtuma-aika tai -paikka olisikin jossakin muualla. Toisella lukukerralla tarina vain tuntui vähän löysältä ja oikeastaan aika tapahtumattomalta, lukuun ottamatta viimeisten lukujen huipennusta.

Kääntämisen mittaan kertomus alkoi kuitenkin taas viehättää. Dickillä ei ole erityisen taitavan ihmiskuvaajan maine, mutta tässä romaanissa on hänen kirjakseen huomattavan vahvoja ja kiinnostavia henkilöitä – ja vahva, kiinnostava yhteisö. Tämä on enemmänkin yhteisön ja yksilöiden kehityskertomus kuin yksittäisen scifi-idean ympärille läjätty pläjäys. Siinä suhteessa tämä kirja on oikeastaan noussut vanhan suosikkini (ja kolmannen Dick-käännökseni) Timothy Archerin sielunvaelluksen rinnalle. Sekään ei ole scifiä, ei tämäkään. Mielestäni vallan lukemisen arvoinen kirja joka tapauksessa.

I

Itsepähän rupesit kirjailijaksi

II

Elä sellaista elämää, että kirjoja syntyy

III

Ateljeekriitikko on aarre

IV

Älä päästä itseästi tyhjän paperin ääreen

V

Anna alitajunnallesi aikaa

VI

Päästä keksimäsi henkilöhahmot vapaaksi

VII

Lue tekstiäsi ääneen

VIII

Päästä teksti lepäämään

IX

Verkostoidu

X

Sinua vastaan suunnattu salaliitto on pelkkää huijausta

*
Oletan, että näitä huolellisemmin noudattamalla omakin tekstini saattaisi parantua…

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:

• Sinua vastaan suunnattu salaliitto on pelkkää huijausta

Kustantaja ei suostu julkaisemaan, ja jos julkaiseekin, ei ainakaan markkinoi tarpeeksi. Kriitikko ei arvostele, ja jos arvosteleekin, niin arvostelee väärin. Kirjakauppa ei ota myyntiin, ja jos ottaakin, niin sijoittaa myymälän peränurkkaan, mistä kukaan ei sitä löydä. Lukijat eivät osta, ja jos ostavatkin, niin vääristä syistä. Säätiöt eivät anna apurahaa, ja jos antavatkin, niin liian vähän.

Paranoia on tavallaan lohdullinen aate: se on ainoa maailmanselitys, joka on sekä johdonmukainen että selittää kaiken, ihan kaiken. On ehkä hivenen helpompaa olla väärinymmärretty kuin… huono.

Ja onhan niitäkin kirjailijoita – ihan oikeasti! – jotka on tyrmätty elinaikanaan ja löydetty sitten paljon myöhemmin mestariteoksiksi.

Toisaalta on niitäkin kirjailijoita, muusikoita ja muita taiteilijoita, joita valistuneemmat ja sivistyneemmät taiteenystävät ovat heidän omana aikanaan vähätelleet ”kaupallisena roskana, jota kukaan ei lue/kuuntele parinkymmenen vuoden päästä” – ja jotka ovat yhä edelleen kuolemattomia klassikoita. Luulen, että heitä on itse asiassa jopa vähän enemmän kuin elinaikanaan väärinymmärrettyjä neroja.

Ei välttämättä ole lainkaan huono idea tarttua silloin tällöin johonkin myynti- tai arvostelumenestykseen – tai klassikkoon – ja tutkiskella sitä: ”Mikä tässä oikein vetoaa ihmisiin paremmin kuin minun tekstissäni? Onko tässä sittenkin muutakin kuin pelkkää markkinointia, pienimmän yhteisen tekijän miellyttämistä ja hypeä? Voisinko oppia tästä jotakin, millä voin parantaa omaa kirjoittamistani ilman että luovun itselleni tärkeistä asioista omissa teksteissäni? Voinko hyödyntää joitakin tämän kirjoittajan keinoja oman sanomani välittämisessä?”

Yritän vain sanoa, jos ette ole jo huomanneet, että Google Street View -palvelu ulottuu myös Pompeijin raunioille. Virtuaalimatkalle Vesuviuksen tuhkan hautaamaan roomalaiskaupunkiin pääsee vaikka tältä kadulta alkaen.

Millainen olisi minun listani? Kiitos kysymästä. Edetään näin:

• Verkostoidu

Yksin omassa työhuoneessa nyhertäminen käy ajan mittaan hermoille. Hankkiudu siis ainakin silloin tällöin samanmielisten seuraan järjestöihin ja tapaamisiin. Jos et muuta keksi, perusta muutaman muun tyypin kanssa uusi kirjailijaryhmä tai -koulukunta… Hyvässä lykyssä voit törmätä potentiaaliseen ystävään tai tarkkasilmäiseen vapaaehtoiseen ateljeekriitikkoon. Jokunen ideakin saattaa lennellä ilmassa tarkkasilmäisimmän napattavana.*

Kirjoittamisharrastus vetää, ymmärrettävästi, puoleensa paljon sellaisia ihmisiä, jotka kokevat sosiaaliset tilanteet syystä tai toisesta vaikeiksi. Minä olen luultavasti aika tyypillinen esimerkki: kroonisen ujo ja useimmiten omasta olemuksestaan enemmän tai vähemmän kiusaantunut nörtti. Verkostoituminen on auttanut asiaa.

Ns. genrekirjailijalle on jo genrensä tulevaisuuden tähden velvollisuus verkostoitua myös genrensä ulkopuolelle. Ei niistä dekkareista tullut merkittävää ja kulttuuris-yhteiskunnallisesti painavaa kirjallisuudenlajia ennen kuin dekkareiden kirjoittajat alkoivat suhtautua itseensä ”oikeina” kirjailijoina. Scifistä, fantasiasta tai kauhusta ei tule ”oikeaa” kirjallisuutta ennen kuin scifi-, fantasia- ja kauhukirjailijat alkavat hengailla Messilän kirjailijakokouksessa, Kirjailijaliitossa ja muissa porukoissa aivan kuin kuuluisivat sinne siinä missä dekkaristit tai historiallisten romaanien kirjoittajat. Kuten me kuulummekin.

Eivätkä kirjailijat ole lainkaan niin ennakkoluuloista sakkia kuin vain lehdistä lukemalla voisi kuvitella. P-päät eivät verkostoidu eivätkä käy tapaamassa kollegoitaan, joten heitä ei kannata pelätä. Livenä Johanna, Paula, Fflur, Christian, Carolyn, Kaari, Jukka, Matti, Kristiina ja Lise ovat tosi kivoja tyyppejä, vaikka kirjoittavatkin ihan erilaisia kirjoja, saavat enemmän rojalteja ja/tai palkintoja kuin sinä tai minä.