All work and no play

TYK-kuntoutusryhmässämme viime ja edellisenä vuonna valitin useaan otteeseen, että minulla on taipumusta tehdä suurin osa töistä viime tingassa, juuri ennen deadlinea. ”Mutta sinähän saat ne työt tehtyä”, toverit totesivat. ”Sinulla on siis ihan hyvin toimiva työrytmi.” ”No, tavallaan…” vastasin. ”Mutta olisi joskus hauska tehdä työt tasaisemmalla rytmillä ilman että ensin lorvii ja pohdiskelee suurimman osan ajasta huonoa omaatuntoa tuntien ja sitten tekee pitkää päivää pienessä paniikissa.”

Lupailin Hunanin käsikirjoituksen seuraavan version kustannustoimittajalle kesäkuun alkupuolella, joten nyt ovat menossa viimeiset piinalliset ja toivon mukaan aikaisempaa kevättä työteliäämmät viikot – viimeiset tällä erää. Jollen opi noudattamaan kurinalaisempaa työrytmiä, samanlaisia stressijaksoja on edessä tuon tuostakin.

Vaikka olen monessakin mielessä jotakuinkin toiveammatissani, asian muuttuminen työksi vähentää huomattavasti hinkua kirjoittaa fiktiota. Jos olisin ammattimuusikko tai -säveltäjä, intoni väkertää uusia biisejä olisi huomattavasti laimeampaa kuin se on nyt, jolloin olen joutunut kieltämään itseltäni laulunteon ja musiikin äänittämisen siihen asti kunnes kässäri on taas tällä erää luovutuskunnossa. Vähentäisin luultavasti myös sosiaalisia kontakteja, elleivät sukulais- ja järjestövelvoitteet vaatisi liikahtamaan edes silloin tällöin työhuoneelta ihmisten ilmoille. Toki toki, hyvää se tekee päälle ja hyvää se tekee myös työvireelle, etenkin kun kyse on niin onnistuneista tapahtumista kuin lauantaiset Kirjailijaliiton 120-vuotiskekkerit tai maanantainen Helsingin kirjailijoiden uusien ilta.

Liikuntaa olen yrittänyt olla laiminlyömättä, sillä se on osoittautunut erinomaiseksi keinoksi pitää yllä sekä työvirettä että -kuntoa. Siinä suhteessa tämän päivän ilo oli kesän ensimmäinen aamupyöräily Kumpulan maauimalaan ja takaisin, sekä puolituntinen kroolausta perillä. (Vain puolituntinen normaalin tunnin sijaan, koska a) lähdin liikkeelle tavallista myöhempään ja b) koska siltä tuntui.) Pyörä on itse asiassa nopein tapa päästä paikalle, bussi & kävely -yhdistelmä veisi kauemmin.

(Ja vaikka taloutemme on vastikään S:n työmatkasyistä siirtynyt auton omistavaan vähemmistöön helsinkiläisistä kotitalouksista, ajatus liikuntapaikalle menemisestä henkilöautoavusteisesti tuntuu edelleenkin vähän perverssiltä.)

Olen yleensä perin kehno lukemaan muiden fiktiota omaa tekstiä tehdessäni tai työstäessäni, mutta erinäisistä syistä tulin lopultakin lukaisseeksi jo pari vuotta hyllyssä odottaneen, Sampsa Peltosen mainion suomennoksen Hassan Blasimin novellikooelmasta Irakin purkkajeesus (WSOY 2013). Kauniista, mutta jotakuinkin kliseisestä kansitaiteestaan – sekä kornista nimestään – huolimatta kyseessä on erinomainen teos. Eräänlainen ensivaikutelmani tarinoista oli jonkinlainen Gabriel García Marquezin ja Daniil Harmsin tarinoiden ristisiitos, jossa maaginen realismi kietoutuu hyvinkin sattumanvaraiseen ja ahdistavaan väkivaltaan. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Blasimin aikaisempaan kotimaahan Irakiin, mutta Blasimin nykyinen kotikaupunki Helsinki (jonne hän muutti Tampereelta vasta tämän kirjan ilmestyttyä) vilahtaa muutamassa tarinassa.

Päälimmäisenä tarinoista huokuu marquezimainen ihmisestä välittäminen, rivienvälin huumori ja arjen pienten, toisinaan sattumanvaraistenkin asioiden ihme. Eräs kirjan lukenut toveri piti kirjaa hyvinkin ahdistavana, osittain siksi että tarinat opettavat välittämään henkilöistään aivan kuten henkilöt välittävät toisistaan, henkilöistä joiden elämä saattaa päättyä yhtäkkiä äärimmäisen epäreilulla tavalla. (Irakissa on vallinnut enemmän tai vähemmän sotatila jo vuosikymmeniä, eikä sodassa ole muuta kuin epäreiluja elämänkohtaloita.) Tarinat kietoutuvat myös toisiinsa, mielenkiintoisilla ja odottamattomilla tavoilla, ja yhdessä tarinassa junamatkustajakumppani jopa yrittää saada Hassan Blasimiksi uskomaansa kanssamatkustajaa tilille siitä että tämä kirjoittaa tällaisia tarinoita.

Hieno teos, joka pitäisi lukea uudestaan. Samoin Blasimin ensimmäinen suomennettu novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli.

Viestin kategoriat: "Hunan", järjestötoiminta, Kiina, kirjailijaelämää, kirjallisuus, kirjoittaminen. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.