Ne.

Se oli outo lintu suomalaisten uuden aallon bändien joukossa 1970–80-lukujen taitteessa, sen verran outo lintu että monilla kaikesta uudesta ja erilaisesta innostuneilla rokkitoimittajillakin oli vaikeuksia suhtautua bändin musiikkiin. (Mieleen on jäänyt, miten Soundi otsikoi ajan suhteellisen hippipositiivisesta musiikkiskenestä vahvasti poikenneen kakkosalbumin Pahaa unta? arvostelun: ”Onneksi se on vain pahaa unta”.) Itsellänikin kesti hyvän tovin päästä Sen ja sen laulaja/kitaristi/lauluntekijän Yarin ilmaisuun sisään. Bändi ei itse tehnyt asioita mitenkään helpoksi. He eivät soittaneet kovinkaan paljon jo levytettyä materiaalia, he soittivat jumalattoman kovaa, ja etenkin kitarat niin äänekkäinä että (ajan musiikissa hyvin tärkeistä) sanoituksista ei saanut mitään selvää. ”Ei niistä ole tarkoituskaan saada selvää”, Yari tylytti välihuutelijoille. Hänestä ei muutenkaan saanut mitenkään erityisen miellyttävää kuvaa, ei keikoilla eikä haastatteluissa.

Mutta vähitellen Sen moniulotteinen, -sävyinen ja -vivahteinen musiikki – ja ne sanoitukset! – alkoivat pudota, ja kovaa putosivatkin. Sekä säveltäjänä että sanoittajana Yari oli uuden aallon ajan todellinen humaani toisinajattelija. 1980-luvun jätkäpoikabändikulttuurissa hänen teksteissään oli aika ajoin myös feministiseksi tulkittavia sävyjä, mistä syystä Sen fanikunta oli paljon naisvaltaisempaa kuin monilla aikalaisilla.

Ja Sen musiikki on kestänyt aikaa, sen huomasi eilen kun Yari nousi Nosturin lavalle bändin kanssa ja soitti, kuten hän itse sanoi, ”kitaraa seisaallaan ensi kertaa pariinkymmeen vuoteen”. Soolokeikkoja Yari on tehnyt aina silloin tällöin – kuten tässä blogissakin on pariin kertaan todettu –  mutta Litku Klemetti & Tuntematon numero saivat lopulta houkuteltua hänet laulusolistikseen. Lieneekin osittain Litkun ansiota, ettei koko Nosturintäydellinen yleisöä ollut sentään meitä 1980-luvun alun Se-keikkojen veteraaneja.

Illan aloittaneen Hulda Huiman musiikki oli minulle ennestään outoa, mutta saattaa hyvinkin päätyä jatkossa kuuntelulistalle. Tavallaan tällainen mukavan vanhakantainen yhden naisen ja kitaran singer/songwriter-tunnelmointi olisi varmaankin parhaimmillaan kesäaikaan festarien alkuiltapäivän leppoisassa tunnelmassa, nurmikolla loikoillessa ja haaveillessa, mutta koska HH onnistui herättämään kevättalvisen kosteassa Helsingissä, klubin pimeydessä moisia mielikuvia, homma selvästikin toimii, toimii vaikka yleisö oli niin selvästi odottamassa juuri Yaria.

Ja kyllä odottaminen kannattikin. Se Tuntematon Numero onnistui luomaan melkoisen hyvän illuusion siitä miltä Se kuulosti joskus 1980-luvun alkuvuosina – lukuun ottamatta tolkutonta volyymiä, ajalle tyypillistä surkeaa äänentoistoa tai yleisöepäystävällisyyttä: kuusikymppinen Yari on elämäänsä tyytyväinen, leppoisa maestro, mutta pystyy silti kanavoimaan nuoremman minänsä ahdistuneita umpikujatutkielmia vallan vakuuttavasti. Äänikin on pysynyt käsittämättömän entisellään.

Reilu puolitoistatuntinen setti kaksine encoreineen kattoi melkoisen laajan kaaren Sen tuotantoa ensimmäisistä rujoista cover-singleistä (”Eloise”, ”No niin, no niin”) aina viimeisen, huikean hienon Lasi kirkasta vettä -albumin tunnetuimpaan kappaleeseen ”Punainen hame”. Se oli itse asiassa illan ainoa kappale jossa Se Tuntematon Numero ei ihan päässyt kolmenkymmenen vuoden takaisen esikuvansa tasolle: Sen pitkäaikainen basisti ja selkäranka Eeva Koivusalo soitti ”Hameen” ylvään bassoriffin sekä levyllä että livenä niin armottoman funkylla auktoriteettiotteella ettei sitä rehellisesti puhuen oikein voi odottaakaan… nykynuorisolta (hah!). Toisaalta suurimman osan ajasta koskettimiin keskittynyt Litku Klemetti lauloi Lou Reed -coverin ”Mitä me tehdään?” vastaansanomattoman koskettavasti, toi rappukäytävän teiniraskausdraamaan sen naisosapuolen näkökulman.

”Pahaa unta?”, ”Yö safarilla”, ”Mä haluan elää”, ”Joku muu”, kaikkien aikojen interrail-laulu ”Köyhän pikajuna”, kaikkien aikojen liftauslaulu ”Ei asfaltti liiku”, ”Juhlat”, ”Onnellisten tähtien alla”, ”Pitkät ja sekavat kirjeet”,… huikea klassikkosarja, jota olisi voinut ainakin yleisön (ja minun!) mielestä voinut jatkaa vielä toisenkin puolitoistatuntisen. Materiaalia kyllä löytyisi, vaikka Sen levytetty tuotanto käsittääkin vain neljä albumia ja niillä julkaisemattomista singleistä laaditun kokoelmalevyn. Toivottavasti tämän lyhyen kiertueen tuottama huomio, suosio ja hyvä mieli pitää Yarin jatkossakin aktiivisena, ehkä myös laulujen (eikä vain elokuvamusiikin) tekijänä. Ja toivottavasti Sen viimeinen levy Lasi kirkasta vettä julkaistaan lopultakin modernissa digitaalimuodossa.

Viestin kategoriat: elävä musiikki, musiikki. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.