Taas satulassa

”Siirsin sun fillaris sellaiseen paikkaan ettei se ole niin tiellä.” Yli kymmenen vuotta minun polkupyöräni oli yksinomaan kapine, jota taloyhtiön kellarissa siirreltiin pois tieltä. Olihan se tehnyt sitä ennen pitkän uran: ostin kohtuuhintaisen kotimaismerkkisen kuusivaihteisen retkipyöräni kesällä 1985, kolmekymmentäyksi vuotta sitten, ja vuosien mittaan sillä kyllä tuli poljettua ihan kohtuullisesti. Nykyiseen kotiin muutettuamme pyörä kuitenkin jäi kellariin. En oikein tiedä miksi. Ei huvittanut kaivaa sitä sieltä. Tykkään kävelemisestä. Fillarilla ajaessa ei voi kuunnella pipodiskoa.

Polkupyörän omistaminen sinänsä on aina ollut jotakuinkin itsestäänselvyys. Kontulan Elannosta ostetut pukkisatulaiset Stradat kuuluivat 1960–70-luvun taitteen lapsuus- ja varhaisnuoruusvuosiin. Muutamilla kavereilla oli pyörissään peräti kolme vaihdetta – sellaisia, joiden mekanismi oli rakennettu takapyörän keskiöön. Muistan nähneeni jossakin poikien tekniikkakuvakirjassa (siihen aikaan sellaiset teokset oli avoimesti sukupuolitettu) artikkelin ”Vaihteisto ilman vaihdelaatikkoa” ja ihmetelleeni kuvaa moneen kertaan, sillä en ollut koskaan nähnyt ulkoista ratasvaihteistoa.

Joskus 1970-luvun puolivälissä kävimme faijan kanssa Malmilla sijainneessa Agrumi-nimisessä putiikissa hankkimassa elämäni ensimmäisen vaihdepyörän. Se oli kahdeksanvaihteinen – kaksirattainen etuvaihde ja nelirattainen takavaihde – aitoa neuvostolaatua. Minkäänlaista ketjunsuojusta ei ollut, joten tuhosin erinäisiä lahkeita saamalla ne jumiin ketjun ja rattaan väliin. Vaihteiden vaihtaminen oli muutenkin aikamoista arpapeliä. Oli systeemissä sentään jonkinlaiset pidäkeruuvit, joilla vaihtajan sai olemaan tönimättä ketjua rataspakan ulkopuolelle. Joskus pidäkeruuvit jopa toimivat tarkoitetulla tavalla, ainakin siihen asti kunnes löystyivät pois asetuksistaan. Myöhemmin joku katseli pyöräni rataspakkoja ja totesi, että niiden tarjoamat välitykset olisivat parhaimmillaan ratakilpapyörässä.

Ymmärrettävästi neuvostopyörä ei lähtenyt mukaan, kun teimme faijan ja pikkusiskon kanssa useamman päivän pyöräretken Ahvenanmaalla kesällä 1978, vaan tyydyimme vaihteettomiin vuokrapyöriin. Ne toimivat niin kuin pitikin.

Neuvostopyörä jäi sitten 80-luvun alkupuolella erääksi talveksi solukämppätalon pyörätelineeseen ja katosi siitä kevään korvalla, eikä tullut ikävä. Ehdin muistaakseni olla vuoden verran fillarittomana ennen kuin kulutin kesätyörahojani uuteen ajokkiin. Itäkeskuslaisen kodinkoneliikkeen myyjä – sellaisista paikoista peruspyörät siihen aikaan ostettiin – esitteli ylpeänä sen vaihdevipua: siinä oli oikein merkityt pykälät niin, että vaihtaessa tiesi, mille rattaalle ketju siirtyisi. Uusi vaihdetekniikka oli niin  tarkkaa. Eikä ketju lähtenyt rattailta.

Juuri sen pyörän kaivoin kellarista alkukesästä, vähän sen jälkeen kun olin tullut heräteostaneeksi pyöräilykypärän. (Näissä hommissa olevalla ihmisellä on väistämättä hyvä mielikuvitus ja kyky kuvitella kaikenlaisia skenaarioita, joten kypärään suojautuminen alkoi olla itsestäänselvyys.) Naapurin Dani laittoi säädöt ja öljyt kohdalleen. Ja niin alkoi minun uusi polkupyöräkauteni. Sopivia ajotaipaleita riittää: kauppaan, Kumpulan maauimalaan (ja nyt syksyllä Tikkurilaan viidenkymmenen metrin radan äärelle), laulutunnille Arabiaan tai Kallioon, kirjapiirin tapaamiseen Roihuvuoreen.

Kesän mittaan huomasin kuluttavani aina silloin tällöin muutamia kymppejä uusiin osiin tai varusteisiin. Enimmäkseen kyse oli modifioinnista: vaihdoin vanhan pukkitangon tilalle herrasmiesmäisemmän suoran ohjaustangon ja sitten oli pakko vaihtaa myös jarrukahvat ja -vaijerit. Kerran murtui poljinkampi, onneksi tilanteessa jossa vauhti oli jotakuinkin nolla, joten en päätynyt teho-osastolle ihmettelemään ruhjeita ja kuuden tunnin muistikatkoa kuin samanlaisen haaverin täydessä vauhdissa kokenut tuttavantuttava (joka ilman kypärää olisi luultavasti menettänyt henkensä). Alkoi itää ajatus, että kolmekymmentäyksi vuotta on riittävän pitkä aika yhdelle pyörälle. Niinpä, kerran kun lähdin kävelemään kauppareissulle Malmille, pakkasin reppuun kypärän ikään kuin varmuuden vuoksi. Ja niin kävi, että kierrettyäni kaupunginosan kolme pyöräliikettä lähdin viimeisestä tuliterän, kohtuuhintaisen, kaksikymmentäneljävaihteisen hybridin selässä.

(Vanha Kulkuri on sittemmin kierrätetty viherpiiperotuttavan pojan opiskelupaikkakuntapyöräksi, viinipullon hinnasta.)

Uuden ajokin olemukseen on ollut tottumista. Suhtauduin – neuvostopyöräaikojen muistona – erittäin epäluuloisesti etuvaihteeseen, mutta siinäkin suhteessa tekniikka on kehittynyt ja jalostunut. Muutenkin vaihteita on tullut käytettyä vanhaa pyörää vilkkaammin, sillä vaihdevivut korvanneet painikesysteemit tekevät rattaiden vaihtamisesta huomattavasti helpompaa ja automaattisempaa. Ja koska pyörien laakereissa ei ole kolmenkymmenen vuoden kulumia, ajokki tuntuu rullaavan jotakuinkin itsestään ja nousevan mäkiä jotakuinkin vaivatta.

Tämänkesäiset seitsemisensataa kilometriä – kolmesataa vanhalla ja loput uudella – eivät ole vielä kovinkaan rautaperseistä polkemista, mutta hyvä alku. Ja luullakseni  enemmän kuin olen koskaan yhdessä kesässä ajanut. Eikä kausi ole vielä lopussa ennen kuin maassa on aamuisin jäätä. Helsingin pyöräteiden puutteista valitetaan kovaan ääneen, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että siihen tärkein syy on, että kantakaupungin ulkopuolella on sen verran hyvät väylät, että tasonpudotus keskustaan tullessa häiritsee.* Itse olen toistaiseksi keskustaa enimmäkseen vältellyt – en kävisi siellä muutenkaan muuta kuin silloin kun on työ- tai harrastussyistä pakko, ja suurin osa fillarireiteiltään kiinnostavaa pääkaupunkiseutua on joka tapauksessa häly- ja pakokaasukeskittymän ulkopuolella – joten olen ollut enimmäkseen tyytyväinen. Myös paljon parjatut röyhkeät autoilijat ja poukkoilevat jalankulkijat koirantalutushihnoineen tuntuvat olevan jossakin toisaalla, sillä olen saanut osakseni enimmäkseen kohteliasta ja huomaavaista liikennekäyttäytymistä. Olen yrittänyt nousta samalle tasolle, antaa muille tilaa ja kiittää kun minulle annetaan tilaa.

Seuraavat keväät, kesät ja syksyt näyttävät, onko tämänkesäinen pyöräilyinnostus pysyvämpää laatua. Ja kestääkö uusi ajopeli sekin kolmekymmentäyksi vuotta. Ainakin jonkin aikaa siihen lienee helpompi löytää vara- ja lisäosia kuin nykystandardien mukaan täysin vanhentuneeseen Kulkuriin.

___
* Järkevin toistaiseksi kohtaama kadunlaitapyörätie on tosin ollut Helsinginkadulla: siellä pyöräilyväylää ei ole järjettömästi erotettu olemattomalla viivalla jalkakäytävästä, vaan asianmukaisesti ajoneuvojen puolelta.

Viestin kategoriat: kirjailijaelämää, matkat, muutoksia, tekniikka. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.