Äänimiehen ääni

Luen mielelläni äänitekniikkaan ja äänittämiseen liittyvää kirjallisuutta enkä ainoastaan siksi että on aina vähintäänkin teoreettinen mahdollisuus että Kotistudiosta/Omasta studiosta haluttaisiin tehdä uusi versio, tai siksi että harrastan itse musiikin äänittämistä. Studiotyöskentely on osa musiikin luomisen taiteellista prosessia ja siinä suhteessa yhtä kiinnostavaa kuin säveltäminen ja sanoittaminen. Ns. kevyessä musiikissa studiotyöskentelystä on lisäksi tullut erittäin keskeinen osa musiikillista ilmaisua siinä missä ns. klassisessa musiikissa ja vanhemmassa jazzissa kyseessä on (perinteisesti) ollut ainoastaan ”valmiin” teoksen dokumentoiminen mahdollisimman uskollisesti siinä muodossa missä musiikki on soitettu esitystilanteessa – tai idealisoidussa esitystilanteessa, sillä useimmat ”koko huippumuusikoiden orkesteri kerralla purkkiin” -levyt on itse asiassa leikattu kokoon useista otoista kuin elokuva.

Rockmusiikissa ”studio instrumenttina” -ajattelu syntyi 1960-luvulla: Yhdysvalloissa pioneereihin kuuluivat Phil Spector ja Beach Boysin Brian Wilson, Britanniassa Joe Meek ja The Beatles – vaikka ei pidä myöskään unohtaa BBC:n radiofonista työpajaa, jonka kuuluisin ”hitti” lienee Doctor Who:n alkuperäinen tunnussävel.

Kuusikymmentäluvun rock-studiovallankumouksessa oli paikalla myös walesilaistaustainen äänittäjä, miksaaja ja (myöhemmin) tuottaja Glyn Johns (s. 1942), joka ainakin omien sanojensa mukaan päätyi puoliksi vahingossa Britannian ensimmäiseksi freelancer-äänittäjäksi aikana, jolloin studiot olivat järjestään levy-yhtiöide omistuksessa ja niiden henkilökunta levy-yhtiöiden palkkalistoilla. Johnsin tunnetuin 1960-luvun asiakas oli, tietenkin Rolling Stones, mutta tälle vuosikymmenelle asti ulottuva diskografia sisältää klassikkolevytyksiä monilta muiltakin: Small Faces, Steve Miller Band, The Move, Traffic, Beatles (Abbey Road), Led Zeppelinin edelleenkin huikeasoundinen esikoisalbumi, Eaglesin ensimmäiset levyt, Neil Young, Eric Clapton, Howlin’ Wolf, Joan Armatrading, The Who (ikiklassikko Who’s Next ja monta muuta levyä), The Clash (Combat Rockin miksaus), New Model Army (The Ghost of Cain), lauluntekijäsuosikkini John Hiatt, Crosby, Stills & Nash, Joe Satriani, Ryan Adams… sen verran legendaarisesta äänimiehestä on kyse, että Led Zepin sessioissa puolivahingossa keksitty rumpujen stereomikitysmetodi kantaa yhä hänen nimeään. Voisi kuvitella, että edelleenkin jossain määrin aktiivisella vanhalla herralla olisi tarina jos toinenkin kerrottavanaan.

Ja kas kummaa, hänpä tosiaan on julkaissut muistelmakirjan nimeltä Sound Man (Plume /Penguin Random House 2014).

Uran alku on kiinnostava: seitsemäntoistavuotias Glyn Johns päätyi studioon apulaiseksi puolivahingossa, mutta ovesta päästyään hänellä oli ketunhäntä kainalossaan: hän arveli voivansa studiohommilla edistää vaivihkaa etenemistä todelliseen toiveammattiinsa – poplaulajaksi. Hän saikin julkaistua muutaman singlen 1960-luvun alkuvuosina, mutta ura ei urjennut. (Spotifysta löytyy yksi hänen silloisista levytyksistään, ja täytyy todeta ettei maailma ole menettänyt suurta laulajalahjakkuutta.) Vähitellen hän alkoi innostua totisella mielin studiohommista. Asiaa edisti hänen kämppäkaverinsa Ian ”Stu” Stewart, joka sattui soittamaan pianoa lupaavassa uudessa bluesbändissä nimeltä The Rolling Stones.

Lupaavan alun jälkeen kolmisataasivuinen kirja laimenee pitkäksi anekdoottien, sattumusten ja väliin miltei luettelomaisesti ladeltujen levytyshankkeiden sarjaksi. Aivan ilmeisesti haamukirjoittajatta liikkeellä ollut Johns ei ole mikään sädehtivä kynäniekka. Olisi kuitenkin voinut toivoa edes joistakin sessioista vähän syvempää analyysiä siitä mitä tehtiin, miksi ja miten. En minä kaipaa mikrofonimerkkien luetteloa tai muutakaan äänitysteknistä asiaa – sitä löytyy muualta ihan riittämiin – vaan pohdiskelua siitä miten Johns on työskennellyt edistääkseen musiikin ja muusikoiden taiteellisia pyrkimyksiä auttaakseen. Tämän kirjan analyysin taso on luokkaa ”Sessio pidettiin studiossa X, NN tuli paikalle myöhässä/ajoissa, oli mukava ja ammattitaitoinen/mulkku ja sujuvasti/nahkeasti sujuneista sessioista saatiin aikaiseksi hitti/levy joka ei valitettavasti löytänyt ansaitsemiaan kuulijoita”.

(Ainoa yhtään äänitysprosessimpi asia kirjassa on Glyn Johns -rumpumikitystekniikan esittely – kahdella suttuisella mustavalkovalokuvalla.)

Jos haluaa vähän syvempää pohdiskelua luovan studiotyöskentelyn merkityksestä ja mahdollisuuksista, kannattaa mieluummin tarttua vaikkapa Daniel Lanoisin Soul Miningiin. Glyn Johnsin tarinat ovat sinänsä ihan mukavaa, leppoisaa luettavaa kevyenä pikakatsauksena populaarimusiikin suuriin murrosvuosiin.

Viestin kategoriat: äänitekniikka, kirjallisuus, musiikin tekeminen, musiikki. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.