Muistilista

Kokeneempi kollega Anneli Kanto kirjoitti antoisan artikkelin vanhenevan kirjailijan keinoista säilyttää työkykynsä parempana. Suurin osa hänen pohdiskeluistaan pätee toki muihinkin luovan alan toimijoihin – suomentajiin, graafikoihin, tutkijoihin,… – ja myös ns. oikeissa töissä oleviin; me freelancerit olemme työmme jatkuvuuden kannalta ehkä epävarmemmalla pohjalla kuin palkkatyöläiset, mutta ero kapenee koko ajan. Meitä kaikkia pidetään yhä enemmän yhtä hyvinä kuin viimeinen aikaansaannoksemme ja sen myynti. Ja vaikka itse koenkin olevani kirjailijana aika hyvässä iskussa – ehkä vasta oppimassa mihin kaikkeen oikein pystynkään venymään – on silti aina terveellistä muistaa, että muodollinen eläkeikä koittaa jo reilun kymmenen vuoden päästä. Ei sillä että friikulla olisi varaa ojentaa hanskojaan nuoremmille ja ruveta olla köllöttelemään ellunkanana, mutta… tässä lähestytään päivä päivältä sellaista ikää, jolloin syytä heittäytyä toisinaan introspektiiviseksi ja tutkiskella sisimmässään, mihin pystyy ja mihin vain kuvittelee pystyvänsä.

Lainaan siis Anneli Kannon jaottelua miettiäkseni, miten itse toteutan työn ja aikaansaamisen kannalta keskeisiä aspekteja omassa elämässäni.

(Manipuloitu valokuva Juhani Linnovaaran alkuperäisen maalauksen kopiosta)

Tauot ja ergonomia. Tässä suhteessa olen aina ollut eräänlainen aadeehoodee: harvoin istun kokonaan näytön ja näppäimistön ääreen jähmettyneenä kovinkaan kauaa. Opiskeluaikoina luennoilla kaverit joskus tönivät minua kylkeen ja kuiskasivat: ”Rauhoitu.” En ole oppinut sitä vieläkään. Pyörin tuolilla, nostan jalat pöydän alla odottelevalle rahille tai rahilta pois, tuijottelen ikkunasta – työpisteessä pitää olla mahdollisuus nähdä ulos, tuijottaa kaukaisuuteen, lepuuttaa silmiä – käyn hakemassa teetä. Niin, ja roikun facebookissa tai luen (netistä, lehdistä tai kirjoista) jotakin aivan muuta. Menen vähäksi aikaa talon nikkaritilaan väkertämään jotakin. Käyn postilaatikolla pihan toisessa päässä. Kaupassa. Monet kollegat kirjoittavat (ainakin toisinaan) sohvalla tai sängyllä, itse en ole sitä koskaan oppinut, olen itse aina tarvinnut kohtuullisen ergonomisen tuolin, pöydän ja tietokoneen. Läppäri on matkakäyttöä varten, kotona tietokone pysyttelee työhuoneessa.

Liikkuminen. Olen aina nauttinut kävelemisestä. Lankesin pipodiskokulttuuriin varsin myöhään, vasta aivan 1980-luvun lopulla, ja musiikin kuuntelu kävellessä innosti kävelemään entistä enemmän. Musiikin lisäksi myös novellit toimivat: olen ennenkin kehunut esimerkiksi Hotakaisen Finnhitsin ja Kyrön Mielensäpahoittajan tarinoiden toimivuutta random-soitossa musiikin lomassa.
Uiminen on viimeisen kymmenen vuoden aikana kohonnut merkittäväksi liikunnan lajiksi. Olen aina pitänyt siitä, mutta lukion jälkeen kului vuosia ilman että uin juurikaan muuten kuin satunnaisesti mökkirannoissa. Hyvin opittu kroolaustekniikka onneksi säilyi, vaikka lihakset kroolaamiseen jouduinkin rakentamaan tavallaan uusiksi. Yksi ongelma uimisessa oli huono näkö: into uimahalliin – ja kesäisin Kumpulan maauimalaan – palasi kun S. tajusi antaa minulle joululahjaksi ensimmäiset silmälasivahvuuksilla varustetut uimalasini.
Kolmas innostava lajini on taiji. En ole siinä vieläkään kovin hyvä, ja erityisen ei-hyvä olen niissä liikkeissä jotka vaativat yhdellä jalalla tasapainoilua, puhumattakaan monien taiji-sarjojen korkeista, hidastetuista potkuista. Olen kuitenkin niissä(kin) paljon parempi kuin muutama vuosi sitten, kuin kymmenen vuotta sitten. Tasapaino paranee, ja monia lihasryhmiä tulee opittua käyttämään tavoilla joita normaalisti ei tarvitse. Myös monet staattisemmat qigong-harjoitteet – eli tietyssä asennossa paikallaan seisomiset – olivat aikoinaan silkkaa tuskaa, mutta nykyään paljon helpompia. En ole tosin kokeillut viettää universaaliasennossa vaikkapa puolta tuntia yhtä soittoa…
Kaikille lajeille yhteistä on ainakin jonkinasteinen meditatiivisuus: hengitysrytmi, rytmi ylipäänsä, mindfullness-henkinen mielen ja ajatusten rauhoittaminen, maadoitaminen ja hetkeen tuominen. En ole tavoittanut samaa tunnetta esimerkiksi Anttolan TYK-jaksoilla opetetuilla, yksilöllisillä voimisteluliikesarjoilla, joten ne ovat, valitettavasti, jääneet vähemmälle. Toisaalta saatan treenata yhdellä jalalla seisomista tai yhden jalan kyykkyjä hetken aikaa vaikka kahvinkeittimen ääressä sillä aikaa kun vekotin jauhaa papuja ja suodattaa kupillista. Minulle liikunnan pitää näemmä olla joko meditatiivinen rituaali tai sitten jotakin jota voi tehdä hetken mielijohteesta ilman että joutuisi hakemaan välineitä tai laitteita.

Vertaistuki. Ah, kollegat. Facebookin kautta on ollut helppo muodostaa useitakin kirjailijakavereiden verkostoja, ja huomaan että tapaan heitä ns. livenäkin aika usein, järjestötoiminnan lisäksi muissakin yhteyksissä. Tapaan heitä, noloa kyllä, useammin livenä kuin läheisempiä muilla aloilla vaikuttavia ystäviäni. Tässä suhteessa petraamisen varaa olisi. Vertaistukea tarvitaan kirjailijuuden ohella myös ihmisenä olemiseen.

Vaihtelu. Okei, tunnustan: olen enemmän tai vähemmän mökkihöperö. Minua ei ole mitenkään erityisen helppo saada tutuilta kulmilta ja tutuista kuvioista pois edes kahville kantakaupunkiin, tuonne etäiselle syrjäseudulle, ellei kyse ole kokouksesta tai muusta ns. pakollisesta. Anneli Kannon mainitsemista opettamisesta, esiintymisestä ja koulukeikkailusta olen harjoittanut ensimmäistä joskus entisissä ammateissani, toista sekä musiikintekijänä, lausuvana kirjailijana että näiden kahden yhdistelmänä, viimeistä harrastaisin kyllä jos joku kutsuisi.

Oppiminen. Tämä on tärkeä asia. Olen laiska treenaamaan esimerkiksi kitaran tai basson soittamista, joten tarvitsen tönimistä: pitäisi saada kasaan se bändi. S:n kanssa olemme käyneet ranskantunneilla, mikä tekee päälle erittäin hyvää. Olen suunnitellut laulutuntien ottamista: oma suhtautuminen oman lauluäänen kuulemiseen on muuttunut inhosta ja epätoivosta jonkinlaiseen ”tuosta saisi irti enemmänkin osaavalla opastuksella” -toiveikkuuteen. Jos olisi kunnolla tilaa tuottaa möykkää muita häiritsemättä, haluaisin opetella soittamaan rumpusettiä jo ihan siksi, että keho oppisi käyttämään raajoja ihan uudenlaisella koordinaatiolla.
Yksi viime vuosien opettelujen kohteita on ollut valokuvaus, uudelleen löytynyt nuoruudenharrastus. Digitaalitekniikka houkuttaa kokeilemaan kaikenlaista, ja kirjoittamiseen (tai musiikintekoon) verrattuna tulokset ovat jotakuinkin saman tien nähtävillä. Lisäksi rahaa ei enää kulu kalliisiin filmeihin, eikä tule niin pahasti huonoa omaatuntoa ympäristömyrkkyjen ostelusta – vaikka pimiötyöskentelyssäkin olisi oma nostalginen hohtonsa ja lumonsa, luulen pysyväni edelleenkin erossa kemiallisesta valokuvauksesta.

Hengenravinto. Nyt kun töissä on ollut rauhallisempi jakso, olen pystynyt palaamaan kaunokirjallisuuden(kin) ääreen paremmin omintunnoin kun ei ole jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä että pitäisi lukea kirjan lähdemateriaalia tai kirjoittaa. Lahjakkaiden ystävien ja S:n ansiosta on tullut käytyä monenlaisissa kuvataiteen näyttelyissä. Konserteissa ja keikoilla pitäisi käydä useammin kuuntelemassa oikeaa musiikkia säilykemusiikin sijaan. Lasken tähän kategoriaan tärkeänä asiana myös tiedelehtien lukemisen: paperisista tilaan erinomaista viikkolehteä New Scientistiä, nettiversioista voin suositella muun muassa Bad Astronomy -blogia ja mainiota I Fucking Love Science- tai siveämmin IFLSciencesivustoa.

Taiteilijatreffit-käsitteeseen olen itsekin tutustunut lukiessani aikoinaan Julie Cameronin luovuuskirjoja, joista itse en ollut mitenkään suunnattoman innostunut: Cameronin amerikkalainen yltiöpositiivisuus käy juron suomalaisen luonnolle. Mutta perusajatus on hyvä: vietä aikaa itsesi ja ympäristösi kanssa, älä vuorovaikuta vaan tarkkaile. Tarkkaile ihmisiä. Tarkkaile eläimiä – vaikka muurahaisia. Muurahaiset ovat erittäin hyödyllistä tarkkailtavaa. Tarkkaile kasveja. Ota oppia kissoista, jotka saattavat keskittyä vaikka ruohonkorteen. Tarkkaile ja löydä toisenlaisia maailmoja.

Lomailu. Juuri niin. Irtautuminen tutuista ympäristöistä ja maisemista on erittäin tärkeää, joten kannattaa matkustaa. Koleet tyypit tietenkin menevät aina sinne missä ei ole turisteja eikä valmiita huvituksia, mutta etelänrannallakin voi valaista mieltään monenlaisilla tavoilla – etenkin jos ympäristö, rantalomakulttuuri ja sen sellainen ovat jääneet aikaisemmin kokematta, jos se on ollut itselle vierasta kulttuuria.

Hmmm. Muistaisikohan sitä palata tähän bloggaukseen uudelleen vaikkapa vuoden päästä ja verrata tilannetta tänään kirjoittamaani? Ehkä pitäisi merkitä kalenteriin.

Viestin kategoriat: introspektio, kirjailijaelämää, kirjoittaminen, suomentaminen. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.