Rauhan tarve

Toisaalta vetäytyminen sosiaalisesta elämästä on lukemani mukaan myös tyypillinen masennusoire. Jos tämä on masennusta, minun tulee kaikkien tutkimusten mukaan tavata ihmisiä tunteistani huolimatta. En saa antaa elämäni ja maailmani kutistua, tai voin ajaa itseäni syvemmälle masennukseen ilman että edes huomaa. Minun täytyy tarttua erilaisten ajatusten ja tunteiden mahdollisuuksiin, joita muut ihmiset tuovat mukanaan.
Masennusteoriassa on tosin se aukko, etten tunne itseäni alakuloiseksi ollessani yksin vaan olen enimmäkseen rauhallinen ja hyväntuulinen.
Missä ovat kunnon diagnoosit, kun niitä tarvitaan?

Masentunut vetäytyy kuoreensa, koska ei muuhun pysty. Introvertti viihtyy yksikseen, koska oma rauha on hänen voimansa lähde. Molemmat saattavat nauttia täydestä sydämestään ihmisten seurasta, mutta se ei välttämättä tee masentuneesta vähemmän masentunutta tai muuta introverttia perusluonteeltaan seurallisemmaksi.

Entä jos introvertti ei pysty, elämässään tekemiensä ratkaisujen vuoksi, vetäytymään omaan rauhaansa niin usein kun hänen tarvitsisi, koska hänellä on parisuhde, perhettä, sukulaisia, ystäviä ja naapureita? Entä jos masentuneen on pakko yrittää venyä perheensä ja elämänsä eteen silloinkin kun parasta olisi vain maata sängynpohjalla? Entä jos introvertti on masentunut?

Tutustuin Pauliina Vanhataloon, kun vasta ilmestyneessä Keskivaikeassa vuodessa (S & S, 2016) kuvattu ajanjakso alkoi olla loppupuolellaan: tavallaan vilahdan kirjassa ohimennen, mutta vain nimettömänä jäsenenä lähemmin kuvailematonta ihmisryhmää. Olen joka tapauksessa päässyt seuraamaan ainakin silloin tällöin, pintapuolisesti, sivusta joitakin kirjassa kerrottuja asioita ja kuullut Pauliinan puhuvan prosessista, jonka yhtenä tuloksena kirja syntyi. Siinä on perin paljon tuttua.

Olen itsekin perusluonteeltani varsin introvertti – siitä huolimatta että viihdyn seurassa, festarien väkijoukoissa ja puuhailen mielelläni järjestötoiminnassa – ja myös minulla on taipumusta masennukseen.*  Tunnistan voimakkaan oman rauhan ja seesteisen yksinolemisen tarpeen myös itsessäni. Olen aikoinaan tullut tehneeksi tietoisen ja harkitun valinnan olla hankkimatta lapsia, joten siinä suhteessa minun on hyvin paljon helpompaa saada kaikki tarvitsemani oma aika, tila ja rauha loukkaamatta läheisiäni ja kärsimättä ihan niin huonosta omastatunnosta. Silti tasapainottelu ympäristöä ja läheisiä kohtaan tuntemieni velvoitteiden kanssa on perin tuttua. Olen minäkin joutunut, osaltani, tasapainottelemaan sen välillä, mitä ainakin kuvittelen muiden kokevan itsekkyytenä, ja sen välillä, minkä itse koen kuluttavan voimiani loppuun. Siinä suhteessa tämä Keskivaikea vuosi on erinomaista vertaistukea.

Tunnistan itseni toki myös kirjailijassa, joka pohtii työnsä mielekkyyttä, toivoo saavansa huomiota, pelkää jäävänsä huomiotta, pohtii milloin koittaa se päivä jolloin monta vuotta työstetty käsikirjoitus ei enää kelpaakaan kustantajille, jolloin apurahalautakunnat lähettävät pelkkiä ”Valitettavasti emme” -kirjeitä: mitä sitten? Mistä löytyy sellainen työpaikka, joka huolii riesakseen sulkeutuneen erakon, joka ei ole viimeiseen viiteentoista–pariinkymmeneen vuoteen ollut minkäänlaisessa ”normaalissa” työelämässä ja joka ahdistuu, jos joutuu viettämään kaikki työpäivänsä samassa huoneessa muiden ihmisten kanssa? Jolla on vielä taipumusta pitkiin ja perin ei-tuottaviin masennusjaksoihin?† Ei sillä etteikö ”oikeissa” töissä olevilla olisi nykyään ihan yhtä epävarmaa (ellei ole sattunut pääsemään niin korkeaan asemaan, että hyväveliverkosto suojelisi ja työnantajat tarjoaisi potkujen myötä muutaman vuoden palkan mittaista erorahaa). Emme me kirjailijat (tai kääntäjät) mitään erityissuojeltavia saimaannorppia ole, olemmepahan vain keskimääräistä huonommin työllistyvää ja vähemmän sosiaalista porukkaa, joka on tottunut työkseen pyörittelemään mielessään asioita eestaas, eestaas, eestaas…

Olen ollut huomaavinani, että taipumus masennukseen ei ole lainkaan harvinainen piirre tämän ammatin harjoittajilla.

Helppo on myös jakaa Pauliinan ärtymys ja epäluulo amerikkalaisperuisten elämäntaito-oppaiden aivottomaan ”ajattele positiivisesti, vastoinkäymiset ovat vain haaste” -löpertelyyn. Jos haluat ottaa itseäsi niskasta kiinni, kannattaa mieluummin kysyä neuvoa Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausenilta, joka pystyi nostamaan itsensä suosta kiskomalla itseään kankipalmikosta ylös. Ja koska hänen lukijakuntansa on amerikkalaisia elämäntaito-opettajia paljon laajempi, hänen täytyy olla oikeammassa!

Silti: vaikka Keskivaikea vuosi kuvaa rankkaa ja synkkien ajatusten täyttämää vuoden jaksoa, erittäin vahvana sivuilta huokuu myös myönteistä: perheen keskinäistä tukea, rakkautta, välittämistä, joustamista, venymistä. Itse koin kirjan voimaannuttavana vertaistukena, ja kuvittelisin että myös vähemmän kirjallinen introvertti saisi siitä paljon irti. Ekstrovertimmille lukijoille kirja saattaisi olla hyvinkin opettavaista luettavaa.

___
* On minulla tosin myös jonkinsorttista taipumusta hypomaniajaksoihin, joten saatan olla pikemminkin bipolaarinen. S. tosin on sitä mieltä ettei minulla ole sellaisia oireita, ja olen itsekin sitä mieltä että viimeiset reilut seitsemisentoista vuotta ovat olleet suhteellisen tasaista aikaa. Mutta aika ennen meidän kahden tapaamista oli sitten aivan eri juttu.
† Kirjailijan työssä hyvin lievä masennus saattaa ollakin tuottavaa: suurin osa kirjoitusprosessista on ajattelemista.

Viestin kategoriat: (henkilökohtaista), introspektio, kirjailijaelämää, kirjallisuus. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.