Taas N’Awlins

Lomat on lomailtu, ja kirjailija istuu taas työpöydän ääressä tuijottamassa näyttöjään. Tällä kertaa irtiotto arjesta sujui varsin kokonaisvaltaisesti, sillä alla vaihtui maa ja manterekin. Palasimme nimittäin viikoksi hoitelemaan muutaman vuoden takaisen ensivisiitin ja musiikkihistorian ansiosta maailman suosikkikaupunkiemme kärkipäähän päässeeseen New Orleansiin.

”Nola” eli ”N’Awlins” on kummallinen saareke äärikonservatiivisen Louisianan osavaltion varpaankärjessä. Ranskalaisten 1700-luvun alussa Louisiana-nimisen siirtomaansa satamaksi perustamasta kaupungista tuli sittemmin Espanjan Luisiana-nimisen siirtomaan pääkaupunki viideksikymmeneksi vuodeksi – sinä aikana syntyivät kaupungin French Quarterin, ”ranskalaiskorttelien” rakennusten tyyli pitkälti pohjoisafrikkalaisen perinteen hengessä – kunnes alue palasi hetkeksi Ranskalle ennen kuin eräs herra Bonaparte myi koko (lähelle nykyistä Kanadan rajaa ulottuneen) Louisianan muutama kymmenen vuotta aikaisemmin itsenäistyneille Yhdysvalloille. Vähitellen merkittäväksi satamaksi muodostuneeseen kaupunkiin asettui väkeä myös Saksasta ja Italiasta – sekä Afrikasta, vastoin asianomaisten omaa tahtoa. Orjilla oli ranskalaisten lakien peruna paljon enemmän oikeuksia kuin muualla Yhdysvalloissa, ja heidän(kin) panoksestaan tuli merkittävä tässä monikulttuurisuuden sateenkaarenkirjavassa pikku paratiisissa.

New Orleans on elävän ja juurevan musiikin ystävälle melkoinen mekka: ei tarvitse kuin kävellä ranskalaiskorttelien Royal Streetiä kilsan–pari niin ehtii nähdä melkoisen liudan taitavia katusoittajabändejä, joiden ohjelmisto ulottuu juuribluesista string band -musiikin kautta jazziin ja moderniin puhallinorkesterifunkiin Dirty Dozen Brass Bandin tai Rebirth Brass Bandin hengessä. Viereisellä, turistihenkisemmällä Bourbon Streetillä on vieri vieressä kapakoita, joiden välillä voi vaeltaa tuoppi kourassa, jos edellisen baarin bändi ei miellytä. Musiikkia kuulee muuallakin: piipahdimme (ainakin oppaiden mukaan) paikallisten suosimalla Frenchmen Streetillä ranskalaiskorttelien takana, ja nyt kun oli aikaa, jotakuinkin legendaarisella Tipitina’s-klubilla Uptownin puolella. Paikka toi kokonsa ja tunnelmansa puolesta mieleen kotoisan Tavastian, eikä se ole huono asia.

Pientä pilvenpiirtäjäpitoista liikekeskustaa (Central Business District eli CBD) lukuun ottamatta New Orleans on keskustastaankin häkellyttävän matalasti rakennettu: kolmikerroksinen talo näyttää jo valtavalta. Epäamerikkalaiseen tapaan kaupungissa toimii hyvin järjestetyn tuntuinen julkinen liikenne, ja tasainen ja leppoisarytminen kaupunki on tietysti myös pyöräilijöiden paratiisi. Yksityisautoliikennettä onkin keskusta-alueella miellyttävän vähän ja nopeudet ovat hillittyjä. Eikä kukaan tunnu katsovan pahalla, jos joku katusoitto-orkesteri valtaa muutamaksi tunniksi kadunpätkän ranskalaiskorttelien alueella.

Tietysti New Orleans on kuuluisa myös keittiöistään. Nälkäiseksi ei kaupungissa tarvitse jäädä – jos on rahaa. Silmään pisti nimittäin myös kodittomien kerjäläisten runsas määrä.

Viikon mittaisella reissulla oli mahdollisuus visiteerata myös paikoissa jotka edellisellä kaksivuorokautisella jäivät väliin. New Orleansin hautausmaat ovat kuuluisia muutenkin kuin kaikkien niillä kuvattujen elokuvien ansiosta: kaupungin maaperä on Mississippin tuomaa lietettä ja pohjavesi vain senttien päässä maanpinnasta, joten hautakammiot pitää rakentaa maan päälle.

Vaikka karnevaaliaika on muodollisesti jo alkanut, emme päässeet näkemään kaupungin kuuluisia paraatikulkueita: niistä ensimmäinen, jokseenkin pikaisesti kokoon kutsuttu David Bowie -muistokulkue, starttasi nimittäin samalla kellonlyömällä kun lentokoneemme lähti kaupungin kentältä… hieman saimme paikattua tutustumalla ulkoa vaatimattomaan mutta sisältä rikkaaseen Backstreet Cultural Museumiin (televisiosarjastakin tutussa) Tremén kaupunginosassa. ”Mardi Gras -intiaanien” asut ovat lähietäisyydeltäkin huikean taidokasta käsityötä.

Tähän asti vain elokuvista (ja edellisellä bussireissulla etäältä) tuttu paikka olivat Mississippin suistomaan suoalueet, joilla piipahdimme muutaman tunnin hydrokopterireissun verran näkemässä kilpikonnia, alligaattoreita ja lintuja. Alla kymmenminuuttinen käsivara-videopätkä siitä millaisissa maisemissa kyyti kulki.

Nämä Louisianan merenrantakosteikot ovat perin uhanalainen biotooppi. Aikoinaan niillä on metsästetty riistaa ja vedeneläviä sekä kaadettu puita huonekaluteollisuuden tarpeisiin. (Videollakin näkyvät suoremmat väylät ovat aikoinaan tätä varten ruopattuja.) Meksikonlahti huuhtoo maa-ainesta tiehensä, eikä nykyään patovallien väliin suljettu Mississippi enää tuo uutta tilalle. Kosteikkojen pinta-ala pienenee melkoista vauhtia joka vuosi, eikä osavaltion konservatiivihallitusta juurikaan kiinnosta minkäänlainen suojeleminen. Voi olla, ettei tällaisia kuvia enää kauaa saa tehtyä.

Uhanalainen on itse New Orleanskin. Mississippi on saatu pysymään kurissa, mutta suurin osa kaupungista on merenpinnan alapuolella aivan kuten isot alueet Alankomaitakin. Meksikonlahden rannat ovat kuitenkin maailman pahimpiin lukeutuvia trooppisten myrskyjen alueita, ja on vain ajan kysymys milloin uusi Katrina upottaa jälleen ison osan edellisen jäljiltä uudelleenrakennettua kaupungia meriveden alle. Patovallien pitäisi olla nyt paremmin rakennettuja ja huollettuja, mutta monen muun alueen tavoin ”konservatiivisuus” merkitsee täälläkin myös ”korruptiota”, joten vasta tositilanne paljastaa onko lupauksille katetta. Ilmastonmuutos, jonka olemassaoloa osa amerikkalaisista ja heidän poliitikoistaan yhä sinnikkäästi ja suurella rahalla kiistää, on ilmeisesti kasvattamassa trooppisten hirmumyrskyjen todennäköisyyttä.

Niinpä New Orleansiin kannattaa mennä niin kauan kuin se vain on mahdollista, niin kauan kuin kaupunki ja sen ainutlaatuinen henki sekä koko Mississippin suisto ovat olemassa. Se nimittäin kannattaa. Kaupunki on upea kaikessa kummallisessa sekopäisyydessään. Kunhan muistaa olla hortoilematta yöaikaan yksin tietyillä kaduilla, etenkään kännipäissään. Konservatiivisuus, köyhyys ja korruptio tietävät myös sitä että rikollisuutta on paljon.

Mutta nyt kirjailija siirtyy kuvien katselusta ja reissun muistelusta takaisin Kiinan Hunaniin ja sinne sijoittamiensa fiktiivisten henkilöiden elämien pariin. Vielä pikku loppurykäisy, niin kahden vuoden kirjaprojekti alkaa olla muille näytettävässä kunnossa.

Viestin kategoriat: elävä musiikki, kirjailijaelämää, kuvagalleria, kuvia, matkakertomus, matkat, musiikki. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.