Hetken laulu syvässä päässä

Vietin eilen mielenkiintoisen illan Arkadian kansainvälisessä kirjakaupassa. Monessakin mielessä. Itse kirjakauppa on kiinnostava, valikoimaltaan vaikuttava kokoelma uutta ja vanhaa, eklektistä ja arkista, laadukasta ja kohtuuhintaista. (Omaan hihaan tarttui kaksi vanhaa erikoisalojen sanakirjaa, merenkulusta ja lääketieteestä, jollaiset ovat kullanarvoisia kääntäjille ja joita ei uusina enää saa.) Varsinainen syy oli kuitenkin kevään viimeinen Tiuku-klubi, jossa keskusteltiin mielekkäästä elämästä, ja tarkemmin se, että tilaisuuden juontaja, filosofi ja kirjailija (sekä hallitustoveri Helsingin kirjailijoista) Pia Houni oli pyytänyt minua lomittamaan keskustelua improvisoidulla musiikilla.

Tätä olin hirvitellyt viime viikot oikeastaan vielä enemmän kuin viimetorstaista Kirjakrooli-esiintymistä. Kroolin lukutilaisuuksissa minulla oli sentään edessäni paperilla, mitä minun pitää sanoa, ja molempia lukemiani pätkiä olin esittänyt aikaisemminkin, joten minulla oli aika hyvä käsitys, millaisia ääniä voin niiden taustalle tehdä baritonikitaralla ja efektilaitteilla.

Tiuku-klubilla minulla oli kyllä etukäteen ohjelmoitu pedaalilauta ynnä pari valmista looppia taustoiksi ja jonkinlainen idea siitä mitä milläkin soundimaailmalla voisi tehdä, minkätyylisiä juttuja niillä soundeilla ja asetuksilla voisi ehkä kokeilla. Siinä kaikki. Loppu oli keksittävä sitä mukaa kun edellinen näppäilty sävel alkoi hiipua. Ja kaiken pitäisi, mieluiten, myös kommentoida jo käytyä keskustelua ja ehkä syöttää muutama sanaton idea puhujien puitavaksi.

En ole koskaan pitänyt itseäni kovinkaan hyvänä improvisoijana. Toisaalta olen vanhoja demojani kuunnellessa ollut oikeastaan kateellinen siitä, miten ennakkoluulottomasti olen aikoinaan ryngännyt omien laulujeni kitarasoolojen kimppuun, vaikka soittotaitoni oli silloin vielä heikompi kuin nykyään, eikä neliraitakasettinauhojen ottoja pystynyt editoimaan lainkaan samassa mitassa kuin nykyisillä tietokoneen sisältämillä digitaalisilla audiotyöasemilla. Eivät ne hyviltä sooloilta kuulosta, useimmiten, mutta minä soitin ne.

Ehkä ikävöin tätä asennetta suostuessani Pian pyyntöön. Suoraan vain syvään päähän ui tai huku, soita tai ole hiljaa. Juuri ennen tilaisuuden alkua minulle selvisi kaiken lisäksi, että panelistien joukossa istui myös säveltäjä Pasi Lyytikäinen.

Niin siinä sitten kävi, että minä uin, kun en onnistunut hukkumaankaan. Ja sain kiitosta osuudestani, mahdollisesti jonkun vastaavanlaisen improkeikan jatkossakin. Ennen kaikkea sain isosti tyydytystä siitä että olin uskaltautunut tekemään asiaa, jossa onnistumisesta en ollut lainkaan varma. Töpeksiminen ei ole ollenkaan niin pelottavaa paikan päällä kuin etukäteen.

*

Jäin pohdiskelemaan improvisaation osuutta muissa tekemisissäni. Kuten olen kertonut, minulla on tapana suunnitella kirjojeni rakenteet etukäteen aika huolellisesti: yritän saada aikaiseksi kaavion (tai listan) kirjan kunkin luvun tapahtumien pääkohdista. Näin en tosin toiminut Alasin kohdalla, sillä sitä kirjoittaessa minulla oli tähän asti suurpiirteisin suunnitelma. Tiesin oikeastaan vain, että se iso asia X joka tapahtuu kirjan ensimmäiselle kertojalle luvussa 1 tapahtuu kirjan toiselle kertojalle toisen osan luvussa 2, kolmannelle kertojalle kolmannen osan luvussa 3, neljännelle kertojalle neljännen osan luvussa 4 ja viidennelle kertojalle kirjan päätösluvussa. (Etukäteen ajattelin, että mikäli tällainen kikkaileva ja kirjan aikajanan kannalta perin epälineaarinen rakenne ei tuntuisi toimivan, voisin muuttaa osien järjestystä jälkikäteen – mutta jälkikäteen tajusin, ettei se onnistuisi mitenkään.)

Itse kirjan kirjoitustyö oli siis pitkälti… niin, eräänlaista improvisaatiota. Toki minulla oli paljon pohjatöitä ja pohdintaa tehtynä, henkilöhahmoja mietittynä ja niin pois päin, sen lisäksi minulla oli tietenkin mahdollisuus korjailla jälkeä lukuisten editointikierrosten aikana. Mutta ei tilanne silti ollut sen epä-improvisatorisempi kuin vaikkapa silloin, jos joukko jazzmuusikoita lähtee äänitysstudiossa jonkun standardin sointukulusta ja etenee eri soittajien soolojen kautta lopulta takaisin teemaan ja kappaleen finaaliin – minkä jälkeen tuottaja ja äänittäjä editoivat pitkästä sessiosta ja mahdollisesti useista otoista kompaktin, oikeanmittaisen ja hyvin rullaavan ”esityksen”.

Siinä missä muusikon on kuunneltava (mahdollisia) soittajatovereitaan, yleisöä, salin kaikua ja sitä mitä on soitettu aikaisemmin (tai mitä muuten on tapahtunut vaikkapa saman päivän mittaan), kirjailija joutuu kuuntelemaan henkilöhahmojaan. Toisinaan he alkavat viedä tarinaa odottamattomaan suuntaan, tuovat siihen sävyjä joita kirjailija ei ollut etukäteen ajatellutkaan. Alasin kohdalla se kirjan kertojista, jonka etukäteen ajattelin minulle henkilönä läheisimmäksi, alkoi vaikuttaa vähitellen yhä vastenmielisemmältä tyypiltä. Yhtä kirjan kertojista pidin etukäteen varsin vastenmielisenä tyyppinä, mutta hänen osaansa kirjoittaessani aloin ymmärtää häntä paljon paremmin. En vieläkään pidä häntä enkä totisesti haluaisi tuntea häntä ns. oikeassa elämässä, mutta ymmärrän nyt paremmin, miksi hän on sellainen ihminen kuin hän kirjassa on.

Muurahaispuuta tehdessäni sijoitin kirjan samaan kesään 2011, jolloin kirjaa kirjoitin, ja alusta lähtien tarkoituksena oli antaa kesän todellisten tapahtumien hiipiä kirjan päähenkilön sinänsä varsin eristäytyneeseen ja sulkeutuneeseen elämään. Niin tapahtui, turhankin osuvasti ja dramaattisesti, kun psykopaattinen pikkunatsi murhasi yli puolensataa nuorta norjalaista Utøyan saarella. Se sopi kirjan teemoihin turhankin täydellisesti.

Kun viitisen vuotta sitten esiinnyin Finnconissa kääntämässä yleisön edessä Philip K. Dickin romaania Tohtori Veriraha, erinomaisesti englantia ja suomea ymmärtävä yleisö näki valkokankaalla yhtä aikaa sekä alkuteoksen tekstin että ne sanat, jotka minä naputtelin käännöstiedostoon. En yleensä päässyt edes puolta virkettä eteenpäin, ennen kuin yleisöstä pomppasi käsi ja kuului kysymys: ”Miksi käytit juuri tuota sanaa?” Jos harkinta-aikaa olisi ollut kauemmin, olisin ehkä onnistunut mansplainaamaan selityksiä:

”Tämä hieman vanhahtava sana luo kirjaan epookin tuntua, sillä vaikka sen tapahtumat sijoittuvat kirjoitushetkestä parinkymmenen vuoden päähän, tapahtumien kuvitellustakin ajasta on jo kulunut kolmisenkymmentä vuotta.”

”Tämä henkilö on sujuva puhuja ja itsevarma ihminen, ja alkusoinnun käyttäminen hänen repliikeissään korostaa sitä hienovaraisesti.”

Käytännössä yleisin selitykseni oli:

”No, se vaan tuntuu jotenkin niinku hyvältä tässä.”

Olen pahoillani, mutta analyyttisyys seuraa aina perässä, jos kirjoittaja improvisoi tekstiä, muusikko improvisoi musiikkia. Toinen aika saa selittää.

 

Viestin kategoriat: "Alas", "Muurahaispuu", elävä musiikki, kirjailijaelämää, kirjoittaminen, meni jo, musiikin tekeminen, musiikki, oma tuotanto. Pysyvä linkki viestiin.

2 vastausta kirjoitukseen Hetken laulu syvässä päässä

  1. avatar Lörö kirjoittaa:

    Niin, puhutaanko tässä nyt siis kirjoittamisesta, musiikista vai elämästä?

    8)