Käsinkosketeltavaa korvinkuultavaa

Kuten olen joskus todennutkin, kiinnostukseni soittimien rakentamiseen (ja modifiointiin juontaa juurensa ajatuksesta: ”Jos minulla olisi varaa teetättää itselleni custom-kitara tai -basso, millaisen minä haluaisin?” Tilatut customit ovat sen verran hintavia (ja syystä – materiaalit ja käsityö ovat syystäkin kalliita) että mahdollisesti huonoksi osoittautuvia ideoita on ikään kuin turvallisempaa kokeilla omana nikkarointina. Jos homma ei toimikaan, jos syntyy susi, osat voi aina irrottaa hylystä ja käyttää seuraavaan projektiin.

Jo melkein vuoden ajan (ainakin ideoinnin tasolla) vireillä ollut projekti syntyi huomiosta, että pikku hiljaa muotiin tulleita puoliakustisia bassokitaroita (joilla on pieni ja ohut kaikukoppa eikä umpilankkua kuten bassoilla useinmiten) tehdään enimmäkseen nelikielisinä ja lyhytmensuurisina, sellaisina kuin niitä tehtiin puoliakkaribassojen edellisellä muotikaudella 1960-luvun lopulla. Itse kuitenkin olen tykännyt viisikielisistä bassoista eikä ”täyspitkä” 34 tuuman mensuuri ole tuntunut sormissa mitenkään hankalalta. (Olen joskus kokeillut kavereiden lyhytmensuurisia, ja hauskoja vekottimia ne kyllä ovat.) Minua on myös kiinnostanut päästä kokeilemaan vieläkin pidempää, 35 tuuman mensuuria: pystyisinkö soittamaan sellaista? Minun sormeni eivät ole mitenkään suunnattoman pitkät tai notkeat. Isot pojat ovat kertoneet, että tuuman lisäpituus tekee hyvää erityisesti sille viidennelle kielelle eli ala-H:lle. Sen pitäisi soida tasapainoisemmin muiden kielien kanssa.

Näin syntyi idea uudesta soitinrakennusprojektista: puoliakustinen (tai ainakin onttokoppainen) viisikielinen basso, jossa on 35 tuuman mensuuri ja nauhaton otelauta.

Mikrofoneista meinasi tulla ongelma. Onttokoppaisten mikkien kuuluu resonoida soittimen kannen mukana, jolloin soundiin tulee mukaan hieman kaikukoppamaista tuntua. Useimmat modernit bassomikit on kuitenkin tarkoitus ruuvata mikkikolon pohjaan, jolloin suunnittelemaani onttoon rakenteeseen olisi tehtävä sen verran paksu (ja jäykkä) pohja ettei se mitään resonoisi. Kaikki kanteen kiinnitettävät mikrofonimallit tuntuivat olevan 1960-lukureplikoita, nelikielisille ja vieläpä sellaisille nelikielisille, joiden kielet ovat hyvin lähellä toisiaan. Lopulta törmäsin saksalaisen Christoph Dolfin yhden hengen Bass Culture -mikkipajaan, jossa syntyi kaksi minun suunnitelmaani sopivaa, kanteen kiinnittyvää mikrofonia.

(Minä siis edistyn tässä teettämisasiassa: minulla ei ole vieläkään omien speksien mukaan tilattua, käsityönä tehtyä bassoa, mutta minulla on basso, jossa on omien speksien mukaan tilatut, käsintehdyt mikrofonit.)

Sitten oli aika ruveta tekemään soitinta mikrofonien ympärille. Kopan rakenteessa noudattelin aika lailla samanlaisia, rickenbacker-kitaroita tuttuja päälinjoja kuin taannoisessa 12-kielisessä sähkökitarassani. Kansi ja sivut ovat yhtä puuta (mahonkia), joka on jyrsitty ontoksi. Pohja on muuhun kokonaisuuteen liimattu koivuvanerilevy.

Soittimen käyttöliittymä eli kaula on sekin tehty mahongista, joskin sen sisällä on normaalin säädettävän kaularaudan lisäksi kaksi hiilikuitutankoa lisäjäykisteenä. Otelauta on, sekin perinteisesti, eebenpuuta. Tällä kertaa kaula tuli liitettyä runkoon/koppaan perinteiseen tyyliin liimaamalla.

Materiaalin, onttouden, kaulanliitoksen ja mikrofonien tyypin* kannalta soittopeli siis olisi eräänlainen mukaelma Gibsonin tehtaan vanhoista bassomalleista. Samaan suuntaan viittaa tallaratkaisu: vaikka itse talla ja bumeranginmuotoinen kieltenpidin ovatkin saksalaisen Warwickin mallistoa, talla ”kelluu” eebenpuisella aluslevyllä kuin vanhan koulun puoliakkareissa. Lankun muotoilu taas vie ajatuksia enemmän Rickenbackereiden suuntaan.† Virityslavan muoto, virittimien 3+2-asettelu ja pitkä mensuuri ovat tietysti sellaista modernia, Fenderin tehtaan malleista edelleen kehitettyä bassodisainia.

Muutama soitin sitten keksin jyrsiä soittimien perään tuollaisen kivan kaarevan pikku syvennyksen ja laittaa hihnatapit sen molemmin puolin. Syvennys ei ole oma ideani sekään – niitä näkyi 1980-luvulla tehdyissä laadukkaissa Daion-merkkisissä japanilaissoittimissa – mutta se on kannattanut lainata: soittopelit pysyvät paljon paremmin nojallaan seinää tai vahvistinta vasten kaatumatta vasemmalle tai oikealle.

Tarkkasilmäinen huomaa kuvaa tarkastellessaan toisenkin rickenbackermaisen piirteen: lankun kyljessä piileksii kaksi ulostulojakkia. Tässä toiseen jakkiin on kytketty molemmat ”normaalit” magneettimikit (hyvin yksinkertaisilla säädöillä: kummallekin oma voimakkuussäädin ja lisäksi yhteinen sävynsäädin) ja toiseen kannen alle liimattu pietsomikrofoni. Pietsot eivät pelaa kauhean hyvin yhteen magneettimikkien kanssa, joten jos haluaa käyttää molempia, joutuu käyttämään kahta johtoa ja kahta esivahvistinta. Äänittäessä moisesta ei tietenkään ole haittaa, ja äänityskäyttöä minä sille pietsomikille enemmän ajattelinkin – niitä hetkiä, jolloin haussa on vähän ”akustisempi” bassosoundi.

Viimeistely näyttää näissä kuvissa vallan korealta, mutta siihen en ole erityisen tyytyväinen. Tein muutaman pikku mokan lakatessa ja olin turhan kärsimätön, jotenn pintaan jäi turhan paljon skröbyjä ja epätasaisuuksia. Ehkä ensi kerralla sitten paremmin.

Uuden, pitkäkaulaisen ja isokoppaisen soittimen kokoa oli vaikeaa hahmottaa, ennen kuin sen asetti muiden, normaalikokoisempien bassojen viereen:

Ainakin ensikokeilujen perusteella 35 tuuman mensuuri tuntuu ihan siedettävältä käsiteltävältä, ja soittopeli soundaa vallan mainiolta. Tällaista isoa bassoa käsitellessään voi mielessään kuvitella, millaista on Tina Weymouthin ja Meshell Ndegeocellon kaltaisilla huikean taitavilla, mutta pienikokoisilla ja lyhytkätisillä basisteilla…

Voisin muuten myydä tuon keltaisen basson kohtuuhintaan hyvään kotiin. Siinä on pieniä ulkonäöllisiä skröbyjä siinäkin, ja se on (koivulankkuisena, onteloitunakin) melkoisen painava, mutta muuten erinomainen soitin. Työhuoneessani pyörii vain nykyään aika monta bassoa, ja lisääkin tekisi mieli rakennella… lisää tietoja soittimesta sen omalla sivulla.

___
* Ne ovat kaksikelaisia eli ns. humbuckereita, jotka tuottavat hivenen paksumpaa signaalia ja päästävät läpi vähemmän häiriöitä kuin yksikelaiset mikrofonit, joita esimerkiksi Fenderin kitaroissa käytetään.
† Rickenbackerit ovat minulle tunnetusti vähän heikko kohta. Ainoa omistamani ”kaupan basso” on vuonna 1985 ostamani, lokakuussa 1974 valmistettu Rickenbacker 4001. Siihen taisi kulua sujuvasti sen syksyn opintolainani… Saman tehtaan kitaratkin kelpaisivat, mutta onneksi niihin ei ole rahaa. S. kutsuu muutenkin kaikkia soittamiseen ja äänittämiseen liittyviä laitteita, kapineita ja vekottimia ”rikkenbakkervehkeiksi”.

 

Viestin kategoriat: kuvia, musiikin tekeminen, musiikki, oma tuotanto, rakentelu. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.