Lomps

Vanha kansa sanoo, että kirjallisuuden kääntäjä on lomilla silloin, kun käännöstyö on lähetetty kustantajalle eikä seuraavalla ole vielä kiire.

Lähetin eilen kustantajalle suomennokseni Jonathan Tropperin romaanista This Is Where I Leave You. En tiedä, minkäniminen suomalaisesta versiosta tulee, Lähdön paikka on yksi kustannustoimittajan kanssa pyöritellyistä ehdotuksista, mutta suurikuu.fi näyttää mainostavan sitä nimellä Seitsemän sietämättömän pitkää päivää. Olen suomentanut Tropperia ennenkin (Kuinka lähestyä leskimiestä, Karisto 2009), ja tämä uutukainen pyöritteli osittain samanlaisia teemoja, samanlaisissa kuvioissa: lähiomaisen kuolemaa, perheen dynamiikkaa ja perheenjäsenten vanhoja kaunoja, ihmissuhdeongelmia. Vaikka Leskimieskin sijoittui Yhdysvaltain itärannikon juutalaisyhteisön piiriin, tässä uudessa juutalaisuus on paljon vahvemmin esillä. Koko kirja tapahtuu shivan eli shevan eli suruviikon aikana, joka alkaa minähahmo Judd Foxmanin isän hautajaisista, jolloin perhe ja maailmalle jo toistakymmentä vuotta sitten muuttaneet neljä lasta perheineen kokoontuvat viikoksi vanhaan kotitaloon muistelemaan, ottamaan vastaan tuttavien ja sukulaisten surunvalitteluja – ja setvimään omia ja keskinäisiä ongelmiaan (joita riittää, etenkin Juddilla, joka on juuri eronnut vaimostaan siksi, että tällä oli suhde Juddin esimieheen, joten samalla meni työpaikkakin). Juutalaisia rituaaleja käsitellään sen verran, että sanaston oli aiheellista olla sähköposti- ja puhelinyhteydessä Helsingin juutalaisen seurakunnan ihmisiin, joille iso kiitos!

Suomensin tätä isän kuoleman jälkeisestä tilanteesta kertovaa romaania oman isäni kuolemaa seuranneiden kuukausien aikana.

En voi ainakaan tässä vaiheessa väittää, että yhdistelmä olisi ollut erityisen traumaattinen, mutta ei erityisen terapeuttinenkaan. Kyllä, Tropperin tekstistä ja päähenkilön ajatuksista löytyi paljonkin sellaista, joita saatoin hyvin peilata omaan isäsuhteeseeni, joka ei sekään ole aina ollut todellakaan ongelmaton. Ehkä kirjasta saattoi jokin ajatus tarttua. Omaan surutyöhön menee kuitenkin vuosia, se on tehtävä itse eikä lukemalla (mitä suomentaminenkin monessa suhteessa on).

Kirjan loppupuolella on kyllä pari kohtausta, joita huomasin suomentavani jotakuinkin tippa linssissä, mutta ne liittyivät enemmänkin kirjan muihin teemoihin ja juonisäikeisiin. Yksi niistä toi vahvasti mieleen Miesten vuoro -elokuvan. Tunteiden patoaminen sisälle ja ristiriitojen puolittainen, viitteellinen selvittäminen ei ole mikään suomalaisten yksinoikeus.

Tropperia on verrattu joskus Nick Hornbyyn, ja on tuossa jotakin samaa – minun ensimmäinen Hornby-suomennokseni Juliet, riisuttuna ilmestyy sekin ensi keväänä. Sellaista ajoittain mustankin huumorin ja pohtimisen arvoisten ajatusten ryydittämää, sujuvasti luettavaa ihmissuhdeproosaahan nuo.

Käännös on siis jätetty, ja seuraava dedis on huhtikuun lopussa. China Miévillen The City and the City on keskimääräistä työläämpää tekstiä, mutta silti hommalla ei ole vielä kiire. Loma? Periaatteessa kyllä. Tekemistä kyllä riittää. Puolisentoista vuotta pikku hiljaa äänitelty A Glance beyond Nature -projekti kaipaa lopullisia basso-osuuksiaan ja miksaustaan. Omiakin lauluja olisi mukava rakennella, ja alan vähitellen päätyä ratkaisuun siitä, minkä kahdesta suunnitteilla olevasta soitinrakennusprojektista valitsen seuraavaksi työn alle. Olen myös lupaillut Jerrmanin Tonille työstää erästä novelli-ideaani (työnimellä ”Vapaat ihmiset”), erään varsin mainion novellin käännöksenhän minä viime kuussa teinkin Tähtivaeltajaa varten. Ja Muurahaispuutakin pitäisi toki suunnitella. Sen vuoro on nimittäin Miévillen jälkeen, eikä kevääseen ole enää kovin pitkä aika.

Ystävä piti viime lauantaina 50-vuotisbileet (tai kahdennetkymmenennetneljännet 27-vuotisbileet, kuten hän mieluummin itse sanoo) Juhlien musiikin ja pukeutumisen teemana oli 80-luku (enemmänkin siltä suomalaisemmalta ja punkimmalta laidaltaan, tosin), ja lauantaina tuli tavattua montakin siihen aikaan tärkeää ihmistä ensimmäistä kertaa kymmeneeṇ tai kahteenkymmeneen vuoteen. Tämä kaikki pani minut ainakin pienessä mitassa sukeltamaan siihen, mitä itse olin 1980-luvulla. En osaa arvioida, miten paljon olen itse muuttunut noista ajoista (ja joskus tuntuu siltä, että kypsymistä ja aikuistumista olisi saanut tapahtua vähän enemmänkin), mutta tiedän kyllä, että olen päätynyt monessakin suhteessa sellaisiin hommiin, sellaiselle alalle, josta tuohon aikaan haaveilin. Varsin hämmästyttävää, etenkin ottaen huomioon, että välissä ollut 1990-luku työttömyyksineen ja masennuskausineen oli viemässä minua ihan toisaalle. Vieläkin hämmästyttävämpää on se, että tämä muinoinen haave-elämä kulttuurin monitoimiammattilaisena on osoittautunut melkoisen mukavaksi tosielämässäkin. Ei voi kuin toivoa, että se tuntuu siltä vielä parinkymmenen vuoden päästäkin.

Viestin kategoriat: (henkilökohtaista), kirjoittaminen, suomentaminen. Pysyvä linkki viestiin.

2 vastausta kirjoitukseen Lomps

  1. avatar Natalia kirjoittaa:

    Hienoa elämää saat elää. Rauhalliset hetket työprojektien välissä jos mitkä saavat kulttuurialan yrittäjän hymyilemään ja nostamaan hattua kaikille vakituisissa työpaikoissa puurtaville, jotka jaksavat, vaikkeivät voikaan vaikka keskellä päivää tehdä jotain kivaa kotitoimistoissaan.

  2. avatar jPekka kirjoittaa:

    Erittäin totta.
    Kulttuurityöntekijän vapaus näkyy tietysti myös lompakossa, mutta onneksi tällä hetkellä sen on varaakin näkyä. On aivan mahdollista, että vuoden–kahden sisään on taas pakko ruveta tekemään käännösprojekteja vähän tiheämpään tahtiin.