Itsensä kohtaamisen vaikeus

Olen ollut pitkään erittäin huono katsomaan sf-elokuvia. Viimeisimmässä Tähtivaeltajassa Toni Jerrman taisi todeta jotakin siihen tyyliin, että Tähtien sodan valtaisa menestys 1970-luvun lopussa nyrjäytti koko genreä pahan kerran raiteiltaan. Vaikka Tähtien sota onkin yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani, ymmärrän ajatuksen oikein hyvin. Aikaisemmat sf-leffat olivat usein perin mietteliäitä pohdiskeluja… jostakin. Tähtien sodan jälkeisissä sf-elokuvissa tärkeintä on ollut seikkailu. Niin, ja näyttävä lopputaistelu. Yök.

Koska en ole seurannut sf-elokuvaa, törmäsin Duncan Jonesin palkittuun ja kehuttuun esikoiselokuvaan Kuu (Moon, 2009) vasta syksyllä suomentaessani Jonesin isän* elämäkertaa.

Monessakin suhteessa Kuu on sf-elokuvaa sellaisena kuin se oli ennen Tähtien sotaa: hidastempoinen ja mietteliäs pohdiskelu ihmisyydestä, yksinäisyydestä, ihmissuhteista ja pienestä miespolosta ison koneiston osasena – ja siitä, kun kone on ihmisen ainoa luotettava ystävä. Ja siitä, kuinka äärioloissa ihminen joutuu ottamaan itsestään mittaa odottamattomilla tavoilla. (Huono sanaleikki, jonka elokuvan nähneet ymmärtävät.) Hetkittäin tulee mieleen jopa Solaris, tuo Andrei Tarkovskin tunnettu tulkinta toiseksi huonoimmasta minun lukemastani Stanislaw Lemin romaanista.

Suureksi ilokseni elokuvassa ei ollut (spoilerivaroitus! spoilerivaroitus!) lopputaistelua. Ongelmatilanne ratkaistiin toisella tavalla.

Kuu kyllä sortui tietysti toiseen sf-elokuvien ikikliseeseen, eli tekemään (kirjaimellisesti) kasvottomasta suuryrityksestä absoluuttisen, heikosti motivoidun pahiksen. Sama asetelma tietysti pätee myös, vielä äärimmäisemmin, Kuun kanssa samoihin aikoihin valmistuneeseen James Cameronin jättielokuvaan Avatar: senhän voi tulkita hyvin helposti jopa koko amerikkalaisen elämänmuodon vastaiseksi ja peräti terroristimyönteiseksi.

Kuten lienee yleisesti tunnettua, Avatarin budjetti meni niin totaalisesti efekteihin että käsikirjoitus jouduttiin tilaamaan joltakin intialaiselta hikipajalta, joka kiireeseen vedoten luopui yrittämästäkään tehdä omaa tarinaa vaan lainaili sen jotakuinkin kokonaan muista elokuvista. (Toisaalta, kuten totesimme erään Naamattu-kaverin kanssa, juonen vaatiminen tällaiselta elokuvalta on vähän niin kuin sointukulun vaatimista rumpusoololta.) Elokuvaa lainalasit päässä katsellessa olikin helpompi jäädä pohdiskelemaan 3D-tekniikan mahdollisuuksia elokuvailmaisussa.

Avatar on ensimmäinen näkemäni 3D-leffa, joten en osaa verrata sitä mihinkään. Selvää on, että tekniikan täysimittaisen ja tehokkaan hyödyntämisen ajat ovat vielä edessä. Cameronin kuva oli koko ajan rakennettu perinteisemmän elokuvailmaisun keinoilla. Ongelmana on, että 3D-lasien läpi isokin kangas näyttää paljon pienemmältä ja ahtaammalta. Vielä pahempi ongelma on, että kolmiulotteisuusilluusio putoaa päältä joka ikinen kerta, kun jotakin syöksyy kuvaan katsojan ”takaa”, tai jotakin valkokankaan ja katsojan väliin kuvattua rajautuu valkokankaan rajoihin. 3D-elokuva vaatii näköjään aivan toisenlaista kuvageometriaa.

Mutta tekniikalla epäilemättä tehdään vielä monta visuaalisesti hienoa ja aikaa kestävää elokuvaa, kunhan sillä ruvetaan tekemään muutakin kuin Avatarin kaltaisia latteita  lastenelokuvia.

–––

* Jos et jo ennestään tiennyt, ohjaajan koko nimi on Duncan Zowie Haywood Jones, mutta 1970-luvun juorulehdistö kutsui häntä Zowie Bowieksi pöyristellessään hänen riikinkukkomaisten, biseksuaalisuudellaan elämöivien vanhempiensa edellytyksiä toimia pikkuvauvan vanhempina.

Viestin kategoriat: kulttuuri, sf. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.