->... jatkoa edelliseltä sivulta.

Ennen petsaamista lankku on syytä hioa vielä pariinkin kertaan, niin että pinta tuntuu sormella silittäessä sileältä kuin lapsen peppu, kuten sanotaan.

"Koivu"-sävy tummentaa märkänä puun pintaa melkoisesti. Nikkaritilan loisteputkivalaistuksessa väri näyttää miltei vihertävältä, mutta kameran salaman tai päivänvalon loisteessa väri on selvästi ruskeampi.

Myös kaula saa petsikerroksen. Suomikitarat-kirjasta löytyi vinkki suojata pintakäsittelyn ajaksi kaularauta koloineen sinitarralla. Tuotahan piti kokeilla.

Edellisen basson kanssa tuli huomattua mainiosti, miten eri tavalla kaulan vaahtera ja lankun koivu sävyttyvät. Sen huomaa tässä kevyemmässäkin sävyssä.

Nyt palat saavat kuivua kaikessa rauhassa yön yli. Sitten on vuorossa lisää hiontaa ja keltainen petsisävy.

(Lankku on muuten hieman alustansa yläpuolella: se on tuettu mikrofonikoloihin nojaavien puupalikoiden varaan. Mikäli ihmettelit, miksi makuutan lankkua miltei vastapetsatulla pinnalla...)

Keltainen petsisävy muuttaa ulkonäköä jo melkoisesti - tosin efekti on salamavalolla otetussa kuvassa paljon dramaattisempikuin miltä se näyttää työtilan loisteputkien varassa.

Palasin petsaus- ja lakkausasetelmassa edellisen projektin kanssa koeteltuun sukkapuikko- ja kattonaruyhdistelmään. Näin molemmat puoliskot saa sutaistua kerralla.

Taloyhtiön nikkarointitila entisessä pannuhuoneessa (talossa on nykyään kaukolämpö) on erinomainen, mutta ruiskumaalauksen harrastaminen siellä ei kyllä onnistu oikein millään ilveellä. Niinpä tämäkin basso suditaan siveltimitse. Jälki on epäilemättä epätasaisempaa: keksin sille viimeksi eufemismin ”antiikkiviimeistely”.

Tälläkin petsauskierroksella kaula näyttää perin eriväriseltä - tosin salamavalo vielä korostaa eroa.

Petsauksen jälkeen on vuorossa luonnollisesti pohjalakkaus. Tällä kertaa en halunnut ruveta pelaamaan perinteisen Diccon, tinnerin ja pulituurin kanssa, vaan satsasin StewMacin uudenaikaiseen ja (kuulemma) ympäristöystävälliseen vesiliukoiseen lakkasarjaan. Seuraavat päivät käynkin pajalla parin tunnin välein sutimassa uuden kerroksen filleri-pohjalakkaa.

Värin riippuvuus valaistuksesta näkyy hyvin alla olevasta kuvaparista: vasen puolisko on otettu kameran salamalla, oikea tilan loisteputkivalossa. Kolmannen totuuden asiasta saisi päiväsaikaan viemällä lankun ulkosalle luonnonvalon sävyttämäksi.

... ja tältä se kolmas totuus sitten näyttää. Iltapäiväauringossa lankku on nätin oranssinkeltainen. Pistin kellarin nikkaritilaan lakkauskerrosten ajaksi päälle työmaavalon, joka tuottaa vähän miellyttävämpää sävyä kuin halpaloisteputkien valo, ja saa lankun näyttämään joltakin muulta kuin etovan vihertävänkeltaiselta.

Nyt lankussa (ja kaulassa) on jo toistakymmentä kerrosta pohjalakkaa, mikä näkyy jo kiillossakin. Sekoitin neljään-viiteen alkupuolen lakkakerrokseen keltaista petsiä joukkoon, mikä auttoi tasaamaan väriä - ja peitti pari pikaliiman jäljiltä huonosti värjäytynyttä läikkää paremmin kokonaisuuteen sopivaksi. StewMacin lakka sulautuu edellisiin kerroksiin, mikä tarkoittaa myös sitä että blandaamattomallakin lakalla sivellessä edellisten kerrosten keltaista tarttuu siveltimeen. Ja oranssinkeltaisia valumajälkipisaroita jää näkyviin, ellei pidä varaansa. Onneksi niitä pystyy hiomaan pois ennen seuraavaa kerrosta.

Enää muutama pohjalakkakerros, minkä jälkeen lankku saa kuivua viikonlopun yli. Sen jälkeen on vuorossa siirtokuvakoristelu, mikki- ja elektroniikkakolojen sähkömaali ja sitten kiiltävä pintalakka. Kaula tosin jää pelkälle pohjalakalle, lavan etupintaa lukuun ottamatta: "satiinipinta" on kädelle mukavampi kuin kovin kiiltävä lakkaus.

Pohjalakan kuivuttua muutaman päivän on aika suunnitella logoa. Halusin tekstille kullanvärisen pohjan, mikä hoituu maalaamalla siirtokuvan kohdan alle. Toistakymmentä vuotta kokoamistaan odottaneen laivan pienoismallin laatikosta löytyi yhtä kauan käyttämättömänä odotellut Humbrolin emalimaalipurkki värisävyä "messinki", joka saa käydä kullasta.

Rässä vaiheessa on myös oikea aika siistiä ja täydentää konehuoneen sähkömaalipinta niin, että basson Faradayn häkki toimii aikanaan kunnolla.

Adobe Illustratorissa tehdyt logot tulostuivat siististi SP-elektroniikan siirtokuvakalvolle.

Siirtokuvien liottamisesta ja liimaamisesta tulee aina elävästi mieleen nuoruus ja lentokoneiden pienoismallien rakentelu. Melkein odotti liimailevansa seuraavaksi Royal Air Forcen kokardeja...

Kahteen kerrokseen maalattu messinkiväri nostaa kyllä logoa koholle niin että maalatun alueen reunat erottuvat. Ne erottuvat sittenkin kun lapaan on - lankun tavoin sivelty puolentoistakymmentä päälyslakkakerrosta.

Lankku sen sijaan alkaa vaikuttaa siltä että sitä tosiaan on lakattu. Sivellinlakkauksella ei ole mahdollista tehdä yhtä tasaista pintaa kuin ruiskulla. Saa sitten nähdä, miten hyvin lakan hiominen ja StewMacin monivaiheinen kiillotusoperaatio asiaa auttavat.

Mutta sitä ei pääse tutkimaan vielä. Lakka saa nyt viettää seuraavan viikkonsa rauhassa kuivumassa täyteen kovuuteensa.

Tällä kertaa ensimmäinen petsikerros ei ehkä ollut tarpeeksi tumma: loimu ei näytä yhtä kolmiulotteiselta kuin toivoin. Mutta sitä on turha murehtia enää nyt, kun petsin päällä on paljon lakkaa... Ja ainahan voi ihailla loimua näistä salamavalolla otetuista valokuvista, joissa värikin on paljon oranssimpi kuin nikkaritilan loisteputkivalaistuksen tuottama melkein vihertävä keltainen.

Seuraavaksi on vuorossa viimeistelyvaihe, joten vaihdetaanpa taas sivua...->