-> jatkoa edelliseltä sivulta.

Puristimien välistä löytyi seuraavana päivänä hyvin liimaantunut lankku. Ulkonäkö on vielä skröbyliäinen, mutta painamalla korva kiinni lankkuun ja naputtelemalla sormella selvisi, että lankku soi jo niin kuin soittimen lankun pitääkin: koivumaisen heleästi.

Seuraavaksi puoliskojen reunat on tasattava. Tähän tarkoitukseen kärkilaakerilla varustettu jyrsinterä on vallan näppärä laite - kunhan laakeri yltää alempaan puoliskoon ja itse terä on riittävän leveä koko ylemmälle puoliskolle. Tässä tapauksessa mentiin nippa nappa -periaatteella.

Karkean hionnan jälkeen edessä on homman tylsin ja epämiellyttävin vaihe: lankun hionta. Pöly lentää, aikaa kuluu, hiomakoneen tärinä tuntuu inhottavalta käsissä... mutta ei auta. Tämä on vain tehtävä. Laistaminen potuttaisi sitten myöhemmin, valmiin soittimen kanssa.

Pohdin alkuun, että laittaisin tähän bassoon reunalistat sekä pohjan että kannen reunaan. Jossakin vaiheessa muutin kuitenkin mieleni ja päätin tyytyä kannen reunalistaan. Niinpä osa hiontaprosessia on myös pohjan reunojen jyrsiminen pyöreämmiksi. Se teki lankusta kerralla melkoisen paljon valmiimman näköisen.

Nauhalliseen bassoon tein ylä"lanteen" taakse niin sanotun mahakolon, mutta tästä ajattelin jättää sellaisen pois. Siksi jyrsin pohjakappaleeseenkin reilun ontelon siihen kohtaan mihin mahakolo olisi tullut.

Karkean hionnan jatkuessa on aika lopultakin hioa myös kannen vuosikymmenien ikäinen lakkaus pois. Näin on mahdollista sävyttää valmiiksi hiottu lankku sitten petsillä.

Tässä vaiheessa lankku alkaa olla lopultakin miltei valmiissa muodossaan: hiominen saattaa ohentaa reunoja joistakin kohdista vielä hivenen, mutta hyvin pitkälti ollaan jo lopullisissa kaarissa.

Karkea hionta on loppuvaiheissaan. Seuraavaksi onkin aika ruveta skitsoilemaan siitä operaatiosta, jossa on ehkä kaikkein suurin mahdollisuus mokata koko hyvin edennyt projekti. Pian on nimittäin aika jyrsiä lankkuun kaulatasku.

Edellisen basson kaulatasku tuli tehtyä turhan käsivaralta, joten tällä kertaa ajattelin olla tarkempi - mikä tarkoitti monituisia mitoitusvaiheita vasta sahatun kaulataskun jyrsintämallineen kanssa.

Kaulataskun syvyys neuvottiin Build Your Guitar -sivustolla mitoittamaan niin, että tallan ala-asennossa kielet ovat otelautaa vasten: toisin sanoen otelaudan pinnan pitää olla tallan korkeuden verran kannen yläpuolella. Huomaa kohtuullisen siististi onnistunut pöytälevyn kolon paikkaus.

Päätin sittenkin olla luottamatta hieman röpelöreunaiseen omaan kaulataskumallineeseeni ja satsata valmiin, nelikielisen Precision-kaulan mallineeseen. Näin ollen jouduin siirtämään mallinetta sivusuunnassa saadakseni tarpeeksi leveän kolon viisikieliselle kaulalle. Jotta oikeansyvyistä koloa tekevän kopiojyrsinterän laakeri osuisi mallineen reunaan, jouduin kuitenkin nostamaan mallinetta lankun pinnasta. Omatekoinen malline oli hyvä alusta.

Hermoilun ja jännittämisen jälkeen kolon ylälaita näyttää näin siistiltä.

... ja koko kolokin vallan nätiltä. Sovittaessani kaulaa sitten paikoilleen totesin, että taskun olisi sittenkin hyvä olla vajaata senttiä syvempi. Näin ruuvikiinnitys yltäisi laajemmalle alueelle kaulan tyveä. No, tuohan ei vaadi kuin pienen, pikaisen jyrsäisyn...

... ja kuten pikaisissa, liian nopeasti keksityissä hommissa usein käy, hommaa ei mieti ja hermoile tarpeeksi. Paitsi että jyrsin hieman lipsahti, tasku on pohjalta hieman leveämpi kuin suulta, koska kaula kapenee tietenkin lapaa kohti.

Nyt kaulatasku oli riittävän syvä, mutta taskun etureunat irvistivät rumasti - eivät paljoa, mutta sen verran että sen huomasi. Se näkee kyllä tarkkaan katsoen oheisesta ensimmäisestä poseerauskuvastakin.

No, ei auta. Oli vain kaivettava esiin puukko, vuoltava palanen ja liimattava se sopivaan kohtaan kaulataskun reunaa.

Vasta liimattuna palanen näyttää juuri siltä mitä se onkin: ruma paikkaus. Mutta hiominen pintakäsittely kyllä tekevät palasta enemmän paikalleen kuuluvan puun osan näköistä... ainakin toivon mukaan.

Seuraavaksi on vuorossa lisää työvaiheita, joissa mokaamalla on helppo mokata koko hanke. Tilasin kaulan Warmothilta ilman virityskoneiston reikiä, joten ne on porattava itse. Ja taas jänskättää ja hirvittää...

Lopputulos näyttää kuitenkin tällä erää onnistuneen kohtuuhyvin - ei täydellisesti, mutta kohtuullisesti. E- ja A-kielten tapit ovat ehkä vähän liian keskellä ja kielet kukevat liian läheltä toisiaan. Rei'issä on tosin sen verran väljyyttä että paremmin ruuvaamalla ne saa kyllä kuvaa etäämmälle toisistaan. Hivenen on tilaa myös viilata reikiä niin ettei joudu paikkailemaan tuloksia.

Seuraavaksi kielten toiseen päähän. Hipshotin erilliset tallapalat mahdollistavat kielten keskinäisten etäisyyksien säätämisen itse, mutta tallan alla oleva uloke vaatii pientä väkertämistä sopivankokoisen poran ja taltan kanssa.

Ensin ajattelin tehdä kaikille viidelle palalle yhteisen kanaalin, mutta päädyin sitten viiteen erilliseen pikkukoloon väliseinineen.

Lopputulos onnistui sen verran hyvin että pienet epätarkkuudet jäävät sujuvasti tallapalojen alle piiloon. Toivon mukaan...

Viimevuotisen basson konehuoneen kolon jyrsin jo ennen puoliskojen liimaamista. Tällä kertaa odottelin jostakin syystä näin pitkälle asti.

Sisempi varsinainen reikä meni sujuvasti mallineen avulla. Alla olevassa kuvassa näkyy myös toinen lankunpohjan disain-detalji: poratessani kansipuolelta tallapalojen pulttien läpivientireikiä porasin varomattomasti ja puun pinnasta lohkesi sälöä. Olisi taas kerran pitänyt miettiä vähän kauemmin... No, pulttien kantalevy olisi joka tapauksessa vaatinut pienen upotuksen, joten tein sellaisen poran sijaan jyrsimellä - ja vähän leveämpänä.

Kannen upotusreunus oli sitten hankalampi: malline olisi pitänyt nostaa huteran ja epätarkan korkealle niin että kopioterän laakeri olisi osunut sen reunaan. Aikani pähkäiltyäni päätin ottaa riskin ja jyrsiä kolon suhteellisen vapaasti, puuhun piirrettyä viivaa myöten. Puunpalat olivat vain tukena ja yläreunan suoran viivan ohjaimena. Hiukan hirvitti, mutta varovaisesti tehden tulos oli näinkin hyvä.

Ja sitten on aika ruveta pähkäilemään mikkien sijoittelua. Päädyin lopulta valitsemaan samanlaisen mikkisijoittelun kuin 70-luvun MusicMan Sabressa (tai uudemmassa viisikielisessä Stingray HH -mallissa). Kuvien perusteella sain pääteltyä, että tallamikki on 12. nauhasta suunnilleen yhtä kaukana kuin 2. nauha toiseen suuntaan, kaulamikki vastaavasti 4. nauhan kohdalla. Sijoittelussa on sekin hyvä puoli, että ruma oksankohta katoaa nyt mikkikolon jyrsinnän myötä.

Aloitin puun poiston poraamalla mikkikolojen kulmiin reiät, sillä kopiojyrsin ei noin pieneen kaareen pysty. Tässä vaiheessa päätin jatkaa hommaa seuraavana päivänä: parin-kolmen tunnin työrupeaman jälkeen voi amatöörillä huomio- ja ajattelukyky heiketä, jolloin mahdollisuus ratkaisevaan mokaan kasvaa.

(Huomaa nyt jo siistimmän näköinen kaulatasku: tein sinlle pientä kauneusjyrsintää ja -hiontaa. Nyt se alkaa olla aika passeli - vaikka lopullinen totuushan selviää vasta sitten, kun kaula lopulta ruuvataan kiinni.)

Mikkikolojen jyrsiminen sujui suhteellisen leppoisaan tahtiin. Hyvä vinkki: Ota työpenkin viereen tuoli. Istualtaan työskentely on paljon rennompaa kuin seisten, kumarassa jyrsiminen.

Tarkistusmittausten, lisäjyrsimisen, talttaamisen ja hiomisen jälkeen mikit istuvatkin paikoillaan vallan tyylikkäästi. Itse asiassa vähän liiankin tyylikkäästi: koloja on syytä hivenen väljentää, että mikit mahtuvat sijoilleen pintakäsittelyn jälkeenkin.

Tässä vaiheessa on hyvä porata mikkikoloihin myös johdonreiät. Suurten sisäontelojen ansiosta temppu sujuu helposti: mikkikolon ja ontelon välissä on vain sentin verran puuta.

Myös tallan maadoitusjohdolle pitää porata reikä. Erillistallat mahdollistaisivat maadoituksen tekemisen myös basson takapuolella: joka tapauksessa näkyviin jää pieniä kaistaleita kupariteippiä. Tämän asian voi päättää onneksi vasta paljon myöhäisemmässä vaiheessa.

Sitten on vuoro ruveta tekemään reikiä kanteen. Sain päähäni laittaa plugiliitännän Strato-tyyliseen vinottaiskuppiin, joka vaatii suhteellisen ison kolon. Jyrsimään en ruvennut, vaan tein ensin alustavan reikäryppään poralla...

... ja jatkoin sen muotoilua taltalla ja viilalla. vähitellen oikea muoto hahmottui.

Olen huomannut ruvenneeni käyttämään talttaa koko ajan enemmän. Näppärä kapine.

Sitten on aika hahmotella säätimien paikat. Bassoon tulee samanlainen elektroniikka kuin numero ykkösessä: master-volume ja master-tone, molemmat nostopotikoita - kytkimillä valitaan mikrofonien kelojen keskinäinen kytkentä sarjaan tai rinnan - sekä neliasentoinen mikkivalitsin: kaulamikki / molemmat rinnan / molemmat sarjassa / tallamikki.

Hanikoiden paikkoihin vaikuttavia tekijöitä ovat tietysti estetiikan lisäksi ergonomia ja komponenttien sijoittelu jyrsintäonkaloon - josta plugikuppi kaappaa itse asiassa melkoisen ison tilan. Saatan joutua tekemään hieman lisätilaa sisäpuolelle, siihen on onneksi mahdollisuuksia. Kokonaisuus on helpompi hahmottaa, kun pistää muut kapineet malliksi paikoilleen.

Ja rei'itys jatkuu. Vuorossa kaulan kiinnitysruuvien reiät. Tällä kertaa tajusin porata ensin leveät reiät ruuvien prikoille: itse ruuvireiät on paljon helpompi kohdistaa keskelle isoa reikää, jossa näkyy tasan keskellä edellisen terän kärjen tekemä painauma.

Kuuden ruuvin kiinnitys on ehkä vähän overkilliä, mutta kun kerran tilaa oli...

Sitten on vuorossa reunalista. Edellisen basson kohdalla huomasin, että kahdesta kärkilaakerilla varustetusta jyrsinterästä syntyy täydellinen reunalistaterä: ruuvaamalla suoran terän kärkeen "liian pienen" laakerin terä jyystää juuri sopivan syvyisen uran SP-elektroniikan reunalistamateriaalille.

Reunalista kiinnitetään yksinkertaisesti pikaliimalla, ja puristus hoituu sujuvasti maalarinteipin palasilla. Ihan kaikkiin mutkiin muovilista ei taivu. Siihen tarkoitukseen kuumailmapuhallin on näppärä vekotin, sillä saa muovin sukkelasti pehmennettyä ja sitten muovattua jyrkkäänkin kulmaan istuvaksi.

Liiman kuivuessa on aikaa vaikka sekoittaa petsiä ja tutkia mallikappaletta eri valaistuksessa. Koepalassa isommalla alalla oleva on Herdinin värikartan sävyä "koivu", jota laitan ensimmäiseksi: tämä kerros on tarkoitus hioa ainakin etupuolelta ja takapuolen keskiosasta osittain pois niin, että sitä jää vain syihin. Näin on tarkoitus korostaa syykuviota ja saada etenkin kannen loimukoivusta esiin kolmiulotteinen vaikutelma.

Pienempi läntti on Herdinin "keltaista". Kyseessä on jännä, vähän oranssiin sävyttyvä väri, joka näyttää (ainakin koepaloissa) niin hauskalta että siitä tulee basson varsinainen värisävy.

Teippausten irrottamisen jälkeen reunalista näyttää vielä kolholta ja ankealta...

... mutta sinnikäs hiominen tasoittaa ja poistaa listaan ja sen ympärille liimautuneet maalarinteippiriekaleet.

Ja koska siirrymme nyt pintakäsittelyyn, lienee sopiva aika vaihtaa sivua...->