Rakennussarjasta syntyy "Wizard of Waukesha"
Joskus viime syksynä sattui Muusikoiden.netin soitinrakennuspalstan tovereiden avustuksella englantilaisen DIY Guitar Shopin valikoimista Les Paul -tyyppisen sähkökitaran rakennussarja, jossa oli vielä kuvien perusteella komea "spalted maple" -kansi. Kiusaus noin namunnäköisen sarjan tilaamiseen osoittautui ylittämättömäksi. Muutaman viikon odottelun jälkeen postisetä kantoi kotiovelle paketin, josta paljastui seuraavaa:
En ole löytänyt "spalted"-termille kunnollista suomennosta. Kyse on eräänlaisesta lahopuusta, johon lahottajasieni on tehnyt mustia, raitamaisia kuvioita. Tällainen "spalttivaahtera" on (tämänhetkisten kokemusten perusteella) hyvin pehmeää ja haurasta, joten se leikataan ilmeisesti käytännössä aina hyvin ohuiksi viiluiksi ja liimataan kunnollisen puun päälle. Tässä rakennussarjassa kitaran kansi näytti olevan (läpivienneistä tihrustamisen perusteella) asiallista, siistiä vaahteraa, joka LP-tyylin mukaisesti oli liimattu mahonkilankun päälle ja kaiverrettu sitten kuperapintaiseksi. Kaula on sekin vaahteraa eikä mahonkia, kuten oikeissa Les Pauleissa. Otelauta on asiallisen näköistä, vaaleahkoa ruusupuuta (vai palisanteriksiko sitä nykyään pitäisi kutsua?).
Puut vaikuttivat jo ensi silmäykseltä hyvältä tavaralta. Korvan painaminen pintaa vasten ja koputteleminen tuotti tervettä, hyvin kuivuneen ja hyvin soivan oloista soundia.
Pakettiin lastattu metallitavara tuntui puolestaan selvästi halpistavaralta. Mikrofoneja en tullut edes testanneeksi, olin jo valmiiksi asennoitunut siihen että laitan kitaraan Seymour Duncanin "Seth Lover" -mikkisetin. Osasyynä oli se, että halusin mikrofoneihin ehdottomasti mahdollisuuden vaihtaa mikkien kelat tavanomaisesta sarjaankytkennästä rinnankytkentään. En ole omistanut tavanomaisilla leveillä humbuckereilla varustettua kitaraa sitten 1980-luvun puolivälin, ja halusin varmuuden vuoksi saada tulevasta soittimesta irti myös tutumpia ja ilmavampia yksikelaistyyppisiä soundeja.
Setin virityskoneisto tuntui suorastaan hempulilta, joten kokonaisuuden hinta kohosi kunnollisilla, vintage-tyylisillä Gotoheilla. Samaan syssyyn tilasin lukitusruuveilla varustetut, metrimitoitetut tallan ja kielipidikkeen, Tusq-satulan, uudet potikannupit, vaaleat mikinkehykset ja kytkimen aluslevyn sekä potikoita, piuhaa ja muuta sälää. Loppujen lopuksi valmiissa kitarassa on alkuperäisiä osia puiden lisäksi vain liitinjakki ja sen aluslevy, kaularaudan ja elektroniikan peittolevyt ja jokunen ruuvi.
Pääosin mitoitukset tuntuivat olevan kunnossa. Yläkielten puolella otelaudan alle näytti kuitenkin jäävän pieni kolo, ja kaulan liitoskohdassa oli sivusuunnassa turhan paljon tilaa. Tämä ei kuitenkaan ollut iso ongelma.
Aikaisempien projektien jäljiltä oli työtilassa runsaasti erilaisia kovapuupalasia, joista sopi veistellä kiilapaloja sinne missä niille oli tarvista.
Yläkuvasta näkyy myös, kuinka vaahterakansi pilkistää reunalistan alta. Oikeissa Les Pauleissa on tässä kohtaa leveämpi lista, tai sitten puiden väriero piilotetaan petsillä, kuten tässäkin projektissa.
Setin mukana tuli myös kohtuullisen kattava, kuvitettu ohjevihkonen, sekä suhteellisen käytännöllinen kaaviopahvi, jonka avulla tallan ja peräkappaleen ruuvien reiät oli helppo porata - sitten kun siihen asti päästiin.
Seuraavaksi alkoi petsausurakka. Jotkut kuvia sarjasta nähneet olivat ehtineet ehdotella että jättäisin kitaran aivan luonnonväriseksi, ja hyvännäköistähän puut olivat ihan sellaisenaankin. Sopivasti onnistuneella petsikäsittelyllä pinnasta saa kuitenkin hienosti kolmiulotteisen, joten päätin ottaa riskin. Tapani mukaan turvauduin Herdinin klassiseen vesipetsisarjaan. Ensimmäinen kanteen käytetty värisävy on "Karl Johan -ruskea". Ennen petsausta kostutin pinnan (jolloin viilun ohuuden havaitsi - se nousi muutamasta kohtaa kuplalle) ja petsin kuivuttuna hioin pintaa niin paljon kuin viilun ohuuden kannalta uskalsin. Näin väri jää mahdollisimman paljon syihin ja korostaa kuviota.
Ensimmäisellä petsikerralla näytti siltä, ettei väri imeydy joka kohtaan tasaisesti - että lupausten mukaan pintakäsittelemättömässä pinnassa on sittenkin jotakin filleriä. Tai reunalistan ja/tai viilun liimauksessa pursunnutta liimaa.
Onneksi väri tasautui kuivuttuaan, ja nolon näköiset läikät katosivat.
Kanteen tuli laitettua loppujen lopuksi aika monta - ehkä liiankin monta - petsikerrosta: toisena sävynä mukana oli Karl Johania aika lähellä olevaa ruskeaokraa. Toisaalta lopputulos ei ollut kauhean huono, sitten kun siihen asti päästiin. Jo ensimmäisillä petsikerroilla alkoi näkyä merkkejä viilussa piilleestä poikittaisesta "tiikeriraidoituksesta", jonka esiin saaminen jo sinänsä riitti perusteeksi petsauspuuhaan.
Virityslapa oli tehtaan jäljiltä "muotoiltu" eräänlaiseksi "60-luvun japanilaiskitara" -disainiin, mutta arvatenkin juuri siksi että rakentaja saisi tehdä siitä mieleisensä. Muutamaa eri vaihtoehtoa harkittuani päädyin sopivasti vanhahtavan näköiseen pyöreään disainiin, jonka jyrkimmin koverat osat oli helpointa tehdä poralla.
Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut ehkä fiksumpaa ulottaa iso kaari reunoihin asti: jyrkät koverat mutkat ovat viheliäisiä kiillotettavia.
Poran ja lehtisahan jälkeen lavan muotoilu viimeisteltiin hiomakoneella.
Liimasin otelaudan alle pienen kiilamaisen palan niin, ettei otelauta jäänyt yläkielten puolelta roikkumaan ilmaan vaan kokonaisuus olisi siltäkin kohdalta mahdollisimman pitkälti "yhtä puuta". Puristimia ei kannata kiinnittää suoraan liimattaviin osiin - etenkään kun toisella puolella on vastassa tehtaan jäljiltä jo valmis otelauta - vaan väliin tulee apupalikat tasaamaan puristusta ja estämään painumien syntyminen itse soitinpuuhun.
Ennen kaulan liimausta kaula, pohja ja sivutkin saivat ensimmäisen petsikerroksensa, sävyä "pähkinäpuu". Tämän kerroksen tarkoitus oli jälleen tulla suurelta osin hiotuksi pois niin, että syyt korostuvat. Veteen liuotettu petsi on valuvaa tavaraa - kuten kannen reunasta näkyy - joten yritin suojella kannen eriväristä petsiä kaksiosaisella työvaiheella. Ensin lankku oikein päin - vähän kohotettuna - jolloin petsataan sivut. Petsin kuivuttua lankku käännettiin ympäri ja petsattiin pohja. Tämäkään ei ollut kovin ongelmaton ratkaisu, valumajälkiä jäi kiusallisesti näkyviin pohjan reunoille.
Hioin vielä kannen petsiä keskiosasta lievän "sunburstin" aikaansaamiseksi. Vaikutelma heikkeni lakkausten jälkeen, mutta kyllä sitä vähän erottuu lopullisestakin kitarasta...
Petsattu mahonki ei hioutunut ollenkaan niin kauniiksi kuin kannen vaahtera. Mutta päälle tullut toinen petsisävy ("mahonki") teki jäljestä vähän paremman näköistä.
Kaulan tyven ja lankun pystysuoraan, yliväljään saumaan tuleva kiilapala liimattiin vasta itse kaulan liimauksen yhteydessä. Liimana käytin soitinrakentajien perinteisesti suosiman amerikkalaisen Titebond-liiman sinietikettistä (ja paremmin kosteutta kestävää) kakkosversiota.
Liiman levityksen jälkeen systeemi vietti seuraavan vuorokautensa kunnon puristuksessa. Jälleen puristimien ja soitinpuun välissä oli suojapalikoita.
Kaulan liitoskohta oli muotoiltu niin, että lankusta jäi näkyviin vähän tökerön näköinen "hylly". Asia oli kyllä perin helppoa korjata pienellä hiomakoneen surautuksella niin, että lankku ja kaula sulautuvat paremmin toisiinsa. Koska lankkua jatkuu vielä jonkin matkaa otelaudan allekin, liitoksen lujuus ei tästä esteettisestä kevennyksestä kärsi.
Seuraavaksi oli sitten vuorossa pohjan ja kaulan lopullinen petsaus (sävy "mahonki"). Petsin tummuudesta huolimatta lopputulos näytti koko ajan huomattavan epätasaiselta - paitsi siinä ilahduttavassa suhteessa, että vaahterakaula ja mahonkilankku sävyttyivät (keskimäärin) samannäköisiksi. Aikaisempien petsauskokemusten perusteella olin todennut, että puulajit imevät petsiä aivan eri tavalla, ja luonnossa miltei samanväriset koivu ja vaahtera näyttävät petsattuina hyvinkin erilaisilta. Mahonki ja vaahtera näyttävät synkkaavan paremmin yhteen, vaikka ne taas ovat paljaana hyvinkin erivärisiä puita.
Petsatessa tahriintuneet reunalistat oli helppo puhdistaa hohtaviksi kevyellä hionnalla. Niitä joutui puhdistelemaan erinäisiä kertoja kyllä vielä pohja- ja vähän vielä pintalakkauskerrostenkin välillä, sillä vesiliukoinen lakka irrotti petsiä pinnasta.
Lakkausten ajaksi ripustin kitaran narusta ja neulepuikosta rakennettuun kiikkuun, jossa kaikki lakattavat osat oli mahdollista hoitaa kertakierroksella. Systeemi on toiminut aikaisemmillakin kerroilla hyvin, ja niin se toimi nytkin - paitsi että olisi pitänyt olla huolellisempi kullakin lakkauskierroksella alimpana tai ylimpinä olleiden kohtien suhteen. StewMacin lakka muodosti niihin pieniä kuplaryppäitä, jotka erottuivat tummasta taustasta vaaleina - mutta kunnolla vasta sitten kun pintalakkauskin oli kokonaan kuivunut. Niitä jälkiä ei saanut kiillotuksella kokonaan näkymättömiin.
Joitakin lakkakerroksia vetelin pelkästään kanteen. Osittain syynä oli spalttivaahterapinnan epätasaisuus - pahiten lahonneet kohdat olivat melkoisen kuopilla, eivätkä muutamatkymmenet lakkakerrokset onnistuneet kokonaan kuoppia peittämään.
Silti kansi alkoi näyttää hienolta, etenkin silloin kun lakka oli vielä märkää...
Gibsonin kitaroissa lavan etupuoli on perinteisesti maalattu mustaksi, ja päätin pitäytyä perinteessä. Alkydimaalilla oli helppo saada parilla kerroksella aikaan syvältä näyttävä musta pinta. Huomaa jostakin opittu kikka kaularaudan pään suojelemiseksi maaleilta ja lakoilta: koloon tiiviisti sullottu sinitarramöntti.
Halusin kitaran merkiksi jotakin Les Pauliin viittaavaa, ja lopulta päädyin herran lempinimeen Wizard of Waukesha. Ensin harkitsin pistäväni logotekstin seuraksi herran kasvokuvan, mutta lopulta päädyin - osittain lavanpään pyöreän muodon vuoksi - kuunsirppiin, joka puolestaan viittaa, tietysti, Les Paulin ja Mary Fordin tunnetuimpiin levytyksiin kuuluvaan "How High the Mooniin". Netistä löytyi sopiva valokuva Kuusta.
Suunnittelin logon Adobe Illustratorissa ja tulostin SP-elektroniikan siirtokuvakalvolle. Maalasin lavan mustalle pinnalle kullanvärisen läntin ja liimasin pääosin mustan siirtokuvan sen päälle. Näin valkoisina osina läpinäkyvät kirjaimet ja kuunsirppi loistavat alla olevaa kultaväriä. Valitettavasti siirtokuvalle tulostettu laserkijoitinmusta on eri sävyistä kuin maalin musta, ja sävyeron kyllä erottaa tarkemmin katsoen läheltä valmiistakin lavasta. Täydelliseen tulokseen pääsemiseksi olisi tietysti pitänyt tulostaa koko lavan levyinen siirtokuva. Mutta aika hyvä tulos saatiin näinkin. Maalailin vielä mustalla siirtokuvan reunoja peittoon.
Seuraavaksi vuorossa oli sitten pintalakkauskierros. Käytin tähän hankkeeseen loppuun viimekeväistä nauhatonta bassoa varten hankitut StewMacin lakat, joten pintalakkakerroksia kertyi sitten niin monta kuin purkissa ainetta riitti: lähes parikymmentä. Tälläkin kertaa olisi ollut syytä kyllä tarkastella huolellisemmin pintaa joka lakkauskerran kuivuttua ja hioa skröbyt saman tien pois. Se mikä lakatessa jää huomaamatta, näkyy kyllä sitten kun lakkaus on lopulta kuivunut ja kiillotettu...
Yhdessä takasyrjän kohdassa tosin hioin jossakin vaiheessa lakkauksen skröbyä liiankin tehokkaasti ja onnistuin saamaan petsiäkin lähtemään. Ehkä tuollainen "kulumajälki" tekee soittimesta vähän enemmän vintagen näköisen, hah!
StewMacin lakkaa ei välttämättä tarvitse hioa kerrosten välillä, jos seuraava kerros sivellään korkeintaan vuorokauden sisällä. Ennen kiillotusvaihetta (ja loppuhiontaa) pinta saa kuitenkin kuivua monta päivää. Työkiireiden, väsymyksen ja joululomailun vuoksi lakka sai itse asiassa kuivua miltei kuukauden, ennen kuin oli taas voimia ja aikaa palata projektin kimppuun.
Opin jo ensimmäisen bassoprojektini kohdalla inhoamaan loppukiillotusta ehkä eniten kaikista työvaiheista. Nauhattoman basson yhteydessä löysin periaatteessa hyvän kiillotustekniikan: tumppu kiinnitetään pylväsporakoneeseen ja soitinta pidellään sitten hyvällä voimalla pyörivää tumppua vasten. Tekniikassa on kuitenkin ongelmansa - ennen kaikkea roiskeet. StewMacin karkea hiomatahna on vielä tyylikkään ripulinruskeaa... työtilaa käyttävät muutkin ja siellä on muiden tavaroita, joten on syytä rakentaa roiskesuojia ja säästää riittävästi työaikaa jälkisiivoukseen.
Painavan kitaran piteleminen tumppua vasten on fyysisesti raskasta. Sitä paitsi nyt muodostui ongelmaksi myös porakoneen istukkaan sopivien kiillotustumppujen heikko saatavuus. Tympääntyneenä hommasinkin epäkeskohiomakoneen, johon saa monenlaisia kiillotustumppuja, ja suoritin viimeistelyn sillä.
Kiillotusvaiheessa olisi voinut olla myös huolellisempi. Vaikka pinta pääosin kiiltelee niin kuin pitääkin, muutama skröbyisempi kohta jäi odottamaan sitä tulevaisuuden aikaa, jolloin viitsin purkaa koko hoidon ja suorittaa paikkauskiillotuksen. Tai sitten totuttelen tähän rosoiseen mukavintage-tyyliin.
Rakennussarjan mukana tuli helppokäyttöiseksi suunniteltu pahvisapluuna, jolla tallan ja kielenpitimen ruuvien paikat oli mahdollista kohdistaa varsin yksinkertaisesti - kunhan vain leikkasi ja taitteli sapluunan reunat huolellisesti (ja oli liimausvaiheessa huolehtinut siitä, että kaula asettui niin oikeaan asentoon kuin mahdollista).
Tallan ruuviholkkien reiät syntyivät sujuvasti pylväsporakoneella, mutta kielenpitimen tapauksessa reiät olivat niin keskellä lankun leveintä osaa, ettei pylväspora yltänyt. Pahojen aavistusten vaivaamana siirryin käsiporaan, jolla olen aikaisemmin onnistunut lahjakkaasti tekemään monenlaisia, hyvin vinoon menneitä reikiä. Tällä kertaa tulos oli kuitenkin täysin käyttökelpoinen, vaikka kiillotettu lakkapinta hieman repeilikin reikien reunoilta.
Yläkielten puoleiseen kielenpitimen holkin reikään piti tehdä myös pieni vinoporattu reikä konehuoneeseen. Kielten maadottamiseen käytetty johto kulkee tätä reikää pitkin.
Ennen asennusvaiheeseen pääsemistä maalasin vielä elektroniikan kolot StewMacin sähköä johtavalla maalilla niin, että piuhoituksen ympärille syntyy häiriöitä vähentävä Faradayn häkki. Maalipurkki oli ensimmäisen bassoprojektin peruja ja päässyt välillä vähän kuivahtamaan. Veden lisääminen teki siitä levityskelpoista, mutta paakkuista. Se taas johti siihen, että kuivuneesta maalipinnasta irtosi melkoinen määrä mustaa pölyä ja kokkareita, joita sitten piti imuroida kerran jos toisenkin.
Lopulta päästiin kiitollisempaan ja mukavampaan työvaiheeseen, jossa syntyy nopeasti ja helposti näkyvää tulosta. Oli koittanut ruuvaamisen aika. Tässäkin vaiheessa Dremel-tyylinen pienoispora osoittautui erinomaiseksi investoinniksi. Ruuvit uppoavat puuhun paljon paremmin, kantaansa tai puuta rikkomatta, kun niille tekee ensin kunnon alkureiän.
Olen vanhastaan pitänyt kolvaamisesta, mutta jostakin syystä näitten viimeisten projektien mittaan minulle on syntynyt melkoinen kynnys kolvaamisen aloittamiseen. Ainoa ns. järjellinen syy jonka olen keksinyt on ikänäkö: pieniä liitospinnejä joutuu välillä kyllä tihrustelemaan hyvin läheltä silmälasien yli tai ali... olen myös innokas rakentamaan soittimiin monipuolisia ja nokkelia kytkentäratkaisuja, mutta se merkitsee aina monimutkaista konehuonetta ja monia johtimia kolvattavaksi. Les Paul -tyylinen kytkentä on itsessäänkin aika mutkikas, ja vaikka en lisännyt tähän muuta kuin nostopotikka-kytkimillä toimivan mahdollisuuden muuttaa mikkien kelojen sisäistä kytkentää sarjaan tai rinnan, konehuone täyttyi kyllä varsin mukavasti.
Harvinaista kyllä, kytkentä toimi kerralla - kunhan olin löytänyt yhden paikan, missä väärään paikkaan joutunut maadoitusvaipan karva ylsi koskettamaan väärää johdinta ja veti kaiken signaalin maahan.
Kitara ehti olla jo toista vuorokautta periaatteessa aivan "valmis" kun otin siitä vielä kielet pois ja vein sen työtilaan viime säätöjä varten: kyse oli lähinnä satulan kieliurien syventämisestä ja kevyestä nauhojen hionnasta. Muuten soitin pelasi alusta lähtien yllättävän hyvin. Akustinen sointi on melkoisen voimakas ja kirkas. Satulan madaltamisen jälkeen kitarasta tuli melkoisen helposti soitettava, joskin Gibson-maisen lyhyt mensuuri ja kapea otelauta eivät välttämättä ole ihanteellisia minun paksuille sormilleni. Sähköisesti kitara kuulostaa siltä miltä Les Paulin pitääkin. Lankku taitaa olla hieman ohkaisempi kuin "oikeissa" Les Pauleissa ja kitara tuntuu sylissä tosi pieneltä ja liukkaalta - verrattuna Gretsch Duojetiin tai Stratocasteriin - joten en juuri soita sitä ilman hihnaa.
Laitoin alusta lähtien kiinni tavallisesti käyttämiäni ohkaisemmat kielet, eli ns. kymppisetin. Siitä huolimatta kitara kuulosti niin mainiolta slide-putken kanssa, että harkitsin jo hetken laittavani siihen korkean satulan ja paksut kielet. Ainakin toistaiseksi pidän sitä kuitenkin "venyttelysäädöissä", kielet suhteellisen lähellä otelautaa ja otelaudan mukaisella kaarella. Hyvin se soi niinkin. Kaksikelaisiin mikkeihin on tosiaan totuttelemista, mutta kytkennästä saa sen verran paljon eri sävyjä että mieleisiä soundeja on käytettävissä runsaasti eri tarkoituksiin.
• Kokeilla, tykkäisinkö sittenkin tämäntyyppisestä kitarasta. Viimeinen LP-tyylin kitarani oli Ibanezin Artist -sarjan sinänsä erinomainen soitin, jonka myin joskus 1980-luvun loppupuolella.
• Parannella kitaran viimeistelytaitojani: Les Paulit ovat eräänlaisia sähkökitaroiden mersuja, joten niiden pitäisi näyttää hyvältä.
• Saada helpolla tavalla tehtyä kitara, jossa on kuperaksi muotoiltu kansi ja spalttivaahteraviilu. En luultavasti viitsisi itse väkertää taltalla ja hiomalla tuollaista kantta, ja spalttivaahteraviilu vaikutti jo näin valmiiksi liimattuna niin haperolta tavaralta että tuskin vastakaan viitsin sellaista ruveta käsittelemään.
• Tutustua vähän paremmin liimakaularakenteeseen. Aikaisemmin rakentamieni bassojen kauloissa on ollut pulttikiinnitys, joten seuraavia projekteja varten halusin laajentaa tietämystäni tällaisella helpommalla välipuuhalla.
• Tavallaan kunnioittaa eräänlaisella pienellä, henkilökohtaisella tavalla syksyllä kuollutta Les Paulia. Siksi kitaran lavan taakse merkitty sarjanumero LP19152009 sisältää tämän lankkukitaran lisäksi moniraitaäänitystekniikkaa kehittämässä olleen kitaravirtuoosi-pioneerin syntymä- ja kuolinvuodet.
Miten tavoitteet sitten toteutuivat? "Wizard of Waukeshasta" tuli ehdottomasti hyvä kitara. Se soi hyvin, se istuu hyvin käteen. Pääosin siitä tuli myös erittäin hyvän näköinen kitara - kunhan ei katso liian tarkkaan. Etenkin takana, sivuilla ja lavan päässä on kyllä noloja skröbyjä, jotka olisi voinut välttää vähän huolellisemmalla työllä. Olen yhä liian kärsimätön. Jos aikoisin myydä sen, joutuisin kyllä ottamaan sähköt ja metalliosat irti ja viimeistelemään loppuhionnan ja kiillotuksen vähän paremmin - mutta en sen enempää. Ei soitin senkään jälkeen näyttäisi suoraan minkään laatutehtaan hihnalta tulleelta, mutta aika namulta kuitenkin. Yleensä sanotaan, ettei sivellinlakkauksella ole mahdollista saada yhtä hyvää pintaa kuin ruiskulakkauksella, johon taloyhtiön työtilassa ei ole mitään mahdollisuuksia. Luulisin osoittaneeni tässä (itselleni), että siveltimellä on mahdollista saada erittäin hyvännäköistä ja sileää pintaa - kunhan tekee sekä lakkauksen että kiillotuksen huolellisemmin kuin minä tällä kertaa tein.
Nyt olen taas vähän viisaampi harrastelijasoitinrakentaja. Työtilassa odottaa jo puutavaraa, josta pitäisi seuraavaksi väkertää baritonisähkis.