Psykedeliaa ja brittipoppia

Olen erinäisiä kertoja kehunut, millaisia löytöjä voi parhaimmillaan tehdä kun menee katsomaan konserttia, jossa esiintyy itselle täysin ennenkuulematon artisti. No, ei aina: joskus kokemus on enemmänkin ”ihan kiva” -tasoa.

Jos digitaaliviivepedaalit (ja muutamat muut digitaalitekniset soittolaitteet) olisivat yleistyneet jo 1960-luvun lopulla, Englannissa ja Yhdysvalloissa – miksei Suomessakin – olisi epäilemättä ollut lukemattomia Death Hawksin kuuloisia yhtyeitä, yhdellä erolla: aika harva olisi soittanut yhtä tiukasti yhteen kuin tämä kuusimiehisellä kokoonpanolla esiintynyt riihimäkeläisryhmä. (Vaikutelmaa vielä korosti, että rumpali Miikka Heikkinen onnistui näyttämään ihan Nick Masonin ja Bill Kreutzmannin yhteiseltä lehtolapselta.) Huvilateltan akustiikka ei ollut omiaan bändin äänimaalailulle ja pitkille, leijaileville kappaleille. Ensikertalaisen vaikutelmaksi jäikin vähän hahmoton jatkumo, josta yksittäisiä lauluja ei juuri pompannut korville.

Juontaja Mikko von Hertzen hehkutti myös illan pääesiintyjää Sundara Karmaa seiskytlukuhenkiseksi psykedeliaksi, mutta minun oli vaikeaa hahmottaa bändistä juuri muuta 70-lukuista kuin kauniit pitkät hiukset. Minä kuulin bändin nopeatempoisessa popissa pikemminkin seuraavan vuosikymmenen postpunk-brittikitararockin kaikuja, tosin goottisynkistelyn ja yhteiskunnallisuuden sijaan kepeän bileasenteen kautta kierrätettynä: Siouxie and the Bansheesia, Curea, Classix Nouveauxia, vähän jopa Japania (muutamissa itämaisehkoissa kitaramelodioissa), Big Countrya, Nik Kershawia, ehkä vähän Mike Oldfieldiäkin. Vaikutelmaa vielä korosti laulajakitaristi Oscar ”Lulu” Pollockin meikki ja post-Bowie-henkinen fraseeraus.

Tiukasti yhteen soittanut Sundara Karma heitti topakan setin, jossa tempot pysyivät nopeina ja lyhyet, tiukkarakenteiset laulut muistuttivat melodioiltaan kovasti toisiaan (ainakin näin ensikuulemalta). von Hertzen arveli alkujuonnossaan, että tätä keikkaa saatettaisiin parinkymmenen vuoden päästä muistella samassa hengessä kuin 1990-luvun ”next big thingien”, Massive Attackin ja Radioheadin Huvila-konsertteja. Epäilen vähän – mutta toisaalta: hittivainuni on aina ollut surkea.

Kategoriat: elävä musiikki, musiikki | Kommentit pois päältä artikkelissa Psykedeliaa ja brittipoppia

Kymmenen vuotta Intoa

Eilen illalla oli syytä juhlaan. Into-kustantamo täytti kymmenen vuotta.

Osa Innon porukasta oli minulle tuttua jo aikaisemmin. Tulevaan toimitusjohtaja Jaana Airaksiseen tutustuin vuosituhannen vaihtuessa, kun pitkään hiljaiseloa viettänyt Kääntöpiiri-kustantamo myytiin Likelle ja sen toimintaa ideoimaan perustettiin pieni, epäsäännöllisesti kokoontuva työryhmä. Ja taustalla hääri, toki, myös Liken vastikään Otavalle myynyt Hannu Paloviita, johon tutustuin vuoden 1981 tienoilla opiskelijajärjestössämme Limeksessä.

Liken ja Innon historiassa on muutenkin paljon yhtäläisyyksiä. Like (alkuaan Lieke) perustettiin Limeksen toimiston takahuoneessa julkaisemaan kirjoja, joita muualla ei tehty: elokuvakirjallisuutta, käsikirjoituksia, räväkämpää sarjakuvaa ja valtavirran ulkopuolista poliittista ajattelua. Innon takana ollut Voima-lehti oli ollut samalla asialla 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja tuli tarve julkaista lehtijuttuja perusteellisempaa pamflettikirjallisuutta – ja pian sen jälkeen myös muuta sellaista kirjallisuutta joka tuntui unohtuvan muiden talojen (myös Liken) kustannusohjelman aukkoihin. Kymmenessä vuodessa Innosta on kasvanut keskisuuri yleiskustantamo, joka aloitti kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantamisen Saara Henriksonin mainiolla Moby Dollilla (2011). Nyttemmin polkujen kohtaaminen minun Like-menneisyyteni kanssa on saanut myös maantieteellistä jatkoa, sillä Into toimii Rosebud-kirjakauppaketjun konttorin ja Aula & Co. -kustantamon kanssa samassa Meritullinkadun kellarihuoneistossa missä minäkin istuin muutaman vuoden päivätöissä Liken graafikkona ja kustannustoimittajana.

Oma panokseni Innon toimintaan on ollut toistaiseksi vasta suomentaa Rage Against the Machinen bändihistoriikki ja Manu Chaon elämäkerta, mutta voin hyvin kuvitella että uusia projekteja siunaantuu jatkossakin. Into ja Like ovat molemmat vaivan arvoisia työyhteisöjä, yhteistyökumppaneita ja asiakkaita. Sama pätee toki Aula-kustannukseen, jonka kanssa onkin jo sovittuna mainio pikku suomennosprojekti. Siitä lisää myöhemmin.

Kategoriat: kirjailijaelämää, kirjallisuus, kulttuuri, suomentaminen | Kommentit pois päältä artikkelissa Kymmenen vuotta Intoa

Kirjallisuutta, kissalautoja

Taiteiden yöni kului jo perinteiseen tapaan Villa Kiven huomassa, jossa Helsingin kirjailijat järjesti jälleen kerran kirjallisuusaiheisen keskusteluillan. Tämä vuosi oli ensimmäinen kerta kun näiden kirjallisuusiltojen äiti Maarit Niiniluoto ei vetänyt yhtään paneelikeskustelua, mutta oli kuitenkin paikalla (yläkuvassa eturivissä punaisessa hameessa) ja toi mukanaan, jälleen kerran, iloa ja lämpöä.

Jo perinteiseen tapaan Villa Kiven juhlasali täyttyi ääriään myöten ja pysyi täytenä viimeisen keskustelurupeaman loppuun saakka. Paperilla ehkä vähän tylsältäkin vaikuttaneet Suomi 100 -teemaiset keskusteluotsikot innoittivat panelisteja kuitenkin mielenkiintoisille poluille joskus (näennäisen) kauaksikin teemasta. Introvertin ammattikuntamme edustajat saattavat olla parhaimmillaan loistavia jutunkertojia, jotka kuitenkin antavat kunnioittavasti tilaa myös panelistitoverien mielipiteille.

Perjantai-iltana askel vei Huvilatelttaan, jonka ohitse olin kävellyt edestakaisin edellisen illan Villa Kivi -reissulla. Illan aloitti suomalaisen steel-kitaroinnin grand old man Olli Haavisto kitaristi (ja lyömäsoittaja) Timo Kämäräisen kanssa. Sävykkään eteerinen setti soi enimmäkseen instrumentaalimusiikkina, mutta mukaan mahtui taidokkaasti äänivirtaan upotettuna muun muassa Pink Floydin ”Wish You Were Here” ja ”Shine On You Crazy Diamond” – sekä eräänlaisena loppuvitsinä pätkä Beatlesin ”Lady Madonnaa”: pätkä ja vitsi siksi että lavanlaidan armoton kello ilmoitti soittoajan päättyvän minuutin kuluttua. Kahdessa viimeisessä kappaleessa duo täydentyi trioksi, kun lisäperkkoihin astui Olli Haaviston Janne-veli.

Illan juontaja Mikko von Hertzen ylisanaili pääesiintyjän jotakuinkin merkittävimmäksi Huvilateltassa koskaan esiintyneeksi muusikoksi, musiikilliseksi innovaattoriksi ja suunnannäyttäjäksi. Tokihan Daniel Lanois on tuottajana ollut vaikuttamassa valtavasti siihen miltä äänilevyt nykyään kuulostavat, ja etenkin Emmylou Harris- ja U2-tuotantojensa kautta ollut luotsaamassa valtavirran soundi-ihanteita poispäin 1980-luvun repivästä, ylidiskanttisesta ”päin näköä” -ihanteesta moniulotteisempiin ja eteerisempiin suuntiin. Toisaalta voi hyvin sanoa, että hän vain seurasi jo aikaisemmin alulle saatettua polkua ja yhdisti sen uudelleen valtavirtaan: sen tietänevät esimerkiksi ne, jotka ovat kuunnelleet ajatuksella vuonna 1968 julkaistua Electric Ladylandia, ainoaa levyä jolla Jimi Hendrixillä oli täysi valta tehdä musiikkia oman näkemyksensä mukaan. Luulisin, että kyseinen tupla-LP on pyörinyt nuoren Lanoisin levylautasella kerran jos toisenkin.

Itse olen kuitenkin pitänyt muusikko ja lauluntekijä Daniel Lanoisia enemmänkin eräänlaisena kulttihahmona, ”muusikoiden muusikkona”. Eipä minua tokikaan haittaisi, että hänen huikean hienot soololevytyksensä saisivat enemmänkin huomiota, ei siinä mitään. Ne kyllä kestävät kuuntelua, ja ”The Makerin” ja ”I Love Youn” ohella muutkin hänet hienot laulunsa kestäisivät valtavirtaisempien artistien coverversiointia.

Viime vuosina Lanois on keskittynyt aikaisempaa enemmän äänimaisemahenkiseen instrumentaalimusiikkiin, ja olin etukäteen varautunut siihen että tämänkertainen setti jättäisi lauluntekijäpuolen vähemmälle, ehkä kokonaan poiskin. Ensialkuun näin näytti tapahtuvankin, kun Lanois astui lavalle yksin ja asettui suosikkisoittensa pedal steel -kitaran ääreen rakentelemaan viiveillä höystettyä eteeristä äänimaisemaa. Äänimaisema kuitenkin muuttui muutamassa minuutissa lauluksi ja mukaan tulivat rumpali Kyle Crane ja basisti Jim Wilson. Loppujen lopuksi noin puolet setistä oli lauluja ja puolet instrumentaalimusiikkia, ja molemmat puolet Lanoisin taiteilijakuvasta lomittuivat varsin saumattomasti yhteen. Erinomaisen hyvin kokonaisuuteen istuivat myös ne kappaleet, joissa Lanois vaihtoi viivein ja muin efektein höystetyt kitaran ja steel-kitaran viime vuosina suosimiinsa sampleihin, joita hän (toki!) muokkasi livenä varsin voimallisesti perin epä-samplerimaisiksi.

Laskujeni mukaan tämä on neljäs kerta kun olen nähnyt Daniel Lanoisin yhtyeen livenä: yksi näistä konserteista oli tosin Pori Jazzissa esiintynyt Black Dub -yhtye, joka käytännössä oli Lanoisin silloinen keikkabändi täydennettynä laulaja/lauluntekijä/kitaristi/kakkosrumpali Trixie Whitleyllä. Näistä kerroista Tavastia-klubin keikka kesällä 1993 on pysynyt kaikkein vaikuttavimpana muistona. Muistojen kultautumisen lisäksi syynä on epäilemättä, että kyseessä oli ensikosketus vasta (huikeat) Acadie- ja For The Beauty of Wynonah -levyt julkaiseeseen artistiin livenä, ja siihen miten saumattomasti ”studiokikkailu” toimi myös etukäteen varsin askeettiselta tuntuneen triokokoonpanon soittamana. Ja Lanoisin silloinen neworleansilainen rytmisektio, rumpali Brian Blade ja basisti Daryl Johnson, olivat jo kaksistaan niin huikeasti groovaava komppiryhmä että helppohan heidän tuellaan oli tehdä sitten mitä tahansa siihen päälle… kaikella kunnioituksella Lanoisin myöhempiä ja nykyisiä yhteistyökumppaneita kohtaan.

Kaikesta tästä ”silloin oli kaikki paremmin” -nostalgiasta huolimatta ei voi väittää etteikö eilinen esitys olisi ollut huikean hieno konsertti. Ei ehkä ihan pissat housussa -tasoa, mutta eipä niin kauheasti puuttunutkaan. Ja suosikkilauluni ”The Maker” kuultiin tälläkin kertaa.

Kategoriat: elävä musiikki, innoittajia, järjestötoiminta, kirjailijaelämää, kirjallisuus, kulttuuri, musiikki, riitit, tapahtumat | Kommentit pois päältä artikkelissa Kirjallisuutta, kissalautoja

Worldcon 75, viides ja viimeinen päivä

Viimeisen conipäivän alkajaisiksi onnistuin toteuttamaan kolmen peräkkäisen paneelikeskustelunkuuntelun putken. Ensimmäisten päivien tungoksesta opittiin nopeasti ja tilaisuuksia siirreltiin suurempiin saleihin. Yleisökin osasi jonottaa kaikessa rauhassa, ja luullakseni enimmäkseen useimmat pääsivät kuuntelemaan sitä mitä halusivatkin.

Kun olin kuunnellut fyysikkopaneelin ideoita siitä, mitkä nykyfysiikan asiat tarjoaisivat erinomaisia lähtökohtia tieteistarinoihin, siirryin suureen käännöskukkaspaneeliin. Suomessa kollegat ovat toisinaan paheksuneet Jouni Paakkisen ja muiden intoa nostaa koomisia käännösmokia julkisuuteen, mutta minä olen asiasta eri mieltä. Samoin tuntuivat olevan panelistit. Tanskassa ja Tšekissä käännöskukkasryhmät Facebookissa ja muualla on kuulemma valjastettu takomaan lattapäisempien TV-kanavien ja suoratoistopalvelujen pomojen päähän, ettei hätäisellä halpatyövoimalla eikä joukkoistetulla ilmaistyöllä saada kelvollisia käännöksiä. Ehkä ideaa kannattaisi soveltaa täällä meilläkin?

Käännöskukkaspaneelin jälkeen samassa tilassa, näppärästi, keskusteltiin yhdessä suomalaisten ja ruotsalaisten lähiympäristön ufoimpiin kuuluvasta ilmiöstä, ruotsinlaivoista. Panelisteista sekä Johanna Sinisalo että Mats Strandberg ovat kirjoittaneet ruotsinlaivoille sijoittuvia (kauhu)kertomuksia, ja panelisteilla oli kerrottavanaan niitä lisää, todella tapahtuneina versioina.

En eilen muistanut mainita, että kävin trade hallissa kokeilemassa Billy O’Shean (yllä vasemmalla) Kingdom of Clockwork -kirjan pohjalta tehtyä virtuaalidemoa. En ole ennen käyttänyt VR-laseja, joten kokemuksen vaikuttavuus menee epäilemättä osaltaan ensikertalaisuuden piikkiin – mutta vaikuttavaa se oli. Joskus kun on aikaa käytettäväksi pelailuun ja kokeiluun, ehkä sitten minäkin menen hommaamaan lasit joista ei näy läpi. Billy perheineen sai messuilla myytyä loppuun sekä Kingdomin että uuden It’s Only a Clockwork Moon -kirjan. Esikoinen julkaistaan muuten lähiaikoina suomeksi nimellä, joka oli muistaakseni Vieterivetoinen valtakunta.

Myös Kiina oli hyvin edustettuna trade hallissa. Ilmeisesti osittain jopa virallisten tahojen avustuksella kiinalaista tieteiskirjallisuutta yritetään saada leviämään muualle maailmaan, ja mikäs siinä, jos kirjallisuus on yhtä laadukasta kuin Liu Cixinin kirjat ovat – kuulemma. Yritin ostaa hänen 地球往事-trilogiansa ensimmäistä ja toista osaa, jotka ovat englanninkielisiltä nimiltään The Three-Body Problem (三体) ja The Dark Forest (黑暗森林), mutta kiinalaiskustantamon tiskillä oli niistä vain mallikappaleet. (Kolmas osa 死神永生 eli Death’s End löytyi Worldcon-jäsenien Hugo-äänestyspaketista e-kirjana, joten sen perään ei tarvinnut haikailla. Voi toivoa, että näitä suomennettaisiinkin, ovat kirjat lukeneiden tuttujen mukaan jotakuinkin tajunnanräjäyttävää kamaa.

Runsaasta kiinalais- ja muusta aasialaisedustuksesta huolimatta Helsingin Worldcon oli, monia aikaisempia worldconeja kiertäneen tuttavan mukaan, poikkeuksellisen ”valkoinen”. Muuten diversiteettiä kyllä tuntui riittävän. Siinä missä Finnconien kävijäkunta on keskimäärin ehkä kolme-nelikymppistä, näkyi näinä viitenä päivänä minun silmääni huomiotaherättävän paljon – nuorison ohella – selkeästi yli kuusikymppistä väkeä. On toki ymmärrettävää, että vaatimattomien vuosilomien Amerikasta on helpompi matkustaa harrastajatapaamiseen toiselle mantereelle, mikäli sattuu olemaan (riittävän runsaalla) eläkkeellä ja aikaa riittää. Mielenkiintoinen demografiadetalji on – joskin pienellä yhden hengen tuottamalla havaintoaineistolla – että fysiikkaa ja tähtitiedettä käsittelevissä paneelikeskusteluissa mukana olleista NASAn, yliopistoiden ja muiden instituutioiden tutkijoista valtaosa taisi olla naisia – ja naisia jotka sekä osasivat asiansa että osasivat myöskin esittää asiansa.

Toinen, järjestelyporukassa mukana ollut tuttava kertoi saaneensa runsaasti kiitoksia ohjelman laadusta: monet amerikkalaisvieraat olivat käyttäneet kaiken aikansa kuunnellen paneelikeskusteluja ja muita ohjelmanumeroita, koska ne olivat kuulemma niin tasokkaita. Tässä suhteessa suomalaiset voivat kyllä röyhistää rintaa: minusta taso oli jotakuinkin samaa luokkaa kuin Finnconeissa yleensä.

Minun nähdäkseni conin heikoimmasta osasuorituksesta vastasi Fazer-konserni. Ilmeisesti Messukeskuksen lukuisista ravintoloista, kahviloista ja muista ravinnon ja juoman myyntipisteistä vastanneet eivät olleet tajunneet, ettei kyse ole mistään normimessuista, jonne porukka tulee korkeintaan muutamaksi tunniksi ja lähtee sitten pois. Ruokapaikat suljettiin jotakuinkin järjestään iltakuuteen mennessä, monta tuntia ennen kuin eri salien ohjelma päättyi. Baareissa oli aivan liian vähän henkilökuntaa, joten juomajonot olivat välillä melkein yhtä pitkiä kuin ensimmäisten päivien jonot paneelikeskusteluihin. Suurin osa porukasta osasi onneksi suhtautua tähänkin jonottamiseen huumorilla.

Taidetta, tiedettä, sosiaalista vuorovaikutusta, ihmisdynamiikkaa… Worldcon 75:n viisi päivää olivat suunnilleen kaikkea sitä, mitä opin kulttuuriantropologian opiskeluaikoinani kutsumaan, niin, ”kulttuuriksi”. Viiden päivän coniputki oli melkoisen rankka pläjäys kolmipäiväisiin Finnconeihin tottuneelle ja vaati vastaavaa kestokykyä kuin samanmittaiset Roskilden musiikkifestivaalit. Niistä coni toki poikkesi siinä, että mutaa oli vähemmän, ei tarvinnut nukkua teltassa eikä käydä jääkylmässä kopperosuihkussa. Mutta paljon samankaltaisia heimojen hyvähenkisen kohtaamisen piirteitä oli havaittavissa.

Monikin ehti jo kysellä, lähdenkö – Worlcon-impeyteni nyt menettäneenä – kahden vuoden päästä Dublinin Worldconiin. En tiedä. Paikka olisi kyllä kertakaikkisen houkutteleva, ja kyllähän tällaiset ihmekekkerit kokisi mielellään uudelleenkin, mutta…

Ensin täytyy ainakin lepuuttaa jalkoja hyvä tovi. Ja kiitellä niitä kaikkia tuttuja ja tuntemattomia eri maista, jotka ovat tehneet vapaaehtoistyötä parhaimmillaan viisi vuotta Helsingin conin järjestämiseksi. Kiitos myös HSL:lle, joka antoi conijäsenyytensä lunastaneille viisipäiväisen seutu-matkailulipun.

Kategoriat: kieli, kirjailijaelämää, kirjallisuus, kulttuuri, sf, suomentaminen, tapahtumat | Kommentit pois päältä artikkelissa Worldcon 75, viides ja viimeinen päivä

Worldcon 75, neljäs päivä

Neljännen conipäivän alkajaisiksi olin menossa kuuntelemaan Finnish Weird -keskustelua, mutta huomasinkin epähuomiossa päätyneeni saliin, jossa pohdiskeltiin, millaisia realistiset tulevaisuuden avaruustaistelut voisivat olla. Koska olen kirjoittanut peräti romaanin tulevaisuuden avaruustaistelun jälkiseurauksista, aihe oli kiinnostava ja jäin kuuntelemaan.

Tässäkin suhteessa conit muistuttavat hyviä musiikkifestivaaleja: ihminen voi päätyä kuuntelemaan kiinnostuneena jotakin, mitä ei ollut etukäteen ajatellutkaan.

Tulipa nähtyä suunniteltuakin ohjelmaa. Lordi Kelvinin sitaatista nimensä ottaneessa ”Clouds in the Horizon” -paneelissa (josta kuva yllä) kuusi astrofyysikkoa ja tieteiskirjailijaa pohti nykyisen fysiikan tietämyksemme suuria ongelmia. Yksi heistä tiivisti isoimmat ongelmat avajaissanoissaan: suurin osa maailmankaikkeutemme sisältämistä asioista – pimeä aine ja pimeä energia – ovat jotakin, josta emme tiedä yhtään mitään.

Päivän kenties mielenkiintoisimman paneelin tittelin vei kuitenkin muidenkin kuin minun mielestäni ”1001 Years Later: What Happened with Arabian Fiction”. Paneelin kolme arabiankielellä kirjoittavaa spefistiä (heitä piti olla viisi, mutta yksi oli ymmärtääkseni joutunut jäämään pois perhe- ja toinen viisumisyistä) kertoivat, että viimeisten puolentoistakymmenen vuoden aikana arabiankielisessä maailmassa on ollut kohoamassa melkoinen sf-boomi, ja ilmeisesti se aletaan vähitellen huomata myös muualla maailmassa. (Paneelin vetäjän Yasser Bahjattin kirjoja saa muuten ainakin vielä tänään ilmaisina Kindle-versioina Amazon.comista) Ongelmia ovat aiheuttaneet uskonnollisten konservatiivien vainon ohella kustannusbisneksen keskittyminen oikeastaan pelkästään Beirutiin ja Kairoon sekä tekijänoikeuslaisäädännön ongelmat esimerkiksi Marokossa ja Algeriassa (ts. sinne ei kannata myydä kirjoja, koska sieltä ei saa myynnistä rahaa). Kolmikko onkin kierrellyt coneja ja muita kirjallisia tapahtumia monta vuotta luomassa kontakteja, ja nyt työ alkaa näyttävän tuottaa tuloksia.

(Sivuhuomautus: meillä Suomessahan on yksi vahva kirjailija jonka voi hyvin laskea mukaan tähän joukkoon ja jota meillä on mahdollisuus lukea laadukkaina käännöksinä omallakin kielellämme: Hassan Blasimin maagisrealistisiin tarinoihin kannattaa totisesti tutustua.)

Helsingin Worldconin paneelikeskustelut tuntuvat muutenkin onnistuneen erinomaisesti: järjestäjäpuolen tuttava kertoi, että monet amerikkalaisvieraat olivat tulleet kehumaan paneelien korkeaa tasoa ja sanoivat, että olivat käyttäneet niihin oikeastaan kaiken mahdollisen ajan. Suomalaisaktiivien pitkä ja kunnioitettava Finncon-kokemus näkyy ja kuuluu muutenkin.

Muuten lauantaipäivä kului ihmisten kanssa jutellessa ja pienellä piipahduksella Babylon 5 -fanitapaamiseen. Kävin yksissä iltabileissäkin, mutta poistuin sieltä jo pian yhdeksän jälkeen. Viisipäiväinen tapahtuma on aika rankka putki ilman bilettämistäkin. Mutta nyt ollaan jo tukevasti voiton puolella: enää tämä sunnuntaipäivä.

Kategoriat: sf, suomentaminen, tapahtumat | Kommentit pois päältä artikkelissa Worldcon 75, neljäs päivä

Worldcon 75, kolmas päivä

Kuva: Timo Pitkäranta

Kolmas conipäivä alkoi kukonlaulun aikaan, eli kello yhdeltätoista, Suurella Suomi-scifikeskustelulla Pasilan kirjaston auditoriossa. Kun keskusteluseurana olivat kunniavieras Johanna Sinisalo, Risto Isomäki ja puheenjohtaja-Toni Jerrman, oli selvää jo etukäteen, että keskustelu kävisi vilkkaana, hauskana ja antoisana. Niin kävikin, vaikka keskustelulle varattu aika loppuikin kesken. Juttua ja tarinoita olisi riittänyt vielä pariksi tunniksi.

Keskustelusta jäi mieleen muun muassa, miten valtavan paljon suomalaisten sf-kirjailijoiden uratavoitteet ja -haaveet ovat muuttuneet muutamassakymmenessä vuodessa. 1980-luvulla, kun Johanna ja Risto aloittelivat kirjallista uraansa novellisteina, iso läpimurto olisi ollut saada sivun arvostelu sanomalehteen. Nykyään, 2010-luvulla, on suomalaiselle kirjailijalle ihan realistista haaveilla kansainvälisistä palkinnoista. Niitä on nimittäin jo tullut, ja tulee epäilemättä lisää.

Torstaipäivästäni perjantai poikkesi sikälikin, että onnistuin seuraamaan useammankin ohjelmanumeron itse conipaikalla. Nyt olen hiukkasen valistetumpi sen suhteen, mikä olisi (edes hieman) realistisempaa avaruusscifissä (etenkin sen suhteen miten kiertoradoilla operoidaan) ja mitkä aikoinaan hienot scifi-ideat ovat muuttuneet liikuttavan vanhentuneiksi sen jälkeen kun olemassaoleva teknologia on marssinut niiden ohitse ihan eri polkua pitkin.

Olen myös aika hyvin ajan tasalla siinä, mitä tällä hetkellä tiedetään lähimpää omaa aurinkokuntaamme löydetystä eksoplaneetasta, Proxima b:stä, ja mitä siitä ollaan (toivottavasti) saamassa selville lähivuosina. Alle kymmenen valovuoden päässä Auringosta on muitakin ns. punaisia kääpiötähtiä, ja niiden (mahdollisten) planeettojen tutkimusta voi itse kukin seurata vaikkapa Red Dots -uutissivustolta.

Väkimäärä Messukeskuksessa ei ollut edellisistä päivistä ainakaan vähentynyt, mutta järjestävät tahot olivat ottaneet nopeasti onkeensa ensimmäisen päivän tungoksesta. Esityksiä ja keskusteluita oli siirretty isompiin saleihin, ja suurin osa mahtui haluamiaan esityksiä katsomaan, ainakin jos ehti tulla odottelemaan riittävän ajoissa ennen niiden alkua. Edelleen coniväki suhtautui hyvin asiallisesti jonoihin, odotteluun ja mahdollisiin takaiskuihin – kuten aikuiset, fiksut ihmiset.

Mitä jonoihin tulee, vaikuttavimmat versiot nähtiin ykköshallin ulkopuolella iltaseitsemän jälkeen, kun conikansa alkoi jonotella pääsyä Hugo-palkintogaalaan. Siinä vaiheessa kun itse jonoon asetuin, se täytti Messukeskuksen alakerran käytävän eteläisen sisäänkäynnin portaikosta pohjoisen sisäänkäynnin aulaan, ja ennen kuin ovet avattiin, jono oli venynyt vielä kaksinkertaiseksi.

Mutta tilaa oli riittämiin, kaikki halukkaat mahtuivat katsomoon ja pääsivät sinne varsin lyhyen odottelun jälkeen.

En ole kovin paljon palkintogaaloissa käynyt, mutta luullakseni vuoden 2017 Hugot olivat epäilemättä oikein hyvä johdatus asiaan. Värikylläisyyttä, suuria tunteita, huumoria, naurua, kyyneliä, liikutusta, riemua, hämmennystä ja yllätyksiä. Ennen tilaisuutta mielessä kävi kyllä pariinkin kertaan, onko tuonne mitään järkeä lähteä jonottamaan, mutta huonomminkin olisi parituntisensa voinut käyttää. Perimmältään palkintogaala oli kuitenkin voimaannuttava monimuotoisuuden ja monenkirjavuuden juhla, ja niitä ei näinä aikoina ole (koskaan) liikaa.

Kategoriat: sf, suomentaminen, tapahtumat, tekniikka, tieteet | Kommentit pois päältä artikkelissa Worldcon 75, kolmas päivä

Worldcon 75, toinen päivä

Worldconin toisen päivän tapahtumista ei ole hirveästi raportoitavaa, sillä iso osa ajasta kului kustantajani vieraiden ja kustantamon väen seurassa poissa Messukeskuksesta. Kerkesin minä iltasella sentään käväistä kiinalaisten sf-fanien bileissä piipahtamassa ja tuttuja moikkaamassa.

Ja, tietenkin, todistamassa kuinka loistava suomentajakollega Helene Bützow sai ansaitun Tähtifantasia-palkinnon Kazuo Ishiguron romaanin Haudattu jättiläinen suomennoksesta.

Mutta nyt alkaa olla aika palata tapahtumapaikalle hakemaan lisää raportoitavaa tästä päivästä.

Kategoriat: sf, suomentaminen, tapahtumat | Kommentit pois päältä artikkelissa Worldcon 75, toinen päivä

Worldcon 75, ensimmäinen päivä

Pohjoismaiden ensimmäiseen Worldconiin osallistumiseni alkoi itse asiassa jo tiistai-iltana, kun olin muutamansadan muun esiintyjän ja kutsuvieraan ohella osallistumassa Helsingin kaupungin järjestämälle vastaanotolle Kaupungintalolla. Hyvähenkinen kokkaritilaisuus monien vanhojen tuttujen tapaamisineen oli oikeastaan vallan mainio pehmeä lasku siihen, mitä Messukeskuksessa odotti seuraavana aamuna.

Olin etukäteen odottanut tulevani eräänlaiseen vähän normaalia(kin) kansainvälisempään Finnconiin, jossa ohjelma on aikaisempaa englanninkielisempää ja yleisöä todennäköisesti vähän vähemmän (kun kyse on kerran maksullisesta tapahtumasta). Lentokenttämäiset jäsenpassien jonot antoivat toki esimakua siitä, että saatoin olla hiukkasen väärässä, mutta koska minun piti kiirehtiä kahteen ensimmäiseen paneelikeskusteluuni, en ehtinyt tarkastella kokonaistilannetta kovinkaan tarkkaan.

Molemmpien paneelien salit ehtivät täyttyä jo ennen kuin ehdin paikalle. Saimme sekä ”Suomispefin aallot – marginaalista maailmalle”- että ”Nordic SF/F Now” -keskusteluissa esille hyviä ajatuksia, ja yleisökin tuntui kysymysten ja jälkikäteiskommenttien perusteella tyytyväiseltä. Erityisesti jälkimmäisessä – joka oli Pasilan kirjaston ilmaistilaisuus – paikalla oli enemmän ei-suomalaisia kuin (Finncon-pohjilta) odotin.

Messukeskukseen palattua alkoi vähitellen käydä ilmeiseksi, että ennakkokuvitelmani Finnconeja vähäisemmästä yleisömäärästä oli hyvinkin erheellinen. Miltei kaikki salit tuntuivat täyttyvän jo hyvän aikaa ennen ohjelman alkamista, joten missasin erinäisiä keskusteluja, joita olin ajatellut mennä seuraamaan – sekä viralliset avajaiset. Väkimäärä ilmeisesti yllätti järjestäjätkin: kuulemma paikalle odotettiin 4–5000 viisipäiväisen jäsenyyden lunastajaa, mutta kuudentuhannen raja rikkoutui jo tiistain puolella. Arkikeskiviikkona päiväsaikaan paikalle ehtivien määrä oli sekin aliarvioitu, mutta kuulemani mukaan asian suhteen on ryhdytty toimenpiteisiin ja ohjelmanumeroita siirrellään parhaan mukaan isompiin saleihin. Jäsenyyksien myynti on ilmeisesti jouduttu lopettamaan ja päivälippujakin on enää saatavilla ainoastaan hyvin rajoitetusti.

Worldcon 75:stä tuli kertaheitolla toiseksi suurin Pohjois-Amerikan ulkopuolella järjestetty Worldcon.

Silti mistään kaaoksesta ei ole kyse. Enimmäkseen ihmiset ovat tuntuneet suhtautuvan tilanteeseen hyvin ymmärtäväisesti ja asiallisesti, asettuneet siistiin jonoon silloin kun siihen on ollut tarvetta. Tunnelman puolesta ei ole ollut valittamista, silloinkaan kun Messukeskuksen toisen kerroksen käytävillä on ollut havaittavissa lievää happimolekyylien vajausta. Ja kyllä ”ahaa, tuonne ei mahdu, mitäs viereisessä salissa olisi?” -taktiikallakin on päässyt kuuntelemaan kiinnostavia keskusteluja.

Jäsenpassiin liimatusta ”Programme participant” -nauhasta on sitä paitsi ollut ilona päästä huilaamaan esiintyjille varattuun ”Green Roomiin”. Siellä on enimmäkseen ollut runsaasti sellaista rauhaa jota introverttikirjailijakääntäjä tarvitsee viihtyäkseen seuraavassa hetkessä väkijoukkojen keskellä.

Kategoriat: sf, tapahtumat | Kommentit pois päältä artikkelissa Worldcon 75, ensimmäinen päivä