Mauno Henrik Koivisto 1923–2017

Lokakuussa 1981 kävelin Dommalta tietojenkäsittelyopin luennolta kohti keskustaa. Ratakadun kohdalla oli Ilta-Sanomien jakeluauto (siihen aikaan iltapäivälehdet ilmestyivät vasta iltapäivällä) ja sen kojelaudalla kaksinkerroin lööppi, josta erottui sanat UKK EROSI.

Kekkonen oli sairastellut pitkään ja ollut hyvän aikaa sairauslomalla, joten lopullinen presidentin tehtävästä luopuminen ei ollut yllätys. Hänen lähipiirinsä oli yrittänyt käyttää Kekkosen vanhaa vaikutusvaltaa pääministeri Mauno Koiviston kaatamiseen niin, että uuden hallituksen johtoon olisi noussut jo aikaa sitten alkoholisoitunut Ahti Karjalainen, mutta Koivisto oli pitänyt pintansa. ”K-linjalaisten” peli oli ollut niin nuhjuista ja lehdistö oli vapautunut jo sen verran että asiasta oli kirjoitettu, joten Koivisto sai aikamoisen sankarin maineen. Kävellessäni kohti keskustaa lööppejä alkoi vähitellen ilmestyä myös kioskien ja kauppojen ikkunoihin. Sillä hetkellä tunsin käveleväni keskellä historiallista hetkeä: Kekkonen oli noussut presidentiksi kuusi vuotta ennen minun syntymääni ja ollut presidenttinä siihenastisen elämäni kaikki yhdeksäntoista vuotta.

Kekkosen kuolema 1986 ei enää ollut samanlaista historian siipien havisemista kuin dramaattinen ero viisi vuotta aiemmin.

Kun virkaatekevä presidentti Koivisto asettui ehdokkaaksi vuoden 1982 presidentinvaaleihin, hän voitti ne ylivoimaisesti. Aivan, minäkin äänestin häntä, ja äänestin seuraavissakin presidentinvaaleissa kuusi vuotta myöhemmin, joskin ehkä pikemminkin vähiten huonona kuin parhaana vaihtoehtona. Ainakin minä olen ymmärtänyt että Koivisto oli vanhana pankkimiehenä merkittävässä asemassa päättämässä 1990-luvun taitteen ”vahvan markan politiikasta” joka omalta osaltaan pahensi laman vaikutuksia Suomessa, mutta en tiedä olisiko kukaan muu presidenttiehdokkaista osannut tehdä yhtään kaukonäköisempää politiikkaa. Lamalla oli kuitenkin ollut isoja vaikutuksia minun(kin) elämääni: vuoden 1981 toiveikas ja innokas toisen vuoden fysiikan opiskelija oli Koiviston kaksitoistavuotisen kauden päättyessä 1994 työtön tai puolityöllistetty mikrotukihenkilö, avoliittoon mennyt ja avoliitosta vuosia myöhemmin lähtenyt, oman elämänsä suhteen jonnimmoisella tuuliajolla ollut kolmekymppinen, joka löysi nykyiselle ura- ja elämäntielleen vasta kun Koiviston seuraajan Martti Ahtisaaren kausi alkoi kallistua loppuaan kohti.

Koivistolla oli joka tapauksessa iso vaikutus siihen, että presidentti-instituutio muuttui Kekkosen ajan puolidiktaattorista eräänlaiseksi seremoniamestariksi, jonka julkisuudessa esittämiä mielipiteitä saa ja kuuluu paheksua (ainakin jos presidentti ei ole omasta puolueesta). Tästä voimme olla hänelle(kin) kiitollisia: huippuyksilöuskovaisten doktriineista huolimatta tähän maailmaan ei ole syntynyt eikä synnykään ketään sellaista henkilöä jolla olisi riittävästi kykyjä käyttää järkevästi sellaista valtaa kuin Kekkosella oli, lakien mukaan ja laeista huolimatta.

Kategoriat: (henkilökohtaista), poisnukkumisia, politiikka | Kommentit pois päältä artikkelissa Mauno Henrik Koivisto 1923–2017

Totuus, valhe ja vaarallinen mikrofoni

Myönnän mökkiytyneisyyteni. Töyrynummen kaupunginosan esikaupunkilaisrauhasta ei tule kovin herkästi lähdettyä syvän etelän meluisille, hälyisille ja likaisille kaduille kiinnostavankaan tapahtuman perään. Toisaalta ei tule turhan usein seurattua lähiseudullakaan järjestettäviä tapahtumia puhumattakaan siitä, että tulisi mentyä paikalle. Siinä suhteessa eilinen visiitti Tuomarinkylän Dumari-ravintolaan, kymmenen minuutin fillarimatkan päähän, katsomaan Totuus ja valhe -esityksen (enimmäkseen) suomennettuja Vladimir Vysotskin lauluja rauhoitti omaatuntoa edes hieman.

Totuus ja valhetta on esitetty silloin tällöin eri paikoissa jo yhdentoista vuoden ajan: ensi-ilta oli vain muutama päivä Anna Politkovskajan murhan jälkeen, eivätkä Vladimir Vysotskin Neuvostoliiton aikoina kirjoittamien laulujen teemat ole valitettavasti vieläkään vanhentuneet. Vysotski oli oikeastaan yllättävänkin avoin neuvostojärjestelmän kriitikko, jota viranomaiset kyllä jatkuvasti ahdistelivat, mutta lopultakin liian suosittu että häntä olisi uskallettu vaientaa sellaisilla tavoilla joilla Venäjän nykykomento vaientaa kriitikkonsa. (Vysotskin tapauksessa vaientamisen teki lopulta, pitkälti, holtiton alkoholin ja muiden päihteiden käyttö.)

Totuus ja valhe -ryhmällä (Martti Suosalo, laulu; Nora Raikamo, laulu, viulu; Jarkko Lahti, laulu; Kiureli Sammallahti, laulu, harmonikka; Valtteri Bruun, laulu, kitara) on siis melkoisesti rutiinia settinsä vetämiseen, eikä Dumarin ravintolannurkka ollut esiintymispaikkana verrattavissa vaikkapa kahden päivän takaiseen Kangasala-talon konserttisaliin, mutta silti setistä oli aistivinaan paljon sympaattista soittamisen ja laulamisen iloa. Vysotskin laulut vaativat toimiakseen melkoisesti rosoa – olisi kiinnostavaa kuulla muutamaa raskaampina rockversioina – ja rosoa löytyi  lauluosuuksista oikein mukavasti. Tämä tosin tarkoitti myös sitä, että salin perällä asti oli aika ajoin vaikeaa saada tässä musiikissa täysin oleellisista sanoista selvää. Lauluntekijän ja laulun tulkitsijoiden näyttelijyyden huomioon ottaen rekvisiittaa oli mukana varsin vähän, oikeastaan ainoastaan ”Nyrkkeilijässä”, johon oli hymyilyttävästi upotettu myös hieman Gösta Sundqvistia: ”Tuhannen markan seteli” -instrumentaalin se kohta, joka toimi pitkään Urheiluruudun tunnussävelmänä. (Tajusin vasta jälkeenpäin, että kyseisen kappaleen laulaja Jarkko Lahti esitti Hymyilevässä miehessä nyrkkeilijä Olli Mäkeä.)

Kaikki viisi ryhmän jäsentä toimivat vuorollaan solisteina, kukin oman persoonansa ja äänensä kautta. Erityispisteet saa kitaristi Valtteri Bruun, joka ainoana lauloi kaksi kappaletta oikein hyvällä venäjällä: niistä toinen oli Vysotskin kaikkein tunnetuin laulu, se joka löytyy joka laulukirjasta ja joka vedetään joka nuotiopiirissä ja jonka nimeä en halua tähän kirjoittaa. Soitinharrastaja minussa ihaili myös Bruunin hienoa orkesterikitaraa, joka oli, jos oikein tunnistin, aito Noso.

Helmiä oli muitakin. Vysotskissa oli paljon samaa kuin vaikkapa Juice Leskisessä tai Gösta Sundqvistissa: taito olla yhdessä kappaleessa koskettavan traaginen (”Leningradin piiritys”), toisessa täynnä sapensävyistä mustaa huumoria (”Totuus ja valhe”), kolmannessa kabareemaista kohellusta (”Vainaja”, ”Aamuvoimistelu”) ja neljännessä tilittää omia tuntoja ja pelkoja (”Laulaja ja mikrofoni”). Siihen ei moni pysty. Ja jos Totuus ja valhe -ryhmä sattuu esiintymään kävely-, fillari- tai julkuneuvomatkan päässä, kannattaa käydä kuuntelemassa. Ehkä toisenkin kerran.

Kategoriat: elävä musiikki, kirjailijaelämää, musiikki | Kommentit pois päältä artikkelissa Totuus, valhe ja vaarallinen mikrofoni

Robert Maynard Pirsig 1928–2017

Olen saattanut kertoa tämän ennenkin, mutta kerronpa jälleen:

Joskus vuoden 1980 tietämissä kirjakaupan alelaarista sattui silmään englanninkielinen pokkariversio kirjasta, josta olin kuullut puhuttavan. Koska kirja maksoi vain kymmenen markkaa ja minulla sattui olemaan rahakkaahko hetki (ts. minulla oli ainakin muutama kymppi), kirja lähti mukaani ja päätyi lukemattomana hyllyyn. Kului vuosi tai pari, muutin pois kotoa ja pidin ensimmäisessä ”omassa” kämpässäni tuparit. Kaverini Kimmo huomasi korkkaamattoman kympin kirjani hyllyssä ja pyysi sen lainaksi. Hän palautti sen paria kuukautta myöhemmin ja oli aivan tohkeissaan. Sitten minäkin sain aikaiseksi lukea kirjan. Siitä kesti vain pari vuotta, ennen kuin vaihdoin pääaineeni fysiikasta filosofiaan, ja Robert M. Pirsigin Zen and the Art of Motorcycle Maintenance oli päätöksen tärkeä alkuitu. Pidin pitkään tapanani lukea kirjan vähintään kerran vuodessa. Jossakin vaiheessa suunnittelin suomentavani sen (mutta onneksi homman teki ammattilainen ennen kuin ehdin edes aloitella).

Hyvin zeniläiseen tapaan Zen ei juurikaan käsittele zen-buddhismia (jota Pirsig kyllä oli opiskellut). Moottoripyörästä ja sen kunnossapidosta kyllä puhutaan sen verran, että nuori romanttinen mieli alkoi kaihota omaa kaksipyöräistä (johon onneksi ei ole koskaan ollut rahaa). Moottoripyöräkään ei ole kuitenkaan kirjan perimmäinen juttu. Pirsigin kahden kirjan tuotannosta ensimmäinen ja tunnetuin on pohjimmiltaan varsin taitava länsimaisen filosofian peruskäsitteiden ja -kysymysten esittely – sekä, kuulemma, huomionarvoinen Sokratesta edeltävien kreikkalaisfilosofien merkityksen uudelleenarviointi. Lisäksi kirja on kehyskertomukseltaan tarina isän ja pojan sekä heidän tuttavapariskuntansa moottoripyörämatkasta Yhdysvaltain keskilännen halki Montanaan ja sieltä Kaliforniaan, sekä kirjoittajan itsensä psyykkisen romahduksen ja siitä toipumisen kuvaus. Sen lisäksi sitä voi mainiosti käyttää melkein minkä tahansa teknisen laitteen vianetsinnän henkisenä opaskirjana – tai melkein minkä tahansa muunkin ongelman ratkaisemisen apuneuvona.

1991 ilmestyi Pirsigin jälkimmäinen teos Lila: An Inquiry into Morals. Tavallaan se oli Zeniä täydentävä teos, joka käsitteli niitä filosofian aloja jotka esikoinen oli sivuuttanut, erityisesti moraali- ja yhteiskuntafilosofiaa sekä tieto-oppia. Myös se rakentui kehyskertomuksen ympärille. Tällä kertaa moottoripyörän tilalla oli purjevene, ja (nuorena väkivaltaisesti kuolleen) Chris-pojan tilalla oli veneen kipparin matkaan satamasta päätynyt moniongelmainen nuori nainen nimeltä (yllätys) Lila. Aikamoisten ennakko-odotusten paineessa tämä kirja ei tehnyt ihan yhtä voimakasta vaikutusta, miksi en olekaan lukenut sitä yhtä monta kertaa.

Ehkä pitäisi – jo pelkästään siksi, että tänään on uutisoitu että Robert Maynard Pirsig on pitkään sairastettuaan menehtynyt kotonaan Mainessa kahdeksankymmentäkahdeksanvuotiaana.

Kategoriat: innoittajia, kirjallisuus, kulttuuri, lähdeaineistoa?, poisnukkumisia, tieteet | Kommentit pois päältä artikkelissa Robert Maynard Pirsig 1928–2017

Puolensa ja puolensa

Luen nolon vähän runoutta. Tuttavapiirissä on hienoja sanankäyttäjiä, ja kuuntelen oikein mielelläni, jos he (tai joku muu) lausuu tekstejään. Ehkä tämä johtuu siitä, että minun lyriikka-taustani on lauluteksteissä, ei kirjoitetussa runoudessa. Yhtä kaikki pitäisi prosaistinkin perehtyä teksteihin, joissa sanoja käytetään merkityksen lisäksi niiden soinnin ja rytmiikan vuoksi.

Sain helmikuussa käsiini Merja Virolaisen tuoreen kaksoiskokoelman Aprilia / Kekri (Tammi) ja sain sen luettua vasta nyt – tosin luin sen peräjälkeen kahteen kertaan. Molemmat osat ovat sen verran kompakteja (60–70 sivua) että lukeminen sujuu joutuisasti vaikka tekstejä lausuisikin samalla mielessään (mikä tässä tapauksessa on miltei väistämätöntä), ja runojen tarinat ja tunnelmat kestävät monta lukukertaa.

Kirja on itse asiassa kaksi tunnelmiltaan jossain määrin erillistä kirjaa samoissa kansissa: kirjoitustyylit muistuttavat toisiaan, ja Kekrissä viitataan Apriliaan useaan kertaan. Molemmissa myös putkahtelee samoja, absurdihkoja sanoja ja asioita – vaikkapa snapsilasisetti – odottamattomissa paikoissa.

Hilpeämpi ja (ainakin pintapuolisesti) kepeämpi Aprilia on eräänlainen turistimatka samannimiseen maahan. Matkailijajoukko tutustuu nähtävyyksiin, käy aprilialaiselle suurmiehelle omistetussa museossa (katkelma yllä), tutustuu merkilliseen luontoon ja eläimistöön: laiskiaisiin, narsuihin, kuorolaulaviin sikoihin, partavaraaneihin, tuhatutareeseen. Niin, ja harrastaa seksiä. Kieli kertoo kokemuksista rehevästi, heittäytyy välillä silkaksi nonsenseksi, keksii sanoja, liioittelee ja leikittelee.

Omalaatuisen sanatorion potilaista ja henkilökunnasta kertova Kekri on tummasävyisempi, mutta rehevän burleskimaisella tavalla. Potilaiden tarinoita ja tunnelmia täydentävät hoitaja Olga Soismaa-Hillon muistiinmerkitsemät ”epikriisit” asiakkaista, jotka usein alkavat kuin oikeat potilaskertomukset, mutta eivät sellaisiksi pääty. Tämänkin osan tekstit leikittelevät mehukkaasti kielellä (ja seksillä), herkullisilla yksityiskohdilla ja kokonaisuuden absurdiudella.

Itse miellän Kekrin kokonaisuuden jälkimmäiseksi osaksi, lähinnä siksi että yhden sanatoriolaisen mainitaan käyneen Aprilian maassa. Tai ehkä siksi, että huhtikuu on kalenterissa aikaisemmin kuin kekri, joka nykyään usein yhdistetään kelttiläisperuiseen halloweeniin. Osat voi toki lukea haluamassaan järjestyksessä tai vaikka poimia jommastakummasta runon sieltä ja toisen täältä lausuttavaksi viihdyttääkseen ja naurattaakseen juhlavieraita. Siihen moni näistä paloista sopii vallan mainiosti.

Kategoriat: kieli, kirjallisuus | Kommentit pois päältä artikkelissa Puolensa ja puolensa

Käännöksestä suomennokseksi

Luullakseni ensimmäinen kerta, jolloin muistan kiinnittäneeni huomiota tietokirjan käännökseen (mahdollisia yksittäisiä sanoja lukuun ottamatta) oli kesäyliopiston tähtitieteen oppikirjana käytetyn Gunnar Larsson-Leanderin teoksen Johdatus tähtitieteeseen (Ursa 1975) kohdalla. Kirjan kääntäjä, Suomen ehkä ensimmäinen astrofyysikko Jaakko Tuominen, kiinnitti lukijan huomion käännöstyöhönsä jo esipuheessaan kirjoittamalla, ulkomuistaakseni, jotenkin seuraavaan tapaan:

Tämän kirjan käännöstyöstä on onneksi jäänyt puuttumaan kiusallinen vaihe, eli aiheeseen perehtymättömän, hyvää tarkoittavan kielenuudistajan ”parantelu” – – – Tässä kirjassa on käytetty sellaista suomenkieltä joka kelpasi jo ennen sotia.

Kirjan kielellinen ilmaisu olikin niin heikkoa, että kun muutamaa vuotta myöhemmin pääsin ”oikeasti” yliopistoon lukemaan fysiikkaa ja kävin (vähän paremmilla matemaattisilla valmiuksilla varustettuna) tähtitieteen peruskurssin uudelleen, Larsson-Leanderin kirjaan suhtauduttiin jo perin kiusaantuneesti – sen olemassaolosta mainittiin, mutta sitä ei todellakaan käytetty kurssimateriaalina. Muutamaa vuotta myöhemmin Ursa taisi julkaista kunnollisen tähtitieteen perusoppaan lopultakin suomen kielellä, vailla sellaisia ilmauksia kuin tähtimodellit tai efektiivinen temperatuuri. Tuomisen väännösjulkaisu oli vanhentunut jo kauan ennen kuin kirjan tietosisältö olisi kerinnyt vanhentua. Astrofyysikkona Tuominen oli kiistattoman pätevä, tietokirjallisuuden suomentajana täydellinen amatööritohelo, joka olisi tuosta kielenraiskauksestaan ansainnut – vanhan kansan ihmisiä kun kerran oli ja sillä vielä ylpeili – kunnollisen selkäsaunan.

Tuominen vaikuttaa olleen kääntäjäntaitojensa suhteen sen verran katteettoman omahyväinen, että Natasha Vilokkisen muutama viikko sitten julkaistu opas Tiedontuojat – opas tietokirjan suomentajalle (Vastapaino) olisi jäänyt lukematta. Vaikka Vilokkinen itse määrittelee kirjan kohderyhmäksi aloittelevat kääntäjät – sekä käännöstöihin joutuneet jonkun erityisalan ammattilaiset että tuoreet kääntämisen ammattilaiset – mukana on paljon asiaa ja hyvää muistutettavaa myös kokeneemmille suomentajille, kustannustoimittajille, kriitikoille ja kelle tahansa, jota kääntäminen kiinnostaa. Hetkittäin tuntuu, että tämä kirja kannattaisi vähintään selailla läpi aina uutta käännöstyötä aloittaessa, ja mielellään uudelleen siinä vaiheessa kun tekee periaatteessa valmiiseen käännökseen kielellistä parantelua ja korjauksia – kun tekee käännöksestä suomennoksen, kuten Vilokkinen asian muotoilee.

Osa kirjan luvuista on suunnattu selkeämmin aloittelijoille, mutta iso osa kirjasta on pohdittua puhetta teosten (yleensä indoeurooppalaiseen kieliperheeseen kuuluvan) lähdekielen ja suomen rakenteellisista eroista ja siitä, millaisiin ongelmiin voi joutua kun tulkitsee (esimerkiksi) kovin adverbi- ja substantiivipainotteista, runsaasti virkkeensisäisiä parenteeseja – siis tällaisia sivuhuomautuksia – sisältävää ja kieliopillisista syistä sanajärjestykseltään perin sidottua tekstiä suomelle, joka on puolestaan varsin verbivetoinen ja jossa voi sanajärjestyksellä tehdä yhtä ja toista ilmaisun selkeyttämiseksi ja virkkeensisäisten painotusten saamiseksi kohdalleen.

Vilokkinen käyttää esimerkkinä paljon omaa suomennostaan Scott Stosselin kirjasta Pelosta sekaisin – Yhden miehen matka ahdistuneisuuden ytimeen (WSOY 2016), sekä käännöksen raakaversiota että lopullista suomennosta. Samojen virkkeiden esittäminen alekkain avaa mainiosti, miten paljon luettavammaksi tekstiä voi saada, kun käyttää koko suomen kielen työkalupakkia sen sijaan että ripustautuisi sitkeästi (tai asiaa edes tajuamatta) vieraan kielen ilmaisutapoihin ja lauserakenteisiin, joista on käännetty vain sanat, ei virkkeen sisältöä. Joissakin kohdissa olisin kyllä kaivannut kolmanneksi vielä alkuperäistä englanninkielistä virkettä selventämään eri versioiden pieniä (mutta joskus hyvinkin tärkeitä) sävy- ja merkityseroja.

Vertaistukiasenne toimii, vaikka J. A. Hollo -palkintoraatilaisena Vilokkisella olisi ollut käytössään paljonkin esimerkkejä huomattavasti epäonnistuneemmista (julkaistuista!) käännöksistä. Hänen omat raakisversionsa eivät ole huonoja käännöksiä, mutta ne voisivat olla parempia, ja hän näyttää monia tapoja millä niistä voi (esimerkiksi) saada parempia. Ihan kaikista ratkaisuista en ole samaa mieltä, mutta se lienee tarkoituskin: onpahan minut lukijana saatu pohtimaan, miten minkäkin virkkeen saisi sanottua sujuvammin ja luontevammin.

Toivottavasti asenne säilyy vielä siinä vaiheessa kun painan taas kerran suomentajanhatun päähäni. Toivottavasti asenne säilyy vielä sitä ennenkin, kun editoin oman kirjani kieltä.

Kategoriat: kirjallisuus, kirjoittaminen, lähdeaineistoa?, suomentaminen | Kommentit pois päältä artikkelissa Käännöksestä suomennokseksi

Muistilista 2017

Vuosi sitten bloggasinAnneli Kannon esikuvan mukaisesti niistä keinoista, joilla kirjailija voisi pysyä paremmassa työskentely- ja elämiskunnossa pidempään. Kuten Kanto kirjoittaa, esimerkiksi niinkin loistava ja lahjakas kirjailija kuin Mika Waltari menetti työkykynsä varsin nuorena. Huikeiden romaanien jälkeen ei enää syntynyt mitään, vaikka Waltari raahautui kuuliaisesti työpöytänsä ääreen joka ikinen aamu. Ei mitään. Minä olen aloittanut paljon Waltaria vanhempana, joten syytä työkunnon ja luovuuden säilyttämiseen vielä pitkäksi toviksi on kosolti.

Vuosi sitten sain mieleeni, että Muistilista-kirjoituksen voisi päivittää kerran vuodessa, pohtia onko jotakin muuttunut, mikä voisi muuttua.

Tauot ja ergonomia. Työpisteessäni ei ole muuttunut juuri mikään, paitsi kirjahyllyn järjestys hieman – ja se, että sinniteltyäni vuoden verran yhden ainoan tietokonenäytön varassa kävin hakemassa ullakolta vanhan takaisin uuden viereen. Maailmankuva on taas puoli metriä leveämpi. Virtuaalisanakirjat sun muut työssä tarvittavat tiedostoikkunat saa levälleen näkökenttään eikä niitä tarvitse ongiskella toisten ikkunoiden alta. Jos kirjoituspöytänäni toimivan vintage-Billnäsin laidat antaisivat myöten, minulla olisi toki kolme 4K-näyttöä rinnakkain. Silloin tulisi tosin ongelmia myös monitorikaiuttimien sijoittelussa: nyt onnistuin saamaan ämyrit kohtuullisen hyville paikoille niin että elementit osoittavat kuuntelijan korvia kohti ja taajuusvaste on mittausten perusteella niin tasainen kuin näin epäsymmetrisessä (ja pienessä) tilassa voi olla, mutta jos kaappeja joutuisi nostamaan yhtään korkeammalle, homma menisi mutkikkaammaksi.

Eräs ergonomian puoli jäi vuosi sitten käsittelemättä: työrauha. S. on ollut pitkään opintovapaalla, viimesyksyistä kolmen kuukauden työrupeamaa lukuun ottamatta. Onneksi tilanne muuttuu puolentoista viikon päästä, kun tuoreehko valtiotieteiden maisteri palaa takaisin työelämään. Minä tarvitsen kipeästi hiljaisia, rauhallisia päiviä, jolloin minun ei tarvitse miettiä (eikä kukaan kommentoi) miltä olemiseni, miettimiseni ja työntekemiseni tai sijaistoimintani näyttää tai kuulostaa. Järjestötoimintamielessä saatan olla kohtuullisen sosiaalinen introvertiksi, mutta työtä teen parhaimmin umpimielisenä erakkona, jonka ihmiskontaktit tapahtuvat vain piuhaa pitkin. Voin vain kiittää onneani, ettei ole koskaan tullut hankittua jälkikasvua.

Liikkuminen on vuodentakaisesta lisääntynyt, etenkin siksi että tulin palanneeksi pyöränsatulaan noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Muut ”lajini” ovat pääosin ennallaan: käveleminen, uiminen, taiji.

Vertaistuki-asiat ovat nekin jotakuinkin ennallaan. Edelleenkin tapaan, noloa kyllä, enemmän kirjailija- ja kääntäjäkollegoita kuin muiden alojen ystäviäni, vaikka olen tässä asiassa sentään petrannut hieman.

Vaihtelun suhteen pyöräily on tuonut hieman parannusta mökkihöperyyteen. Etenkin syksyllä tein toisinaan pitkiä lenkkejä ja aloin ottamaan ympäristöä ja ympäristön maisemia paremmin haltuun muutenkin kuin vanhojen vakireittien osalta. Elämään on tullut uusia maisemia, uusia reittejä – ja vanhoja, sillä on ollut hauska pyöräillä entisten kotiseutujen ja kotipihojen halki vilkaisemassa, miltä siellä nykyään näyttää.  Tämä perinne toivottavasti jatkuu ja kukoistaa tänäkin vuonna.

Oppiminen-kohdan suuri muutos on viimevuotisen ”olen suunnitellut laulutuntien ottamista” -haaveen muuttuminen lopultakin todeksi. Helenan oppi on ollut korvaamattoman merkittävä, voimaannuttava ilo viime keväästä lähtien. Hän on saanut minusta irti enemmän äänialaa ja musikaalisuutta kuin osasin ikinä toivoakaan. Laulaminen on sitä paitsi melkoisen fyysistä, kehonkuvaa kaikin puolin kohottavaa kokovartalotekemistä, joten tämä seikka kelpaisi myös ”Liikkuminen”-kohtaan.

Ranskantunnit jatkuvat, valokuvaamista tulee harrastettua, musiikin tekemisessä ja äänittämisessä on koko ajan uutta opeteltavaa. Bändi on, valitettavasti, vieläkin perustamatta. Rumpalit ja kitaristit hoi!

Hengenravinto. Viimeisen vuoden mittaan on tullut käytyä konserteissa ja näyttelyissä ehkä hieman vähemmän kuin tavallisesti, joten petraamisen varaa on. Liikkuvan kuvan suhteen olen ollut sen verran kypsähtänyt ja ahdistunut, että elokuvissa käyminen ja televisiosarjojen seuraaminen on sekin jäänyt perin vähiin. (Uutisten lisäksi on tullut katseltua viime aikoina lähinnä hienon Rimakauhua ja rakkautta -sarjan uudet jaksot. Niin, ja kohtuullisen mainio Arrival tuli lopultakin nähtyä.) Hyvän kirjallisuuden lukemista on onneksi tullut harrastettua taas hieman enemmän.

Taiteilijatreffejä ympäröivän luonnon ja ihmisten suhteen pitäisi harrastaa enemmän. Malmista alkaa pikku hiljaa tulla entistä vilkkaampi ja monikulttuurisempi kahvilakeskittymä, joten luovaa ihmisten tarkkailua pääsee harjoittamaan lyhyen kävely- tai fillarimatkan päässä. Fillaroiminen on palauttanut myös minulle metsää paljon tärkeämmän luonnonmuodon, merenrannat, jalanulottuville.

Tämä tuli näistä teemoista mieleen tänään. Katsotaan tilanne uudelleen vuoden päästä. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä että muutaman vuoden mittainen kirjallinen ”hiljaisuuteni” on (toivon mukaan) päättynyt ja markkinoilla saattaa olla sekä oma tuore romaani että mainion kirjan suomennos. Mutta niistä asioista lisää sitten kun proverbiaalinen muste sopimuksissa on päässyt kuivahtamaan.

Kategoriat: introspektio, kirjailijaelämää, kirjoittaminen, suomentaminen | Kommentit pois päältä artikkelissa Muistilista 2017

Kirja, jota olisin tarvinnut 20 vuotta sitten

Olen ollut tänään Tampereen yliopistolla tietokirjallisuuden kääntämistä käsittelevässä seminaarissa. Syy tapahtumaan on suomentajakollega Natasha Vilokkisen tuore oma kirja Tiedontuojat – opas tietokirjan suomentajalle (Vastapaino).

Suurin osa suomeksi julkaistavasta käännöskirjallisuudesta on tietokirjoja. Noin puolet minunkin julkaistuista suomennoksistani on tietokirjallisuutta. Ihanteellisessa tapauksessa tietokirjasuomentaja on sekä kielen ja kääntämisen ammattilainen että kirjan aihealueen erikoistuntija. Käytännössä harvoin tapahtuu näin onnellisesti. Vilokkisen kirja on tarkoitettu ensi sijassa ensimmäisiä tietokirjakäännöksiään tekevälle, mutta pikavilkaisten lähes kolmesataasivuinen kirja sisältää hyvää luettavaa ja vertaistukea kelle tahansa kääntäjälle ja kirjoittajalle. Mutta palataan asiaan tarkemmin ajatuksin sitten kun kerkiän lukea kirjan.

Kategoriat: kieli, kirjallisuus, suomentaminen, tapahtumat, tieteet | Kommentit pois päältä artikkelissa Kirja, jota olisin tarvinnut 20 vuotta sitten

Sodan nurkkaan unohdetut

Joulukuun alussa 1941 Shanghain eurooppalaiset elävät jokseenkin rauhassa sellaista hyvinvoivaa elämää, johon toimilupa-alueiden asukit ovat tottuneet jo vuosikymmenien ajan. Heidän maailmansa on Pikku-Eurooppa, jota muun Kiinan tapahtumat – tai kiinalaiset – eivät pahemmin häiritse. Edes vuonna 1937 alkanut japanilaismiehitys ei ole tilannetta muuttanut.

Kaikki muuttuu joulukuun 8. päivän aamuna. Samana aamuna kansainvälisen päivämäärärajan toisella puolella, missä valkeni vasta joulukuun 7., Japanin laivaston ilmavoimat hyökkäsi Pearl Harborin laivastotukikohtaan. Japani oli nyt sodassa Yhdysvaltain lisäksi Britannian, Hollannin, Australian ja muiden liittoutuneiden maiden kanssa, ja niiden kansalaiset Shanghaissa olivat nyt vihollisia.

Kaoottisessa tilanteessa vauraan perheen yksitoistavuotias Jim-poika kadottaa vanhempansa. Entinen maailma ympärillä on äkkiä muuttunut aivan toisenlaiseksi, ja Jim viettää viikkokausia asuen Shanghain kadulla, ennen kuin onnistuu lopulta kiinnittämään japanilaissotilaiden huomiota niin, että hänet kuljetetaan internointileirille.

Olen aikaisemmin lukenut J. G. Ballardilta riemastuttavan pervon Crashin ja odotuksia paljon kliseisemmän ja tylsemmän TornitalonAuringon valtakunta (1984, suom. Jussi Nousiainen 1988) poikkeaa molemmista jo lähtökohdiltaan. Historiallinen romaani perustuu vahvaasti Ballardin omaan varhaisnuoruuteen Shanghaissa ja Lunghuanin internointileirillä.

Jimin ja muiden internoitujen nelivuotinen vankikausi on sotaa nuhjuisimmillaan ja surkeimmillaan, päämäärätöntä olemista päivästä toiseen, väkivallan uhkaa, puutostauteja, nälkää, juonittelua, tuttavien kuolemisen seuraamista, olemista vailla elämistä. Ehkä he ovat oikeasti jo kuolleet, Jim pohtii moneen kertaan, heidän kehonsa eivät ole vielä vain tajunneet asiaa. Sellaisena kirja on aikamoisen vaikuttava kuvaus siitä, mitä on olla sodassa olematta sodassa: jäädä jalkoihin, tulla unohdetuksi nurkkaan sillä aikaa kun historiaa tehdään jossakin lähellä, jäädä alaviitteeksi ja tilastotiedoksi. Jim oppii leirillä inhoamaan maanmiehiään, jollakin tapaa ihailemaan japanilaisia  – jopa viereisen kentän kamikazelentäjiä – ja haaveksimaan sellaisista amerikkalaisista joita loppuunselatuissa lehdissä näkee. Entinen elämä vanhempien huomassa muuttuu yhä kaukaisemmaksi, epätodellisemmaksi.

Japanilaisten sensuuriyrityksistä huolimatta leiriläiset ovat (tämän lukijan mielestä) jopa epäuskottavan hyvin perillä ulkomaailman tapahtumista jopa lentokenttää pommittavien lentokoneiden mallinimiä ja ominaisuuksia myöten. Japanin sotamahdin hidas luhistuminen ei heitä yllätä. Heidän kohdallaan sota, nälkä tai kuolema eivät kuitenkaan pääty siihen kummalliseen välähdykseen, joka (ehkä) kantautuu satojen kilometrien päästä Nagasakista.

Auringon valtakunta  on kiistämättä vahva, tärkeä ja lukemisen arvoinen sotakirja, sellainen sotakirja joka tiivistää sodasta paljon sitä mikä jää sankaritarinoiden ja lapsellisten hyvä/paha-asetelmien tuolle puolen. Valitettavasti käännös tuntuu kovin kiireellä hutaistulta: suomentaja minussa kiemurtelee myötähäpeästä viimeistään aina silloin kun Jim saa syödäkseen ”makeita perunoita”.

Kategoriat: kirjallisuus, lähdeaineistoa? | Kommentit pois päältä artikkelissa Sodan nurkkaan unohdetut