Sodan nurkkaan unohdetut

Joulukuun alussa 1941 Shanghain eurooppalaiset elävät jokseenkin rauhassa sellaista hyvinvoivaa elämää, johon toimilupa-alueiden asukit ovat tottuneet jo vuosikymmenien ajan. Heidän maailmansa on Pikku-Eurooppa, jota muun Kiinan tapahtumat – tai kiinalaiset – eivät pahemmin häiritse. Edes vuonna 1937 alkanut japanilaismiehitys ei ole tilannetta muuttanut.

Kaikki muuttuu joulukuun 8. päivän aamuna. Samana aamuna kansainvälisen päivämäärärajan toisella puolella, missä valkeni vasta joulukuun 7., Japanin laivaston ilmavoimat hyökkäsi Pearl Harborin laivastotukikohtaan. Japani oli nyt sodassa Yhdysvaltain lisäksi Britannian, Hollannin, Australian ja muiden liittoutuneiden maiden kanssa, ja niiden kansalaiset Shanghaissa olivat nyt vihollisia.

Kaoottisessa tilanteessa vauraan perheen yksitoistavuotias Jim-poika kadottaa vanhempansa. Entinen maailma ympärillä on äkkiä muuttunut aivan toisenlaiseksi, ja Jim viettää viikkokausia asuen Shanghain kadulla, ennen kuin onnistuu lopulta kiinnittämään japanilaissotilaiden huomiota niin, että hänet kuljetetaan internointileirille.

Olen aikaisemmin lukenut J. G. Ballardilta riemastuttavan pervon Crashin ja odotuksia paljon kliseisemmän ja tylsemmän TornitalonAuringon valtakunta (1984, suom. Jussi Nousiainen 1988) poikkeaa molemmista jo lähtökohdiltaan. Historiallinen romaani perustuu vahvaasti Ballardin omaan varhaisnuoruuteen Shanghaissa ja Lunghuanin internointileirillä.

Jimin ja muiden internoitujen nelivuotinen vankikausi on sotaa nuhjuisimmillaan ja surkeimmillaan, päämäärätöntä olemista päivästä toiseen, väkivallan uhkaa, puutostauteja, nälkää, juonittelua, tuttavien kuolemisen seuraamista, olemista vailla elämistä. Ehkä he ovat oikeasti jo kuolleet, Jim pohtii moneen kertaan, heidän kehonsa eivät ole vielä vain tajunneet asiaa. Sellaisena kirja on aikamoisen vaikuttava kuvaus siitä, mitä on olla sodassa olematta sodassa: jäädä jalkoihin, tulla unohdetuksi nurkkaan sillä aikaa kun historiaa tehdään jossakin lähellä, jäädä alaviitteeksi ja tilastotiedoksi. Jim oppii leirillä inhoamaan maanmiehiään, jollakin tapaa ihailemaan japanilaisia  – jopa viereisen kentän kamikazelentäjiä – ja haaveksimaan sellaisista amerikkalaisista joita loppuunselatuissa lehdissä näkee. Entinen elämä vanhempien huomassa muuttuu yhä kaukaisemmaksi, epätodellisemmaksi.

Japanilaisten sensuuriyrityksistä huolimatta leiriläiset ovat (tämän lukijan mielestä) jopa epäuskottavan hyvin perillä ulkomaailman tapahtumista jopa lentokenttää pommittavien lentokoneiden mallinimiä ja ominaisuuksia myöten. Japanin sotamahdin hidas luhistuminen ei heitä yllätä. Heidän kohdallaan sota, nälkä tai kuolema eivät kuitenkaan pääty siihen kummalliseen välähdykseen, joka (ehkä) kantautuu satojen kilometrien päästä Nagasakista.

Auringon valtakunta  on kiistämättä vahva, tärkeä ja lukemisen arvoinen sotakirja, sellainen sotakirja joka tiivistää sodasta paljon sitä mikä jää sankaritarinoiden ja lapsellisten hyvä/paha-asetelmien tuolle puolen. Valitettavasti käännös tuntuu kovin kiireellä hutaistulta: suomentaja minussa kiemurtelee myötähäpeästä viimeistään aina silloin kun Jim saa syödäkseen ”makeita perunoita”.

Kategoriat: kirjallisuus, lähdeaineistoa? | Kommentit pois päältä artikkelissa Sodan nurkkaan unohdetut

Amatsonien tahtiin

Siinä missä viimelauantaisen Yarin keikan ohjelmisto oli perin tuttua, kuulin tänä iltana ensi kertaa Les Amazones d’Afriquea. Olen kyllä kuullut tämän naismuusikkokollektiivin useiden jäsenten levytyksiä, sillä kyseessä on eräänlainen länsiafrikkalaisten laulaja/lauluntekijättärien superbändi, joka kiertää ja levyttää eri kokoonpanoilla tukeakseen naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista valistustyötä ja väkivallan uhrien hoitotyötä. Odotettavissa oli siis hyvää musiikkia hyvän asian puolesta.

Savoyssa mukana oli viisi laulajatarta ja heidän säestäjinään nelimiehinen yhtye, joka polki käyntiin erinomaisen toimivaa tanssikomppia. Tanssivien laulajien ohella lavan visuaalisesti hienoin yksityiskohta oli Kandia Kouyatén nojatuoli, jossa (sairaskohtauksen vuoksi osittain oikealta puoleltaan halvaantunut) muusikko istui ylväästi hymyillen kuin hoviväkeään arvostava kuningatar, keinahteli musiikin tahdissa ja lauloi väkevästi – kunnes nousi avustajan jelppimänä itsekin tanssahtelemaan.

Suurin osa kappaleista kulki keskitempoista komppia kevyesti varioiden, muutaman sointukulun ja laulajan vapaasti tulkitseman melodian voimin, ja kun (tässä kontekstissa tärkeitä) sanoja ei heikon kielitaidon vuoksi ymmärtänyt, oli helppo jättäytyä kellumaan ja leijumaan tanssirytmiikan varaan. Parhaimmillaan tällainen musiikki olisi tietysti riittävän isolattiaisella klubilla, missä yleisö pääsee oikeasti joraamaan eikä vain istumaan ja keinahtelemaan tai seisomaan ja keinahtelemaan, mutta kyllä biitti toimi näinkin. Tyytyväistä väkeä salista poistui pari tuntia myöhemmin, enkä näe mitään syytä heittäytyä toisinajattelijaksi. Täytyy hommata käsiin kollektiivin levytyksiä.

Kategoriat: elävä musiikki, musiikki | Kommentit pois päältä artikkelissa Amatsonien tahtiin

Ne.

Se oli outo lintu suomalaisten uuden aallon bändien joukossa 1970–80-lukujen taitteessa, sen verran outo lintu että monilla kaikesta uudesta ja erilaisesta innostuneilla rokkitoimittajillakin oli vaikeuksia suhtautua bändin musiikkiin. (Mieleen on jäänyt, miten Soundi otsikoi ajan suhteellisen hippipositiivisesta musiikkiskenestä vahvasti poikenneen kakkosalbumin Pahaa unta? arvostelun: ”Onneksi se on vain pahaa unta”.) Itsellänikin kesti hyvän tovin päästä Sen ja sen laulaja/kitaristi/lauluntekijän Yarin ilmaisuun sisään. Bändi ei itse tehnyt asioita mitenkään helpoksi. He eivät soittaneet kovinkaan paljon jo levytettyä materiaalia, he soittivat jumalattoman kovaa, ja etenkin kitarat niin äänekkäinä että (ajan musiikissa hyvin tärkeistä) sanoituksista ei saanut mitään selvää. ”Ei niistä ole tarkoituskaan saada selvää”, Yari tylytti välihuutelijoille. Hänestä ei muutenkaan saanut mitenkään erityisen miellyttävää kuvaa, ei keikoilla eikä haastatteluissa.

Mutta vähitellen Sen moniulotteinen, -sävyinen ja -vivahteinen musiikki – ja ne sanoitukset! – alkoivat pudota, ja kovaa putosivatkin. Sekä säveltäjänä että sanoittajana Yari oli uuden aallon ajan todellinen humaani toisinajattelija. 1980-luvun jätkäpoikabändikulttuurissa hänen teksteissään oli aika ajoin myös feministiseksi tulkittavia sävyjä, mistä syystä Sen fanikunta oli paljon naisvaltaisempaa kuin monilla aikalaisilla.

Ja Sen musiikki on kestänyt aikaa, sen huomasi eilen kun Yari nousi Nosturin lavalle bändin kanssa ja soitti, kuten hän itse sanoi, ”kitaraa seisaallaan ensi kertaa pariinkymmeen vuoteen”. Soolokeikkoja Yari on tehnyt aina silloin tällöin – kuten tässä blogissakin on pariin kertaan todettu –  mutta Litku Klemetti & Tuntematon numero saivat lopulta houkuteltua hänet laulusolistikseen. Lieneekin osittain Litkun ansiota, ettei koko Nosturintäydellinen yleisöä ollut sentään meitä 1980-luvun alun Se-keikkojen veteraaneja.

Illan aloittaneen Hulda Huiman musiikki oli minulle ennestään outoa, mutta saattaa hyvinkin päätyä jatkossa kuuntelulistalle. Tavallaan tällainen mukavan vanhakantainen yhden naisen ja kitaran singer/songwriter-tunnelmointi olisi varmaankin parhaimmillaan kesäaikaan festarien alkuiltapäivän leppoisassa tunnelmassa, nurmikolla loikoillessa ja haaveillessa, mutta koska HH onnistui herättämään kevättalvisen kosteassa Helsingissä, klubin pimeydessä moisia mielikuvia, homma selvästikin toimii, toimii vaikka yleisö oli niin selvästi odottamassa juuri Yaria.

Ja kyllä odottaminen kannattikin. Se Tuntematon Numero onnistui luomaan melkoisen hyvän illuusion siitä miltä Se kuulosti joskus 1980-luvun alkuvuosina – lukuun ottamatta tolkutonta volyymiä, ajalle tyypillistä surkeaa äänentoistoa tai yleisöepäystävällisyyttä: kuusikymppinen Yari on elämäänsä tyytyväinen, leppoisa maestro, mutta pystyy silti kanavoimaan nuoremman minänsä ahdistuneita umpikujatutkielmia vallan vakuuttavasti. Äänikin on pysynyt käsittämättömän entisellään.

Reilu puolitoistatuntinen setti kaksine encoreineen kattoi melkoisen laajan kaaren Sen tuotantoa ensimmäisistä rujoista cover-singleistä (”Eloise”, ”No niin, no niin”) aina viimeisen, huikean hienon Lasi kirkasta vettä -albumin tunnetuimpaan kappaleeseen ”Punainen hame”. Se oli itse asiassa illan ainoa kappale jossa Se Tuntematon Numero ei ihan päässyt kolmenkymmenen vuoden takaisen esikuvansa tasolle: Sen pitkäaikainen basisti ja selkäranka Eeva Koivusalo soitti ”Hameen” ylvään bassoriffin sekä levyllä että livenä niin armottoman funkylla auktoriteettiotteella ettei sitä rehellisesti puhuen oikein voi odottaakaan… nykynuorisolta (hah!). Toisaalta suurimman osan ajasta koskettimiin keskittynyt Litku Klemetti lauloi Lou Reed -coverin ”Mitä me tehdään?” vastaansanomattoman koskettavasti, toi rappukäytävän teiniraskausdraamaan sen naisosapuolen näkökulman.

”Pahaa unta?”, ”Yö safarilla”, ”Mä haluan elää”, ”Joku muu”, kaikkien aikojen interrail-laulu ”Köyhän pikajuna”, kaikkien aikojen liftauslaulu ”Ei asfaltti liiku”, ”Juhlat”, ”Onnellisten tähtien alla”, ”Pitkät ja sekavat kirjeet”,… huikea klassikkosarja, jota olisi voinut ainakin yleisön (ja minun!) mielestä voinut jatkaa vielä toisenkin puolitoistatuntisen. Materiaalia kyllä löytyisi, vaikka Sen levytetty tuotanto käsittääkin vain neljä albumia ja niillä julkaisemattomista singleistä laaditun kokoelmalevyn. Toivottavasti tämän lyhyen kiertueen tuottama huomio, suosio ja hyvä mieli pitää Yarin jatkossakin aktiivisena, ehkä myös laulujen (eikä vain elokuvamusiikin) tekijänä. Ja toivottavasti Sen viimeinen levy Lasi kirkasta vettä julkaistaan lopultakin modernissa digitaalimuodossa.

Kategoriat: elävä musiikki, musiikki | Kommentit pois päältä artikkelissa Ne.

Kummunrakentajien yöstä

Muistin kirjasta lähinnä mudan – mudan, epätoivon ja toistatuhatta vuotta vanhasta intiaanihaudasta luurankojen seasta löytyneet modernit messinkihylsyt.

Tekisi useamminkin hyvää elvyttää nuoruuden harrastus lukea ennen luettuja kirjoja uudelleen. Tällä kertaa tuloksena oli elämys. Löytö – monessakin mielessä, muun muassa minun tiestäni kirjailijaksi.

Olen luullakseni lukenut Howard Waldropin vuonna 1984 ilmestyneen romaanin Them Bones suhteellisen pian sen jälkeen, kun Leena Tammisen suomennos Vain vanhat luut ilmestyi vuonna 1992. Omistamani kappale on luullakseni hankittu jostakin divarista vasta paljon myöhemmin, ehkä sen jälkeen kun Kirjava julkaisi Waldropin huikean novellikokoelman Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille (suom. Jan Hlinovsky 2007). Se on odottanut hyllyssä oikeaa hetkeä, joka koitti eilen illalla.

Oli kannattanut odottaa. Ehkä hetki oli tosiaan sopiva. Luin illalla ennen nukahtamista viitisenkymmentä sivua, ja aamulla herättyäni loput. Myös tällaista putkeenlukemista tulee harrastettua nykyään aivan liian vähän. On upea tunne saada lumoutua kaikessa rauhassa, kahden kesken vieraan maailman kanssa. Lukemista häiritsi oikeastaan vain huvittunut tietoisuus siitä, miten vahvasti oman esikoisromaanini perusideat ovatkaan peräisin Waldropilta, tästä kirjasta. En ollut tajunnutkaan.

Kirjan syntyajan lähitulevaisuudessa, 2000-luvun alussa, kehitetään keino matkustaa ajassa yhteen suuntaan: hyvin varustettu retkikunta lähtee matkalle 1900-luvun alkupuolelle muuttaakseen historiaa niin, ettei kaiken tuhoava kolmas maailmansota syttyisikään uuden vuosituhannen alussa. Mutta jotakin menee pieleen. Retkikunta huomaa joutuneensa paljon varhaisempaan aikaan, tulevaan Louisianaan, jossa ei vielä tiedetty mitään Hernando de Sotosta eikä edes Kolumbuksesta. Se oli Mississippi-kulttuurin ja kummunrakentajien maailmaa, suurten intiaanikaupunkien maailmaa (ennen kuin espanjalaisilta levinneet taudit hävittivät koko hyvin verkostoituneen kulttuurin, jonka tilalle siirtyi aikaisemmin marginaalisia metsästäjä-keräilijöitä, joita englantilaiset tapasivat alueelta 1700-luvulla – lisää voi lukea vaikkapa blogissa aikaisemmin puheena olleesta Charles C. Mannin kirjasta 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta).

Ensimmäisenä aikamatkaan lähtenyt tiedustelija joutuu eri paikkaan: tai ehkä samaan paikkaan, ehkä samaan aikaankin, mutta toiseen maailmaan ja todellisuuteen, jossa Amerikassa elää vielä viimeisiä mammutteja, jossa kristinusko on jäänyt paikalliseksi Lähi-Idän kultiksi ja atlantinyliset kauppayhteydet ovat vastikään käynnistyneet kreikkalaisten ja arabien kehitettyä höyrylaivan.

Romaanin kolmas säie sijoittuu vuoteen 1929, jolloin joukko arkeologeja tutkii muinaisten kummunrakentajien monumenttia, joka on muutaman viikon sisällä tuhoutumassa lopullisesti Mississippin tulvien voimasta. Toista tuhatta vuotta vanhoista kummuista löytyy ensin hevosenkallo, jonka läpi on ammuttu luoti, sitten messinkihylsyjä. Lopulta, juuri ennen kuin tulvavedet vyöryvät päälle, löytyy jotakin, joka saattaa selvittää mistä on kyse – ehkä. Jos joku edes uskoisi selitystä.

Kummunrakentajakulttuurit eivät olleet minulle uutta tätä kirjaa ensimmäistä kertaa lukiessani. Nuorena tulevana arkeologina luin moneen kertaan C. W. Ceramin kirjan Ensimmäinen amerikkalainen – intiaanien arvoitus (suom. Raija Mattila 1973), joka kertoo tästäkin vaikuttavasta, mutta perin huonosti tunnetusta kadonneesta kaupunkikulttuurista. Normaali eurooppalaismielikuva metsästäjä/keräilijä/paimentolaisintiaaneista on kuitenkin vahva, niin vahva, että Heikki Kalliomaan suomennokseen tekemässä kansikuvassakin näkyy stereotyyppinen 1800-luvun tasankointiaani, vaikka itse romaanin teksti huomauttaa useaan otteeseen, miten paljon aikamatkalaisten kohtaamien kummunrakentajien ulkonäkö(kin) poikkesi kuvakirjainkkareista. Waldrop on taustatyönsä tehnyt, vaikka sittemmin tutkimus on osoittanut muutamia hänen käyttämiään oletuksia vääräksi. Waldrop ei saarnaa eikä infodumppaa, hän toteaa asioista vain tarpeellisen, oli kyse arjesta, juhlasta tai sodasta. Kateeksi käy moinen itsehillintä. Hyvä kirjailija herättää lukijan kiinnostuksen oppia aiheesta lisää, ei yritä kertoa tarinan lomassa kaikkea mitä itse on saanut selville. Siinä suhteessa minulla on paljon opettelemista.

Waldrop on hurmaava kirjailija leppoisan kirjoitustyylinsä lisäksi siinä suhteessa, että hän osaa kirjoittaa kauniita, eheitä tarinoita, joissa epäonnistutaan kertakaikkisen hykerryttävillä ja mieltäkiehtovilla tavoilla. Hänen hahmonsa eivät ole johtaja-ainesta, eivät edes oman elämänsä huippuyksilöitä, eikä heistä sellaisia tarinoiden mittaan kuoriudu. Jotakin he oppivat, ja joskus heidän elämänsä löytää uuden ja odottamattoman, onnellisenkin suunnan. En lainkaan muistanut, että tämänkin kirjan säikeistä yksi päättyy jossain määrin onnellisesti – tai ei onnellisesti, mutta ainakin lupaavasti. Kenties. Ehkä tulevaisuudessa, ainakin jonkun jonkinlaisessa tulevaisuudessa…

Luulen, että Them Bones pitäisi kaivaa käsiin alkuperäiskielisenä: Leena Tamminen on tehnyt hyvää työtä, tarinat ja turinat luistavat, mutta paikka paikoin huomasin pohtivani: ”Mitähän tässä on ollut alkutekstissä?” Pitäisi hommata käsiinsä myös Waldropin muut romaanit. Ja lisää novelleja.

Ja, hyvä lukija: jos kirjastossa tai divarissa tai kirjakaupassa tulee kohdalle Howard Waldropia, älä epäröi. Ota tukeva ote teoksesta äläkä päästä irti.

Kategoriat: "391", kirjallisuus, kirjoittaminen | Kommentit pois päältä artikkelissa Kummunrakentajien yöstä

Akvaarioiden äiti

Taannoisessa bloggauksessani mainituista ”ihmistietokoneista”, NASA:n tummaihoisista naismatemaatikoista kertova Hidden Figures -elokuva on näköjään tulossa lähipäivinä ensi-iltaan Suomessakin. Hienoa! Tapauksen kunniaksi YLE:n sivuilta löytyy laaja artikkeli aiheesta.

Omaa bloggaustani innoittanut New Scientist nosti puolestaan helmikuun 25. päivän numerossaan esille erään vanhemman polven ansiokkaan, mutta aikalaistensa varjoon jääneen tutkijan.

Kuva: André-Adolphe-Eugène Disdéri / Wikimedia Commons

Vuonna 1794 syntynyt ranskalainen suutarintytär Jeanne Villepreux ehti saada kuuluisuutta ompelijana ja erityisesti kuninkaallisten häähuntujen kirjailijana ennen kuin meni naimisiin vauraan englantilaiskauppiaan James Powerin kanssa. Perhe asettui Sisilian Messinaan ja lady Power kiinnostui merentutkimuksesta. Kalastajat alkoivat tuoda hänen kokoelmiinsa pyydyksiin tarttuneita erikoisuuksia, ja hän vuokrasi itsekin kalastusaluksia tutkimusretkiään varten. Näytteet hän keräsi, ajan tavan mukaan, lasiastioihin, ja hänen itse kehittämänsä säilöntäaineen kerrotaan säilyttäneen eläinten värit luonnollisen kirkkaina.

Hänen tieteellinen kiinnostuksensa ei rajoittunut pelkästään kuolleiden eläinten morfologian tutkimiseen, joten hän kehitti aivan uuden vesieläinten tutkimusmenetelmän: sen sijaan että lasiastiassa olisi ollut formaliinia säilömässä kuollutta eläinyksilöä, hän sijoitti isompaan lasiastiaan merivettä, jossa eläimet saattoivat uida ja elää, jolloin niiden käyttäytymistä ja elämää saattoi tarkastella ennennäkemättömällä tavalla: Jeanne Villepreux-Power oli kehittänyt ensimmäiset nykyaikaiset akvaariot.

Erityisen kiinnostunut Villepreux-Power oli pääjalkaisista. Tutkijat olivat kiistelleet jo satoja vuosia, valmistiko paperiveneeksi kutsuttu tursaslaji kauniin kuorensa itse vai oliko niillä vain tapana kaapata jokin tyhjä simpukankuori asunnokseen, kuten erakkoravuilla. Villepreux-Power kykeni uusien tutkimusmenetelmiensä avulla osoittamaan, että kuori oli paperiveneen omaa tekoa. Hän myös havaitsi, että lajin koiraat olivat kääpiökokoisia ja että ne kuolevat täytettyään siitostehtävänsä: siittiöt kehittyvät niiden kolmannessa lonkerossa, joka irtoaa hedelmöityksessä. (Tämä väite aiheutti halveksuntaa ajan muiden tutkijoiden keskuudessa, mutta on sittemmin osoittautunut paikkansapitäväksi.) Vähitellen itseoppineen tutkijan työn arvo tunnustettiin, ja Villepreux-Powerista tuli harvinaislaatuinen naisjäsen useissa tieteellisissä seuroissa.

Villepreux-Power kirjoitti myös arvostetun Sisilian matkaoppaan. Hän muutti miehensä kanssa Englantiin 1838, mutta korvaamattoman arvokkaita tieteellisten näytteiden kokoelmia kuljettanut rahtilaiva haaksirikkoutui matkalla. Vajaata kymmentä vuotta myöhemmin avattiin Englannissa ensimmäinen julkinen akvaario ja akvaarioinnostus levisi nopeasti, mutta Villepreux-Powerin pioneerityö alalla pitkälti sivuutettiin.

Viime vuosina tieteen historian unohdettuja naisia on onneksi nostettu ansaitsemaansa asemaan kansakuntain kaapin päälle, ja myös Villepreux-Powerin pioneerityö on saanut ansaitsemaansa arvostusta. Eräänlainen merkki siitä on Magellan-luotaimen Venuksesta löytämä kraateri, joka kantaa tämän meteoriittejakin tutkineen luonnontieteilijän nimeä.

Kategoriat: meni jo, tekniikka, tieteet, vesi | Kommentit pois päältä artikkelissa Akvaarioiden äiti

Verenpunainen

Armoitettu suomentajakollega Riina Vuokko lueskeli viime kesänä Hunanin käsikirjoituksen ensimmäistä versiota samalla kun hän viimeisteli suomennostaan Mo Yanin Punaisesta durrasta (Otava). Koska Mo Yan sijoittaa tarinaansa samaan aikakauteen kuin minä oman käsikirjoitukseni, oli selvää että valmis kirja piti hankkia kokoelmaan ja lukea jo lähdemateriaalina.

Pohjoisesta Hunanista, minun kirjani pengerrettyjen riisiviljelmien maisemista, on toistatuhatta kilometriä matkaa Shandongin maakunnan Koillis-Gaomin kyliin ja loputtoman laajoille durrapelloille – saman verran kuin eteläisestä Suomesta Ukrainaan – mutta gaomilaiset elävät 1930–40-luvuilla samojen kriisien kourissa kuin ”minun” hunanilaiseni. Maassa on vallinnut jo pitkään sisällissota, joka 30-luvulle tultaessa on poikinut lukuisia omien lakiensa mukaan eleleviä rosvojoukkoja. Japani on valloittanut jo aikaisemmin Mantšurian ja laajentaa veristä miehitysvaltaansa muuallekin Kiinaan vuodesta 1937 alkaen. Uusi vihollinen ei yhdistä kansaa, vaan eri ryhmittymät – korruptoitunutta ”tasavaltaa” edustava Guomingdang, talonpojista kootut kommunistijoukot ja erilaiset rosvoporukat – taistelevat ja tappavat yhtä paljon keskenään kuin japanilaisia vastaan, eikä Mo Yan siloittele tai puolustele kenenkään toimintaa.

Tässä loputtomien veritekojen ja joukkomurhien maailmassa elävät Punaisen durran kertojaminän teini-ikään kasvavat isä ja äiti sekä isän isä, tämän isoäidin rakastaja Yu Zhan’an, kirjan todellinen keskushenkilö: maantierosvo, murhaaja, vapaustaistelija ja isoäidin viinatehtaan työnjohtaja siihen asti kunnes japanilaiset hävittävät kylän ja tappavat suuren osan sen asukkaista. Jatkuva väkivalta on ehtinyt vahingoittaa isoisä-Yun psyykeä jo niin paljon ettei hän oikeastaan edes osaisi elää tappamatta ja murhaamatta: Mo Yan jättää auki, miten hänen kertojaminänsä isä selvisi teinivuosina alkaneen sissisodan aiheuttamista henkisistä vaurioista – ellei hän sitten ole myöhemmin sitten yksi niistä kovasydämisistä hallintovirkailijoista, joiden väkivalta heikompia kohtaan on muuttunut enemmän henkiseksi kuin fyysiseksi. Kovin paljoa ei Mo Yang paljasta muutenkaan henkiin jääneiden henkilöidensä myöhemmistä vaiheista: kirja pitäisi lukea uudelleen että mahdolliset rivienvälit ja sivuhuomautukset tulisi noteeratuksi.

Mo Yan ei kerro tarinaa kovinkaan lineaarisesti, vaan kerronta heilahtelee luvusta toiseen eri aikojen tapahtumissa, hetkittäin suullisen muistelon ”tuostapatulikinmieleeni”-hengessä. Tämä korostaa vielä voimakkaammin kirjan kuvaaman yli kymmenen vuoden jakson mustaa ahdistavuutta: väkivalta ja tappaminen eivät lopu, eivät tunnu loppuvan koskaan. Ei tässä käydä huippukohtana suurta taistelua, jonka jälkeen kuolleet haudataan ja yritetään sitten rakentaa uutta elämää, ei. Erityisesti eräistä hautajaisista tulee entistäkin säälimättömämpi, järjettömämpi ja turhempi verilöyly, eikä tappaminen lopu siihenkään. Mo Yan ei puolustele eikä glorifioi yhtäkään osapuolta, ei etenkään ”sankariaan” Yuta, mutta toisaalta tämän kirjan maailmaan vilkaistuaan on (taas kerran) helpompi ymmärää, miksi kommunistipuolueen hallinto on pystynyt pysymään Kiinassa kasassa näinkin kauan: jotakuinkin mikä tahansa hallintomuoto on parempi kuin tämän kirjan ihmisten todellisuus.

Punainen durra olisi hyvin ahdistava, musta ja toivoton kirja ellei Riinan suomennoksen teksti juoksisi ja tanssisi niin kerkeästi ja toisi kauniisti esiin toivonpilkahduksia ja kauniita muistoja sota-arjen toivottomuudenkin keskellä. Ymmärtääkseni Mo Yan on aikaisemmin suomennetuissa(kin) romaaneissa käyttänyt enemmän ns. maagisen realismin aineksia: tässäkin kirjassa niitä on, mutta lähinnä sivuosissa. Tumman verenkarvainen tarina oli joka tapauksessa vaikuttava lukukokemus, joten täytyy etsiä käsiin lisää Mo Yania.

Kategoriat: "Hunan", kirjallisuus | 2 kommenttia

Elämän(ilo)kertaelokuva

Muutama vuosi sitten debytoin elokuva-avustajana, kun Malmin edesmenevän lentokentän vanhassa lippuhallissa kuvattiin traileria Touko Laaksosesta eli Tom of Finlandista kertovaan elokuvaan. Traileri tehtiin pienellä budjetilla ja sen tarkoituksena oli kerätä hankkeelle rahoitusta. Kävi kuitenkin niin, että samaan aikaan suunnitteilla oli peräti kaksi elokuvahanketta samasta miehestä: en usko että minun ja S:n pieni vilahdus trailerin kohtauksen taustalla kulkevina lentomatkustajina vaikutti siihen, että ”meidän” hankkeemme jäi pelkän trailerin mittaiseksi. Rahoituksen ja toteutuksen sai Dome Karukosken ohjaama Tom of Finland, jonka kävimme eilen katsomassa Amnestyn tueksi järjestetyssä varsin massiivisessa monen salin erikoisnäytöksessä.

Luullakseni olen törmännyt Tom of Finlandin nimeen – ja kuviin – ensi kertaa joskus 1980-luvun alkupuolella. Toisin kuin etelähelsinkiläisen paikallislehden kuukausiliitteen taannoinen hieno juttu antoi ymmärtää, Tomin töitä kyllä julkaistiin Suomessakin jo Laaksosen elinaikana, ainakin Kallessa, jossa oli tuolla vuosikymmenellä, lainsäädännönkin pikku hiljaa vapautuessa, muutama homomiehille tarkoitettu sivu. Ellen sitten ole onnistunut kehittämään valemuistoja… en varmaankaan lukenut kovin montaa lehden numeroa (ne olisi pitänyt ostaa kioskilta ja olin paitsi köyhä myös perin ujo), mutta minusta tuntuu etteivät kohdalleni osuneet ToF-kuvat olleet mitenkään erityisen poikkeavaa tarjontaa lehdessä.

(Muuan naispuolinen heterokaveri oli suureksi hämmennyksekseen törmännyt nimeen jo teinityttönä edellisellä vuosikymmenelle Lontoossa, kun paikalliset olivat aivan tohkeissaan että hän oli kotoisin samasta maasta kuin Tom of Finland.)

Luullakseni 1980-luvun loppupuolella perustetun Liken ns. toimitiloissakin pyöri jotakin ToF-materiaalia, joten minulla oli jonkinlainen käsitys Touko Laaksosen taiteen luonteesta vuonna 1991, kun hänestä alkoi tulla kuoltuaan mainstream-mediajulkkis myös kotimaassaan. Vapaudenristillä palkitun jatkosodan ilmatorjuntatykistöupseerin ja arvostetun mainosgraafikon (kaksois)elämänvaiheita on sittemmin kerrottu ja kerrottu lukuisissa laajoissa lehtijutuissa ja kirjoissa sekä televisiossakin näytetyssä mainiossa dokumenttielokuvassa Daddy and the Muscle Academy (1991).

Suhtaudun erittäin epäluuloisesti etenkin kotimaisiin elämäkertaelokuviin: kovin usein elokuvasta tulee vain katkonainen sarja irrallisia kohtauksia, joita hädin tuskin pystyy yhdistämään edes se, että päähenkilö on mukana joka kohtauksessa ja häntä (saattaa) esittää sama henkilö. Dome Karukosken uusi Tom of Finland ottaa Laaksosen elämäntarinan suhteen joitakin vapauksia ja siirtyilee ajassa joitakin kertoja edes takaisin, ja onnistuu vaikeassa kokonaisuuden rakentamisessa aikamoisen hyvin.

Etenkin Amnesty-näytöksessä tietysti korostui ehkä turhankin selvästi Karukosken tapa rinnastaa jatkosodan loppuvaiheiden ahdistusta ja epätoivoa, sodanjälkeisten aikojen homofobian ahdistavaa epätoivoa, 1980-luvun aids-epidemian aiheuttaman uuden homofobiaepidemian synkkyyttä ja (rivien välissä) tämän hetken nationalismin ja muun ääliökonservativismin ahdistavuutta, mutta toisaalta: tämän elokuvan vahvin sanoma on kuitenkin toiveikkuus. Luutnantti Laaksonen onnistui (ainakin elokuvassa) herättämään lannistuneissa ja epätoivoisissa sotilaissaan toivoa (edes) hengissä selviämisestä, sittemmin Tom of Finlandin työt saivat monet seksuaalisuutensa kanssa kamppailevat näkemään itsensä uudessa valossa, ja ilmeisesti 1980-luvulla myös tuomaan lohtua niille, joiden rakkaat olivat sairastuneet silloin vielä väistämättä kuolemaan johtaneeseen tautiin.

Sillä elokuva(kin) korostaa, että Tom of Finlandin töissä keskeinen viesti on elämänilo, reilu äijämeininki.

S. piti jossain määrin häiritsevänä, että vaikka Toukoa näyttelevä Pekka Strang vanheni elokuvan mittaan varsin vakuuttavan näköisesti, samaa ei voi sanoa Kerttu-siskoa näytelleestä Jessica Grabowskysta tai Toukon avomiestä Veliä esittäneestä Lauri Tilkasesta, jotka molemmat pysyivät kasvoiltaan kiusallisen parikymppisen oloisina, vaikka vuosikymmen olisi valkokankaalla kuinka vaihtunut. Grabowskyn tapauksessa ajan kulumisen näki vain silmälasien mallin vaihtumisena ja, aivan lopussa, pienoisena ryhdin painumisena kasaan. Harmillinen pikku laiminlyönti muuten hyvissä roolisuorituksissa.

Eräs ystäväni pohdiskeli, missä määrin viime vuosien Tom of Finland -buumia lakanakankaineen sun muineen voidaan pitää kulttuurillisena omimisena. Jos me tavalliset cis-heterot kekkaloimme edes muokatuissa kuvissa ToF-henkisissä nahkapoikaposeerauksissa, olemmeko me yhtään parempia kuin kännistä saamelaista halpakaupan neljäntuulenlakissa näyttelevät ”nunnukanunnuka”-ääliönäyttelijät? Vaikka tekisimme niin tasa-arvon, rakastamisen vapauden ja solidaarisuuden hengessä? On selvää, että tiettyjen vuosikymmenien homoille ToF-kuvasto on ollut salainen aarre, klaanimerkki, jotain paljon merkittävämpää, monin verroin arvokkaampaa kuin vain pelkkiä pornokuvia. Arvokkaampaa kuin ”vain” (eroottista) taidetta.

Minulla ei ole hyvään kysymykseen vastausta. On joka tapauksessa selvää, että Tom of Finlandin kuvastoa ei voi enää sulkea kaapin perälle piiloon. Ei voi, ei kyetä eikä saa. Ja tämän elokuvan ottaminen Suomi 100 -juhlavuoden teoksiin tekee minut hyvin paljon ylpeämmäksi kuin tsiljoonas näyttelijätulkinta siitä romaanista jonka nimeä en halua edes mainita (vaikka kirja onkin erinomainen).

Kategoriat: kulttuuri | Kommentit pois päältä artikkelissa Elämän(ilo)kertaelokuva

Tuosta (ainakin) tuohon

Pari päivää sitten postineiti kantoi meille laatikollisen kirjoja. Kyseessä ovat uusimman suomennokseni kääntäjänkappaleet. Tätä ei nykyään tapahdu kovin usein, sillä viime vuosina olen julkaissut suomennoksia perin harvakseltaan. Kyse ei ole siitä, että olisin kieltäytynyt hankkeista, vaan siitä ettei niitä ole juurikaan tarjottu, ja sama tilanne tuntuu olevan monella minua paljon ansioituneemmallakin (eri kielten) suomentajalla. Minulle ovat onneksi hymyilleet kirjailija-apurahojen jumalat, joten olen saanut sinniteltyä laskuni suurin piirtein maksetuiksi.

Uutukainen on Russ Thornen pieni tietokirja Emojit (Karisto), kevyt parin viikon syysprojekti, ei kovin kunnianhimoinen kirja eikä erityisen rintaaröyhistyttävä käännösprojekti, mutta sitä tarjottiin juuri sopivalla hetkellä, jolloin tarvitsin vähän pääntuuletusta Hunanin editoinnin keskellä. Ja jonkunhan nämäkin on tehtävä.

Tuoretta käännöstä ihmetellessä tulin ajatelleeksi, että suomentajan urani täyttää näinä aikoina pyöreät kaksikymmentä vuotta.

Joskus vuoden 1996 loppupuolella puhelin soi, ja Liken toimitusjohtaja Hannu Paloviita kysyi, kiinnostaisiko minua suomentaa Christopher Sandfordin kirjoittama Kurt Cobainin elämäkerta. Suomentaminen oli kiinnostanut minua jo aikaisemminkin, ja voi olla että olin kiinnostuksestani tullut puhuneeksikin. Tuohon aikaan Suomessa ei ollut kovin montaa kevyen musiikin sanastoa tuntevaa suomentajaa, joten hommaan kelpuutettiin vanha kaveri, jonka tiedettiin kirjoittaneen Rumbaan jo useamman vuoden ajan. Naiiviuksissani (ja kroonisessa rahapulassani) suostuin. Kääntämisen vaatima työmäärä osoittautui huomattavasti uuraammaksi kuin olin kuvitellutkaan, ja kun suomennos sitten syksyllä 1997 julkaistiin, sen saamat arvostelut olivat jotakuinkin nuivia, eivätkä lainkaan aiheetta.

Uutta ammattia – sillä sellainen siitä sitten muodostui – tuli harjoiteltua perin julkisella tavalla. Seuraava projekti, Philip K. Dickin Time Out Of Joint oli siinä vaiheessa jo tekeillä, ja luullakseni olin oppinut jotain. Ainakin On aika sijoiltaan sai ihan hyvää palautetta myös suomennoksensa osalta. Alkuaan Liken mainoksissa suomennoksen nimenä oli Nyrjähtänyt aika, mutta onneksi joku tuli hyvissä ajoin huomauttaneeksi, että kirjan nimi on sitaatti Hamletista. Hyvä pikku oppitunti siitä, että tekstin – ja nimistön! – kummallisuudet on syytä tarkistaa huolella! Tähän aikaan ei vielä ollut kovinkaan kaksisia web-hakukoneita, mutta Gopher kyllä, ja sitä tuli seuraavien muutaman vuoden aikana plarattua tiiviisti ennen kuin Yahoo, Altavista ja lopulta Google alkoivat olla käyttökelpoisia kapineita.

Sillä käännöshankkeita tarjottiin jatkossakin, vähitellen myös muista kustantamoista kuin Likestä. Kesti silti tovin, ennen kuin uskalsin katsoa itseni niin ammattimaiseksi, että rohkenin hakea Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton jäseneksi. Onneksi hain, sillä sitä kautta olen tutustunut loistaviin kollegoihin, ja saanut myös pätevää ammatillista koulutusta. (Aika monet kirjallisuuden suomentajat ovat itse asiassa kouluttautuneet jollekin muulle alalle kuin suomentajiksi, joten en ole ollut suinkaan ainoa laatuani.) Vaikka en olekaan enää liiton jäsen, muistelen toistaakymmentä vuottani järjestössä paljolla lämmöllä. Kollegoiden kanssa on onneksi mahdollista pitää yhteyttä edelleen aktiivisten postituslistojen, Facebookin ja muutaman vuoden ikäisen Kääntäjien ammattiosaston KAOSin sekä jo pari kertaa järjestettyjen Järvilinnan kääntäjäpäivien kautta.

Vaikka olen jo pari vuotta kirjoittanut ammattinimikkeekseni ”kirjailija/suomentaja” tässä järjestyksessä, kirjallisuuden suomentaminen on yhä oleellinen osa ammatillista identiteettiäni. On ollut jo jotakuinkin täydet kaksikymmentä vuotta ja jotakuinkin viidenkymmenen kirjan verran.

Kategoriat: "Hunan", kirjailijaelämää, kirjallisuus, suomentaminen | Kommentit pois päältä artikkelissa Tuosta (ainakin) tuohon