Akvaarioiden äiti

Taannoisessa bloggauksessani mainituista ”ihmistietokoneista”, NASA:n tummaihoisista naismatemaatikoista kertova Hidden Figures -elokuva on näköjään tulossa lähipäivinä ensi-iltaan Suomessakin. Hienoa! Tapauksen kunniaksi YLE:n sivuilta löytyy laaja artikkeli aiheesta.

Omaa bloggaustani innoittanut New Scientist nosti puolestaan helmikuun 25. päivän numerossaan esille erään vanhemman polven ansiokkaan, mutta aikalaistensa varjoon jääneen tutkijan.

Kuva: André-Adolphe-Eugène Disdéri / Wikimedia Commons

Vuonna 1794 syntynyt ranskalainen suutarintytär Jeanne Villepreux ehti saada kuuluisuutta ompelijana ja erityisesti kuninkaallisten häähuntujen kirjailijana ennen kuin meni naimisiin vauraan englantilaiskauppiaan James Powerin kanssa. Perhe asettui Sisilian Messinaan ja lady Power kiinnostui merentutkimuksesta. Kalastajat alkoivat tuoda hänen kokoelmiinsa pyydyksiin tarttuneita erikoisuuksia, ja hän vuokrasi itsekin kalastusaluksia tutkimusretkiään varten. Näytteet hän keräsi, ajan tavan mukaan, lasiastioihin, ja hänen itse kehittämänsä säilöntäaineen kerrotaan säilyttäneen eläinten värit luonnollisen kirkkaina.

Hänen tieteellinen kiinnostuksensa ei rajoittunut pelkästään kuolleiden eläinten morfologian tutkimiseen, joten hän kehitti aivan uuden vesieläinten tutkimusmenetelmän: sen sijaan että lasiastiassa olisi ollut formaliinia säilömässä kuollutta eläinyksilöä, hän sijoitti isompaan lasiastiaan merivettä, jossa eläimet saattoivat uida ja elää, jolloin niiden käyttäytymistä ja elämää saattoi tarkastella ennennäkemättömällä tavalla: Jeanne Villepreux-Power oli kehittänyt ensimmäiset nykyaikaiset akvaariot.

Erityisen kiinnostunut Villepreux-Power oli pääjalkaisista. Tutkijat olivat kiistelleet jo satoja vuosia, valmistiko paperiveneeksi kutsuttu tursaslaji kauniin kuorensa itse vai oliko niillä vain tapana kaapata jokin tyhjä simpukankuori asunnokseen, kuten erakkoravuilla. Villepreux-Power kykeni uusien tutkimusmenetelmiensä avulla osoittamaan, että kuori oli paperiveneen omaa tekoa. Hän myös havaitsi, että lajin koiraat olivat kääpiökokoisia ja että ne kuolevat täytettyään siitostehtävänsä: siittiöt kehittyvät niiden kolmannessa lonkerossa, joka irtoaa hedelmöityksessä. (Tämä väite aiheutti halveksuntaa ajan muiden tutkijoiden keskuudessa, mutta on sittemmin osoittautunut paikkansapitäväksi.) Vähitellen itseoppineen tutkijan työn arvo tunnustettiin, ja Villepreux-Powerista tuli harvinaislaatuinen naisjäsen useissa tieteellisissä seuroissa.

Villepreux-Power kirjoitti myös arvostetun Sisilian matkaoppaan. Hän muutti miehensä kanssa Englantiin 1838, mutta korvaamattoman arvokkaita tieteellisten näytteiden kokoelmia kuljettanut rahtilaiva haaksirikkoutui matkalla. Vajaata kymmentä vuotta myöhemmin avattiin Englannissa ensimmäinen julkinen akvaario ja akvaarioinnostus levisi nopeasti, mutta Villepreux-Powerin pioneerityö alalla pitkälti sivuutettiin.

Viime vuosina tieteen historian unohdettuja naisia on onneksi nostettu ansaitsemaansa asemaan kansakuntain kaapin päälle, ja myös Villepreux-Powerin pioneerityö on saanut ansaitsemaansa arvostusta. Eräänlainen merkki siitä on Magellan-luotaimen Venuksesta löytämä kraateri, joka kantaa tämän meteoriittejakin tutkineen luonnontieteilijän nimeä.

Kategoriat: meni jo, tekniikka, tieteet, vesi | Kommentit pois päältä artikkelissa Akvaarioiden äiti

Verenpunainen

Armoitettu suomentajakollega Riina Vuokko lueskeli viime kesänä Hunanin käsikirjoituksen ensimmäistä versiota samalla kun hän viimeisteli suomennostaan Mo Yanin Punaisesta durrasta (Otava). Koska Mo Yan sijoittaa tarinaansa samaan aikakauteen kuin minä oman käsikirjoitukseni, oli selvää että valmis kirja piti hankkia kokoelmaan ja lukea jo lähdemateriaalina.

Pohjoisesta Hunanista, minun kirjani pengerrettyjen riisiviljelmien maisemista, on toistatuhatta kilometriä matkaa Shandongin maakunnan Koillis-Gaomin kyliin ja loputtoman laajoille durrapelloille – saman verran kuin eteläisestä Suomesta Ukrainaan – mutta gaomilaiset elävät 1930–40-luvuilla samojen kriisien kourissa kuin ”minun” hunanilaiseni. Maassa on vallinnut jo pitkään sisällissota, joka 30-luvulle tultaessa on poikinut lukuisia omien lakiensa mukaan eleleviä rosvojoukkoja. Japani on valloittanut jo aikaisemmin Mantšurian ja laajentaa veristä miehitysvaltaansa muuallekin Kiinaan vuodesta 1937 alkaen. Uusi vihollinen ei yhdistä kansaa, vaan eri ryhmittymät – korruptoitunutta ”tasavaltaa” edustava Guomingdang, talonpojista kootut kommunistijoukot ja erilaiset rosvoporukat – taistelevat ja tappavat yhtä paljon keskenään kuin japanilaisia vastaan, eikä Mo Yan siloittele tai puolustele kenenkään toimintaa.

Tässä loputtomien veritekojen ja joukkomurhien maailmassa elävät Punaisen durran kertojaminän teini-ikään kasvavat isä ja äiti sekä isän isä, tämän isoäidin rakastaja Yu Zhan’an, kirjan todellinen keskushenkilö: maantierosvo, murhaaja, vapaustaistelija ja isoäidin viinatehtaan työnjohtaja siihen asti kunnes japanilaiset hävittävät kylän ja tappavat suuren osan sen asukkaista. Jatkuva väkivalta on ehtinyt vahingoittaa isoisä-Yun psyykeä jo niin paljon ettei hän oikeastaan edes osaisi elää tappamatta ja murhaamatta: Mo Yan jättää auki, miten hänen kertojaminänsä isä selvisi teinivuosina alkaneen sissisodan aiheuttamista henkisistä vaurioista – ellei hän sitten ole myöhemmin sitten yksi niistä kovasydämisistä hallintovirkailijoista, joiden väkivalta heikompia kohtaan on muuttunut enemmän henkiseksi kuin fyysiseksi. Kovin paljoa ei Mo Yang paljasta muutenkaan henkiin jääneiden henkilöidensä myöhemmistä vaiheista: kirja pitäisi lukea uudelleen että mahdolliset rivienvälit ja sivuhuomautukset tulisi noteeratuksi.

Mo Yan ei kerro tarinaa kovinkaan lineaarisesti, vaan kerronta heilahtelee luvusta toiseen eri aikojen tapahtumissa, hetkittäin suullisen muistelon ”tuostapatulikinmieleeni”-hengessä. Tämä korostaa vielä voimakkaammin kirjan kuvaaman yli kymmenen vuoden jakson mustaa ahdistavuutta: väkivalta ja tappaminen eivät lopu, eivät tunnu loppuvan koskaan. Ei tässä käydä huippukohtana suurta taistelua, jonka jälkeen kuolleet haudataan ja yritetään sitten rakentaa uutta elämää, ei. Erityisesti eräistä hautajaisista tulee entistäkin säälimättömämpi, järjettömämpi ja turhempi verilöyly, eikä tappaminen lopu siihenkään. Mo Yan ei puolustele eikä glorifioi yhtäkään osapuolta, ei etenkään ”sankariaan” Yuta, mutta toisaalta tämän kirjan maailmaan vilkaistuaan on (taas kerran) helpompi ymmärää, miksi kommunistipuolueen hallinto on pystynyt pysymään Kiinassa kasassa näinkin kauan: jotakuinkin mikä tahansa hallintomuoto on parempi kuin tämän kirjan ihmisten todellisuus.

Punainen durra olisi hyvin ahdistava, musta ja toivoton kirja ellei Riinan suomennoksen teksti juoksisi ja tanssisi niin kerkeästi ja toisi kauniisti esiin toivonpilkahduksia ja kauniita muistoja sota-arjen toivottomuudenkin keskellä. Ymmärtääkseni Mo Yan on aikaisemmin suomennetuissa(kin) romaaneissa käyttänyt enemmän ns. maagisen realismin aineksia: tässäkin kirjassa niitä on, mutta lähinnä sivuosissa. Tumman verenkarvainen tarina oli joka tapauksessa vaikuttava lukukokemus, joten täytyy etsiä käsiin lisää Mo Yania.

Kategoriat: "Hunan", kirjallisuus | 2 kommenttia

Elämän(ilo)kertaelokuva

Muutama vuosi sitten debytoin elokuva-avustajana, kun Malmin edesmenevän lentokentän vanhassa lippuhallissa kuvattiin traileria Touko Laaksosesta eli Tom of Finlandista kertovaan elokuvaan. Traileri tehtiin pienellä budjetilla ja sen tarkoituksena oli kerätä hankkeelle rahoitusta. Kävi kuitenkin niin, että samaan aikaan suunnitteilla oli peräti kaksi elokuvahanketta samasta miehestä: en usko että minun ja S:n pieni vilahdus trailerin kohtauksen taustalla kulkevina lentomatkustajina vaikutti siihen, että ”meidän” hankkeemme jäi pelkän trailerin mittaiseksi. Rahoituksen ja toteutuksen sai Dome Karukosken ohjaama Tom of Finland, jonka kävimme eilen katsomassa Amnestyn tueksi järjestetyssä varsin massiivisessa monen salin erikoisnäytöksessä.

Luullakseni olen törmännyt Tom of Finlandin nimeen – ja kuviin – ensi kertaa joskus 1980-luvun alkupuolella. Toisin kuin etelähelsinkiläisen paikallislehden kuukausiliitteen taannoinen hieno juttu antoi ymmärtää, Tomin töitä kyllä julkaistiin Suomessakin jo Laaksosen elinaikana, ainakin Kallessa, jossa oli tuolla vuosikymmenellä, lainsäädännönkin pikku hiljaa vapautuessa, muutama homomiehille tarkoitettu sivu. Ellen sitten ole onnistunut kehittämään valemuistoja… en varmaankaan lukenut kovin montaa lehden numeroa (ne olisi pitänyt ostaa kioskilta ja olin paitsi köyhä myös perin ujo), mutta minusta tuntuu etteivät kohdalleni osuneet ToF-kuvat olleet mitenkään erityisen poikkeavaa tarjontaa lehdessä.

(Muuan naispuolinen heterokaveri oli suureksi hämmennyksekseen törmännyt nimeen jo teinityttönä edellisellä vuosikymmenelle Lontoossa, kun paikalliset olivat aivan tohkeissaan että hän oli kotoisin samasta maasta kuin Tom of Finland.)

Luullakseni 1980-luvun loppupuolella perustetun Liken ns. toimitiloissakin pyöri jotakin ToF-materiaalia, joten minulla oli jonkinlainen käsitys Touko Laaksosen taiteen luonteesta vuonna 1991, kun hänestä alkoi tulla kuoltuaan mainstream-mediajulkkis myös kotimaassaan. Vapaudenristillä palkitun jatkosodan ilmatorjuntatykistöupseerin ja arvostetun mainosgraafikon (kaksois)elämänvaiheita on sittemmin kerrottu ja kerrottu lukuisissa laajoissa lehtijutuissa ja kirjoissa sekä televisiossakin näytetyssä mainiossa dokumenttielokuvassa Daddy and the Muscle Academy (1991).

Suhtaudun erittäin epäluuloisesti etenkin kotimaisiin elämäkertaelokuviin: kovin usein elokuvasta tulee vain katkonainen sarja irrallisia kohtauksia, joita hädin tuskin pystyy yhdistämään edes se, että päähenkilö on mukana joka kohtauksessa ja häntä (saattaa) esittää sama henkilö. Dome Karukosken uusi Tom of Finland ottaa Laaksosen elämäntarinan suhteen joitakin vapauksia ja siirtyilee ajassa joitakin kertoja edes takaisin, ja onnistuu vaikeassa kokonaisuuden rakentamisessa aikamoisen hyvin.

Etenkin Amnesty-näytöksessä tietysti korostui ehkä turhankin selvästi Karukosken tapa rinnastaa jatkosodan loppuvaiheiden ahdistusta ja epätoivoa, sodanjälkeisten aikojen homofobian ahdistavaa epätoivoa, 1980-luvun aids-epidemian aiheuttaman uuden homofobiaepidemian synkkyyttä ja (rivien välissä) tämän hetken nationalismin ja muun ääliökonservativismin ahdistavuutta, mutta toisaalta: tämän elokuvan vahvin sanoma on kuitenkin toiveikkuus. Luutnantti Laaksonen onnistui (ainakin elokuvassa) herättämään lannistuneissa ja epätoivoisissa sotilaissaan toivoa (edes) hengissä selviämisestä, sittemmin Tom of Finlandin työt saivat monet seksuaalisuutensa kanssa kamppailevat näkemään itsensä uudessa valossa, ja ilmeisesti 1980-luvulla myös tuomaan lohtua niille, joiden rakkaat olivat sairastuneet silloin vielä väistämättä kuolemaan johtaneeseen tautiin.

Sillä elokuva(kin) korostaa, että Tom of Finlandin töissä keskeinen viesti on elämänilo, reilu äijämeininki.

S. piti jossain määrin häiritsevänä, että vaikka Toukoa näyttelevä Pekka Strang vanheni elokuvan mittaan varsin vakuuttavan näköisesti, samaa ei voi sanoa Kerttu-siskoa näytelleestä Jessica Grabowskysta tai Toukon avomiestä Veliä esittäneestä Lauri Tilkasesta, jotka molemmat pysyivät kasvoiltaan kiusallisen parikymppisen oloisina, vaikka vuosikymmen olisi valkokankaalla kuinka vaihtunut. Grabowskyn tapauksessa ajan kulumisen näki vain silmälasien mallin vaihtumisena ja, aivan lopussa, pienoisena ryhdin painumisena kasaan. Harmillinen pikku laiminlyönti muuten hyvissä roolisuorituksissa.

Eräs ystäväni pohdiskeli, missä määrin viime vuosien Tom of Finland -buumia lakanakankaineen sun muineen voidaan pitää kulttuurillisena omimisena. Jos me tavalliset cis-heterot kekkaloimme edes muokatuissa kuvissa ToF-henkisissä nahkapoikaposeerauksissa, olemmeko me yhtään parempia kuin kännistä saamelaista halpakaupan neljäntuulenlakissa näyttelevät ”nunnukanunnuka”-ääliönäyttelijät? Vaikka tekisimme niin tasa-arvon, rakastamisen vapauden ja solidaarisuuden hengessä? On selvää, että tiettyjen vuosikymmenien homoille ToF-kuvasto on ollut salainen aarre, klaanimerkki, jotain paljon merkittävämpää, monin verroin arvokkaampaa kuin vain pelkkiä pornokuvia. Arvokkaampaa kuin ”vain” (eroottista) taidetta.

Minulla ei ole hyvään kysymykseen vastausta. On joka tapauksessa selvää, että Tom of Finlandin kuvastoa ei voi enää sulkea kaapin perälle piiloon. Ei voi, ei kyetä eikä saa. Ja tämän elokuvan ottaminen Suomi 100 -juhlavuoden teoksiin tekee minut hyvin paljon ylpeämmäksi kuin tsiljoonas näyttelijätulkinta siitä romaanista jonka nimeä en halua edes mainita (vaikka kirja onkin erinomainen).

Kategoriat: kulttuuri | Kommentit pois päältä artikkelissa Elämän(ilo)kertaelokuva

Tuosta (ainakin) tuohon

Pari päivää sitten postineiti kantoi meille laatikollisen kirjoja. Kyseessä ovat uusimman suomennokseni kääntäjänkappaleet. Tätä ei nykyään tapahdu kovin usein, sillä viime vuosina olen julkaissut suomennoksia perin harvakseltaan. Kyse ei ole siitä, että olisin kieltäytynyt hankkeista, vaan siitä ettei niitä ole juurikaan tarjottu, ja sama tilanne tuntuu olevan monella minua paljon ansioituneemmallakin (eri kielten) suomentajalla. Minulle ovat onneksi hymyilleet kirjailija-apurahojen jumalat, joten olen saanut sinniteltyä laskuni suurin piirtein maksetuiksi.

Uutukainen on Russ Thornen pieni tietokirja Emojit (Karisto), kevyt parin viikon syysprojekti, ei kovin kunnianhimoinen kirja eikä erityisen rintaaröyhistyttävä käännösprojekti, mutta sitä tarjottiin juuri sopivalla hetkellä, jolloin tarvitsin vähän pääntuuletusta Hunanin editoinnin keskellä. Ja jonkunhan nämäkin on tehtävä.

Tuoretta käännöstä ihmetellessä tulin ajatelleeksi, että suomentajan urani täyttää näinä aikoina pyöreät kaksikymmentä vuotta.

Joskus vuoden 1996 loppupuolella puhelin soi, ja Liken toimitusjohtaja Hannu Paloviita kysyi, kiinnostaisiko minua suomentaa Christopher Sandfordin kirjoittama Kurt Cobainin elämäkerta. Suomentaminen oli kiinnostanut minua jo aikaisemminkin, ja voi olla että olin kiinnostuksestani tullut puhuneeksikin. Tuohon aikaan Suomessa ei ollut kovin montaa kevyen musiikin sanastoa tuntevaa suomentajaa, joten hommaan kelpuutettiin vanha kaveri, jonka tiedettiin kirjoittaneen Rumbaan jo useamman vuoden ajan. Naiiviuksissani (ja kroonisessa rahapulassani) suostuin. Kääntämisen vaatima työmäärä osoittautui huomattavasti uuraammaksi kuin olin kuvitellutkaan, ja kun suomennos sitten syksyllä 1997 julkaistiin, sen saamat arvostelut olivat jotakuinkin nuivia, eivätkä lainkaan aiheetta.

Uutta ammattia – sillä sellainen siitä sitten muodostui – tuli harjoiteltua perin julkisella tavalla. Seuraava projekti, Philip K. Dickin Time Out Of Joint oli siinä vaiheessa jo tekeillä, ja luullakseni olin oppinut jotain. Ainakin On aika sijoiltaan sai ihan hyvää palautetta myös suomennoksensa osalta. Alkuaan Liken mainoksissa suomennoksen nimenä oli Nyrjähtänyt aika, mutta onneksi joku tuli hyvissä ajoin huomauttaneeksi, että kirjan nimi on sitaatti Hamletista. Hyvä pikku oppitunti siitä, että tekstin – ja nimistön! – kummallisuudet on syytä tarkistaa huolella! Tähän aikaan ei vielä ollut kovinkaan kaksisia web-hakukoneita, mutta Gopher kyllä, ja sitä tuli seuraavien muutaman vuoden aikana plarattua tiiviisti ennen kuin Yahoo, Altavista ja lopulta Google alkoivat olla käyttökelpoisia kapineita.

Sillä käännöshankkeita tarjottiin jatkossakin, vähitellen myös muista kustantamoista kuin Likestä. Kesti silti tovin, ennen kuin uskalsin katsoa itseni niin ammattimaiseksi, että rohkenin hakea Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton jäseneksi. Onneksi hain, sillä sitä kautta olen tutustunut loistaviin kollegoihin, ja saanut myös pätevää ammatillista koulutusta. (Aika monet kirjallisuuden suomentajat ovat itse asiassa kouluttautuneet jollekin muulle alalle kuin suomentajiksi, joten en ole ollut suinkaan ainoa laatuani.) Vaikka en olekaan enää liiton jäsen, muistelen toistaakymmentä vuottani järjestössä paljolla lämmöllä. Kollegoiden kanssa on onneksi mahdollista pitää yhteyttä edelleen aktiivisten postituslistojen, Facebookin ja muutaman vuoden ikäisen Kääntäjien ammattiosaston KAOSin sekä jo pari kertaa järjestettyjen Järvilinnan kääntäjäpäivien kautta.

Vaikka olen jo pari vuotta kirjoittanut ammattinimikkeekseni ”kirjailija/suomentaja” tässä järjestyksessä, kirjallisuuden suomentaminen on yhä oleellinen osa ammatillista identiteettiäni. On ollut jo jotakuinkin täydet kaksikymmentä vuotta ja jotakuinkin viidenkymmenen kirjan verran.

Kategoriat: "Hunan", kirjailijaelämää, kirjallisuus, suomentaminen | Kommentit pois päältä artikkelissa Tuosta (ainakin) tuohon

Ihmistietokoneet

Luonnontieteissä, monien muiden tieteiden tapaan, tarvitaan runsaasti suurten aineistojen analyysia. Havaintojen tuottama raakadata on käytävä perusteellisesti läpi, huomattava joukosta virheet, muutettava raakadata sellaiseen muotoon, että havaintotuloksia on mahdollista verrata teorioiden pohjalta laadittuihin hypoteeseihin ja niiden tuottamiin ennustuksiin, jotta hypoteesi (ja sitä kautta teoria) voidaan osoittaa oikeaksi, vääräksi tai säätöä (ja uusia hypoteeseja) vaativaksi. Raakadata ei välttämättä ole valmiita lukuarvoja, esimerkiksi tähtitieteessä aineiston analysointi voi tarkoittaa esimerkiksi satojen tai tuhansien valokuvalevyjen käymistä läpi, pistemäisten tähtien kirkkauden ja ja niiden (eri aikoina otettujen valokuvien) kirkkaudenvaihteluiden tai spektrien arvioimista.

Nykyään näitä operaatioita on mahdollista automatisoida tietokoneiden tehtäväksi, mutta tämä on suhteellisen uusi ilmiö: vielä suurimman osan 1900-lukuakin analyyseja tekivät taitavat matemaatikot ja taitavien matemaatikoiden muodostamat työryhmät, joita on (jälkijättöisesti) kutsuttu ”ihmistietokoneiksi”. Merkittävä osa näistä analyytikoista oli naisia.

Tähtitieteen historia tuntee lukuisia naisia, joiden analysointitaitojen ansiosta ala on hypähtänyt merkittäviä askelia eteenpäin. Annie Jump Cannonin yli sata vuotta sitten spektrien analyysin perusteella kehittämä tähtien pintalämpötiloihin perustuva luokitusjärjestelmä on pääpiirteissään edelleenkin käytössä, ja hänen ansiostaan meidän Aurinkomme tunnetaan ”G2-luokan tähtenä”.

Vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa Henrietta Swan Leavitt havaitsi ns. kefeidimuuttujien kirkkausvaihteluiden jakson pituuden ja tähden kirkkauden välisen suhteen, jonka avulla pystyttiin ensi kertaan osoittamaan, että galaksit ovat Linnunradan ulkopuolisia, tavattoman kaukaisia ”saarimaailmankaikkeuksia” eivätkä mitään Linnunradan sisäisiä tähtiryppäitä – ja kunkin galaksin  etäisyys pystyttiin arvioimaan varsin luotettavasti. (Leavitt olisi saanut työstään vuoden 1926 fysiikan nobelin, ellei Ruotsin tiedeakatemialle olisi viime hetkellä selvinnyt, että hän oli ehtinyt kuolla muutamaa vuotta aikaisemmin.) Ilman Leavittin pohjatyötä Edwin Hubblella ei olisi ollut mahdollisuuksiaa tehdä niitä havaintoja, jotka osoittivat maailmankaikkeuden laajenevan.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Cecilia Payne-Gaposchkin havaitsi vedyn olevan maailmankaikkeuden yleisin alkuaine. Työnsä ansiosta hänestä tuli Harvardin ensimmäinen tähtitieteestä väitellyt nainen ja myöhemmin yliopiston ensimmäinen naisprofessori.

Avaruuslentojen aamunkoitossa ”ihmistietokoneiden” tarve kasvoi aivan uusiin mittoihin. Kesti hyvin pitkään, ennen kuin tietokoneiden tehot riittivät laskemaan avaruusalusten lentoratoja Maan (ja myöhemmin Kuun) gravitaatiokentän ja ilmakehän muodostamassa äärimmäisen mutkikkaassa järjestelmässä, ja kesti vielä kauemmin ennen kuin tietokoneiden tuottamat laskelmat olivat niin luotettavia, että niiden varassa uskallettiin lähettää ihmishenkiä hengenvaaralliselle matkalle (ja vielä kaiken lisäksi televisiokameroiden jatkuvassa tulituksessa).

Matemaatikko Dorothy Vaughan (1910–2008) kokosi NASA:n tutkimuskeskukseen Virginian Langleyyn armottoman taitavan naismatemaatikko- ja insinööriryhmän, jonka jäsenet – muiden muassa Mary Jackson (1921–2005)  ja Katherine Johnson (s. 1918) – olivat, heidän johtajansa Vaughanin tavoin, amerikkalaisten perverssin ”rotuun” perustuvan luokittelujärjestelmän mukaan ”mustia”. Tämä tarkoitti, etteivät he saaneet esimerkiksi käyttää samoja vessoja kuin laitoksen muut (naispuoliset) työntekijät, ja luultavasti tästä syystä ryhmän olemassaolosta oltiin muutenkin enemmän tai vähemmän hys ja hys. Astronautit itse kyllä tiesivät, keiden työn varassa heidän elämänsä ja uransa oli, ja he arvostivat tätä korvaamatonta työtä. Ensimmäisenä Maapallon kiertäneen amerikkalaisen John Glennin (1921–2016) kerrotaan kieltäytyneen nousemasta Mercury-kapseliinsa ennen kuin ”tyttö” – neljäkymmentäkolmevuotias Katherine Johnson – ”on tarkastanut luvut”. Sittemmin Johnson laski myös ensimmäisen kuulennon sekuntiaikataulut ja oli mukana vielä avaruussukkulaohjelmassa.

Katherine Johnson

Iloinen asia on, että nyt 98-vuotias Katherine Johnson on elänyt riittävän pitkään saadakseen nähdä, että hänen ja hänen työtoveriensa uurastus on lopultakin tuotu esiin ja palkittu. Barack Obama myönsi 2015 hänelle korkeimman siviilihenkilölle annettavan kunniamerkin, Presidentin Vapausmitalin. NASA:n matemaatikkoryhmästä on tehty myös tuore näytelmäelokuva Hidden Figures Margot Lee Shetterlyn samannimisen tietokirjan pohjalta. Toinen tuore kirja, Dava Sobelin The Glass Universe: The hidden history of the women who took the measure of the stars kertoo tähtitieteen ”naistietokoneista”. Itse olen kirjoittanut tämän bloggauksen New Scientistin tammikuun 21. päivän numero Katherine Johnsonia ja ”naistietokoneita” käsittelevien artikkelien (sekä Wikipedioiden) pohjalta.

Kategoriat: reilu peli, tekniikka, tieteet | 2 kommenttia

Poikien vuosikirjavuosikymmenet

Perjantaisessa kirjapiirissämme teemana olivat nuortenkirjat. Mieleeni tuli montakin minulle nuoruusvuosina tärkeää teosta, jotka olisi voinut esitellä – paha vain, ettei niitä enää ole juurikaan meidän hyllyssämme: kaikki on kierrätetty nuoremmille kauan sitten. Muistin kuitenkin neljän kirjan sarjan, jota luin moneen kertaan varhaisnuoruudessani ja jotka minulla ovat edelleen tallessa.

En tiedä kehtaisiko kukaan enää julkaista kirjasarjaa, joka on alaotsikkonsa perusteella suunnattu (vain) pojille. (Kirjapiirin kirjastonhoitajajäsenten mukaan ”tyttöjen kirjoiksi” nimettyjä sarjoja kyllä julkaistaan yhä.) Vielä 1970-luvulla asiassa ei ollut mitään ihmeellistä: harhainen yhtenäiskulttuuri kuvitteli kaikkien poikien (ja vain poikien) olevan kiinnostuneita samoista asioista. En tiedä millainen todellinen lukijakunta oli: minuun nämä kirjat vetosivat, ja nyt kun vuosikymmeniä myöhemmin selailin niitä, tajusin että aika moni myöhempi ja nykyinen kiinnostuksen kohteeni on saattanut hyvinkin saada alkusysäyksensä juuri näistä kirjoista.

Kolumbukset olivat valikoimia ja käännöksiä sveitsiläisestä nuorten vuosikirjasta Columbus – Unterhaltung und Wissen. Niitä julkaistiin suomeksi kahden vuoden välein ilmeisesti ainakin vuosina 1954–72. Kääntäjät olivat pätevää väkeä – muun muassa 60–70-lukujen nimekkäin tiedetoimittaja Pertti Jotuni – ja myös nimettömien tekijöiden artikkelit hyvin kirjoitettuja, asiallisia ja paljon monipuolisempia kuin muistinkaan. Keksintöjen, tekniikan, seikkailujen, urheilun, avaruusasioiden ja sen sellaisen lisäksi mukana on paljon kultuurihistoriaa, musiikkia, taidetta ja jopa kulttuuriantropologiaa. Vanhimmassa minun kokoelmani kappaleessa (1954) on myös muutama poikakirjamainen seikkailukertomus, mutta ne tuntuvat kadonneen kuusikymmenluvun loppuun mennessä. Erilaiset päättely-, nokkeluus-, kompa- ja muut tehtävät pysyivät kyllä mukana, samoin rakenteluprojektit: valokuvaus saa kaikissa kirjoissa paljon tilaa, ja lukijoita opastetaan tekemään itse valokuvien jälkikäsittelyssä tarvittava suurennuskoje sekä hyönteisten ja muiden pienten asioiden lähikuvaamisessa tarpeellisia loittoja.

Nyt, vuosikymmenien jälkeen pikavilkaisten, huomiota kiinnitää ”Avarasta maailmasta” -juttujen eksoottisten kansojen kuvauksien reilun neutraali asenne. Johtuneeko nimettömien kirjoittajien sveitsiläisyydestä, että tuon ajan suomalaisten kirjoittamien ”pakanakansojen” kuvausten hyveellisen ylimielisyys näyttäisi puuttuvan? Ehkä painotukset ja moraliset asenteet näkyvät siinä, mistä ei kerrota: vuoden 1971 painoksessa on kyllä laaja asia-artikkeli jazzista – jonka soittajat ”eivät ole, niin kuin usein sanotaan, mitään metelöitsijöitä tai puolivillejä” – mutta ajan näkyvimmät ja kuuluvimmat musiikilliset suuntaukset loistavat poissaolollaan. (Vuoden 1969 painoksessa kyllä kerrotaan modernin taidemusiikin erikoisista soittimista, kuten jarrurummuista ja hevosenkalloista.)

Tämäntyyppisiä kirjoja ei ole taidettu tehdä enää moneen vuosikymmeneen. Luullakseni 1970-luvulla alettiin etenkin ”avaruuden valloituksesta” julkaista niin paljon yhden aiheen kirjallisuutta, että tällaisten sinänsä paljon paremmin silmiä aukaisevampien kokoelmien markkina-arvo luultavasti laski. Myös joka kotiin kaupatuista uusista tietosanakirjasarjoista tuli värikkäämpiä, kuvitetumpia ja kevyemmin kirjoitettuja kuin aikaisemmin, joten kaikenlaisista asioista kiinnostuneet nuoret saattoivat lukea niitä. Myös muita ”nuorten tietokirjoja” ja ” nuorten tietosanakirjoja” alkoi ilmestyä, ilman sukupuolirajausta: ehkä tämä vanhanaikaisen pölyinen poikakirjamainekin söi Kolumbusten markkinoita. Ja nykyään meillä on netti, josta löytyy kaikilla kielillä artikkeleita, jotka eivät ole vuoden vanhoja suomennoksia kaksi vuotta vanhoista ulkomaisista jutuista.

Mutta on näillä kirjoilla viehätystä muutenkin kuin nostalgiamielessä. Ehkä pitää pitää sarjaa silmällä divareihin sattuessa, jos vaikka saisi sarjaa enemmänkin kerättyä. Eivät ainakaan netissä tunnu maksavan muutamaa euroa enempää.

 

Kategoriat: kirjallisuus, tekniikka, tieteet | 3 kommenttia

Vaatii pientä laittoa

Taisin ilmoittaa jo melkein vuosi sitten, että olen uudistamassa Yrttimaa.net-sivustoani uuteen kuosiin. Tämä lähestulkoon Länsimetron nopeudella etenevä projekti on ollut viime viikkoina vilkastumassa, ja muutoksia tapahtunee tuossa kuunvaihteen tietämissä. Useita sivuja katoaa, muutama uusi tulee tilalle. Suomen kokoisessa maassa kirjailija (suomentajasta puhumattakaan) joutuu tekemään itse itseään tykö, aina siinä mitassa asti että hän joutuu koodaamaan omat nettisivunsa.

(Olen kyllä käyttänyt tälläkin kertaa ilmaista valmispohjaa, mutta melkoista säätämistä sekin kaipaa ennen kuin saan siitä mieleiseni. Ikuinen nikkaroija…)

En ole vielä ihan varma, missä määrin tämä kokematon koodari onnistuu siirtämään varsinaisen sivuston tyyli- sun muut tiedostot ja määreet tälle WordPress-pohjaiselle blogialustalle, mutta viimeistään ”staattisen” sivuston päädyttyä toimivaan kuntoon alkaa ulkonäönuudistus ulottua tänne bloginkin puolelle.

Mikä tarkoittaa sitä, että blogi(kin) saattaa olla jonkin aikaa enemmän tai vähemmän sekavassa ja puolikielisessä tilassa.

Blogiin on viime viikkoina yrittänyt tunkeutua tavallista paljon runsaampi määrä roskapostikommentteja, jotka kuitenkin ovat pysyneet teille lukijoille näkymättömissä (koska kommentit jäävät moderaattoriminun tarkastettavaksi elleivät ne ole peräisin aikaisemmin hyväksytyltä kommentoijalta). En ole nähdäkseni kirjoitellut viime aikoina erityisesti mitään sellaista mikä voisi saada jonkun kuvittelemaan, että minä tai lukijakuntani olisivat erityisen suuressa amerikkalaisten särky- tai muiden lääkkeiden, tai venäläisten lesbodeittisaittien tarpeessa, joten oletan että kyseessä on vain jonkun roskapostirobotin satunnainen aktivoituminen.

Kategoriat: blogi-blogi, kirjailijaelämää | Kommentit pois päältä artikkelissa Vaatii pientä laittoa

Kumpujen yöstä

Varhaisessa nuoruudessani luin hyvin innokkaasti kirjoja, jotka pyrkivät kuvittamaan historiaa fiktiivisin tai puolifiktiivisin keinoin: Vänrikki Stoolin tarinat tuli tavattua useita kertoja, ja monia sen hengenheimolaisia, kuten Aarno Karimon kirjoittama ja kuvittama neliosainen teosjättiläinen Kumpujen yöstä (1929–32). Valkoisen armeijan taistelija, heimosoturi, suojeluskunta-aktiivi ja Hakkapeliitta-lehden päätoimittaja Karimo luonnosteli teoksessaan Suomen heimon historiaa esihistoriallisista ajoista alkaen aina sisällissotaan ja itsenäistymiseen saakka: kirja koostui lyhyistä kuvaelmista, kuvitelluista keskusteluista tai kuvauksista suurmiesten tai tavallisen rahvaan elämästä. Karimo oli toki tehnyt läksynsä, lukenut historiansa, mutta silti tekstiä on pakko pitää yhtä kaunokirjallisena kuin Topeliuksen klassikkoa. Karimo oli varma mielipiteissään, hän halusi kuvata suomalaisten historian eräänlaisena vääjäämättömänä nousuna kohti itsenäisyyden kruunua. Kaikkea tapahtunutta tai tapahtuneeksi kuviteltavaa saattoi käyttää hänen poliittisen ja historianäkemyksensä tueksi, kaikki Suomen kansan pyhää tehtävää vastustava oli silkkaa pahuutta.

Luin samoina vuosina paljon Valittuja paloja, joten ei liene mikään ihme, että olen sittemmin suhtautunut aivan erityisen epäluuloisesti kaikkiin sellaisiin historiantulkintoihin, joista paistaa oikeistolainen tai nationalistinen tendenssi, tai missä Suomen historiaa tarkastellaan erillisenä maailmankaikkeutena, jolla ei ole mitään tekemistä muun Euroopan tapahtumien kanssa, jossa Suomi kansakuntana tai valtiona ei ole koskaan itse millään tavoin syypää niihin vaikeuksiin, joihin joutuu.

Vaikka Markus Leikolan viime syksynä ilmestynyt yli yhdeksänsataasivuinen esikoisromaani Uuden maailman katu (WSOY) on poliittiselta katsannoltaan paljon monisävyisempi ja näkemykseltään hyvinkin paljon kypsempi – kokeneena  toimittajana Leikolalla on siihen tukevasti pohjaa, näkemystä ja kanttia – etenkin alkupuoli toi minulle väistämättä mieleen Karimon vanhan suurteoksen. Kirjan luvuissa tavataan lukuisia 1900-luvun politiikan suurmiehiä ja heidän läheisiään sekä – ennen kaikkea – suurmiesten varjoon jääneitä vaikuttajia, joiden merkitys tapahtumille on saattanut olla paljon suurempi kuin pinnalta katsoen näyttää: ainakin tämän romaanin maailmassa. Karimomaisesti henkilöt jäävät usein vähän pintapuolisiksi: heidän tekemisiään ja ajatuksiaan saatetaan valottaa pitkäänkin, mutta kovinkaan syviä, samaistuttavia, todellisen tuntuisia ihmisiä heistä ei koskaan tule, ei edes niistä joiden elämää seurataan hyvinkin moneen otteeseen vuosikymmenien ja heidän pitkien, muutamissa tapauksissa jopa ylipitkien elämiensä mittaan. He pysyvät aina luonnehdintoina. He pysyvät ensi sijaisesti ammattinsa tai asemansa kuvina, eivät yksityishenkilöinä. Heidän ajatuksiaan johdattelevat tavoitteet, eivät tunteet eivätkä traumat. Heidän keskusteluissaan on tietty luonnoton sävy, kun repliikkeihin on sijoitettu väistämätöntä infodumppausta: ”Niin, minähän oli viisitoista vuotta sitten vaikuttamassa siihen, että…”

Ei ole lainkaan sattumaa, että romaani alkaa vasta vuodesta 1912 ja Titanicin suuronnettomuudesta, sillä oleellinen selkäranka tarinalle on media, ennen kaikkea sähköinen media ja sen käyttö vallan välineenä. Titanic oli ensimmäinen tapaus, jota oli mahdollista seurata (ainakin joissakin maissa) lähes reaaliajassa laivojen uudenaikaisten langattomien lennättimien ansiosta. Tarinan kaari jatkuu vuoteen 2012, internetiin ja automatisoituun pörssikauppaan asti.

Itse sähköistä mediaa oleellisempi taso on vallankäyttö sähköisen median kautta, ja todellisuudesta saatavan kuvan muokkaaminen vallankäytön tarpeisiin: propaganda, muunneltu totuus, spin doctors. Keskeiseen asemaan kirjassa nousevat näiden alojen mestarit Stalinista ja Trostkista Rooseveltiin, John F. Kennedyyn ja Ronald Reaganiin, ja vielä enemmän hahmot heidän taustallaan: Sergei Eisenstein,  Joseph ”Joe” Kennedy, Bill Bullitt, J. Edgar Hoover ja, ennen kaikkea Edward Bernays, eli ”Eddie Naybears”, kuten kirja häntä häveliäästi kutsuu (voidakseen rukata todellisen Bernaysin elämäkertatietoja paremmin fiktiiviseen tarinaan sopivaksi). Historiallisesti erittäin kiinnostava osuus käsittelee saksalaisten kuuluisan ”Enigma”-salakirjoitusjärjestelmän purkajia, jotka eivät suinkaan olleet amerikkalaisia (kuten muuan huono amerikkalainen elokuva kuulemma väittää) eivätkä itse asiassa edes englantilaisia (kuten minä olen tähän asti kuvitellut), vaan joukko puolalaisia ja ranskalaisia matemaatikkoja (joiden työtä Turing ja muut englantilaiset sitten jatkoivat): ainakin Wikipedian tiedot tuntuisivat vahvistavan Leikolan kertomuksen suhteellisen todeksi monia yksittäisten ihmisten nimiä myöten.

Heidän seuranaan vilahtelee silloin tällöin myös tunnettujen fiktiivisten teosten hahmoja, kuten vaikkapa erään marokkolaiskapakin amerikkalaisomistajan kaksi ystävää, joilla on kiire päästä pakoon natseja… ja professori Woland. Woland on tietenkin (itsekin kirjassa vilahtavan) Mihail Bulgakovin kuuluisimman romaanin Saatana saapuu Moskovaan (tai Mestari ja Margarita) keskeinen hahmo. Uuden maailman kadussa hän on suurimman osan aikaa vain toinen kaikkitietävä kertoja muun tekstin kaikkitietävän kertojan rinnalla, ehkä vähän poukkoilevampi ajan ja paikan suhteen ja hieman rasittavampi lukea (koska hänen lukunsa on painettu kursiivilla muutenkin pienikirjasimiseen teokseen), ja hänen vaikutuksensa tapahtumiin jää varsin vähäiseksi – paitsi aivan kirjan loppuvaiheissa, jossa seuraa paljastuksia ja yllättäviäkin käänteitä, kuten kirjojen loppuvaiheissa tapaa seurata.

Leikola ei edes yritä tehdä epookkia kielen avulla, vaan käyttää rentoa, modernia puhekieltä kirjan alusta alkaen. Siihen ja sekaan siroteltuihin viime vuosikymmenien anglistisiin muoti-ilmauksiin kesti lukiessa jonkin matkaa tottua, mutta tekstiä tehdessään joutuu aina tekemään valintoja, jotka eivät aina ole kaikkien lukijoiden makuun. Valtavan tekstimäärän toimitustyössä tuntuu tulleen valitettavasti kiire, ja joissakin kohdissa tämän lukijan silmään sattuu kankeita lauserakenteita ja muutamia sellaisia asiavirheitä, joilla ei tunnu olevan romaanin kontekstissa mitään tarkoitusta: ainakaan ns. todellisuudessa höyrylaivan piipuista ei tule ”pakokaasua”, saksalaisten V-1 oli miehittämätön suihkukone eikä ballistinen ohjus ja ”Lentävä linnoitus”, ”Flying Fortress”, oli toisen maailmansodan aikainen nelimoottorinen B-17-pommikone eikä 1950-luvulla kehitetty, Vietnamin sodan ajan televisiopätkistä tuttu kahdeksanmoottorinen mannertenvälinen stratosfääripommittaja B-52 (jonka lempinimi on ”Stratofortress”).

(Se että juuri tuollaiset jutut sattuvat minun silmääni kertoo tietysti ennen kaikkea minusta ja entisistä ja nykyisistä harrastuksistani.)

Yhtä kaikki, Uuden maailman katu on paksuudestaan huolimatta erinomaisen sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu näkökulma sähköisen median aikakauden poliittiseen historiaan – tai, jos tarkkoja ollaan, erään pienen Maapallon osan historiaan. Siinä missä Karimon Suomi kellui keskellä äärettömyyttä vailla juurikaan kosketusta muuhun maailmaan, Leikolan maailmaa ovat Eurooppa ja Yhdysvallat, ja muu maailma, suurin osa maailmaa, löytyy vain muutamista sivulauseista. Jopa niin jättiläismäiset asiat kuin Kiinan Kansantasavallan perustaminen 1948 tai Intian itsenäistyminen edellisenä vuonna (ja traaginen jako Intiaan ja Pakistaniin) jäävät maininnoitta. Melkoisen vähäiselle huomiolle jää jopa Yhdysvaltojen niin traumaattisesti häviämä Vietnamin sota, vaikka muuan Ho Chi Minh kyllä piipahtaakin tarinassa parisen kertaa (ja eräs hänen sukulaisensa myös).

Mutta ehkäpä muun maailman historia kirjoitetaan sitten ensi vuosisadan Uudemman maailman kumpujen yössä. Ehkä siinä Eurooppa ja Yhdysvallat jäävät parin sivulauseen maininnan varaan, aivan kuten Suomi jää tässä viimeisten sadan vuoden romaanissa.

Kategoriat: kirjallisuus, meni jo | Kommentit pois päältä artikkelissa Kumpujen yöstä