Kahden lahden lomassa

Minulla oli alkuun melkoisia vaikeuksia suhtautua Juha Hurmeen Niemeen (Teos 2017). Vastaan tuli kohtia, joista minun (esi)historiantuntemukseni oli eri mieltä, jolloin teki mieli vaatia kirjoittajalta perusteluja ja lähdeviitteitä: Ei maanviljelyn alkaminen ollut suinkaan mikään siunaus, vaan juuri se traumaattinen katastrofi josta myytti paratiisista karkoituksesta kertoo, senkin nulkki! Ihmisten elinikä ja keskipituus lyhenivät, tartuntataudit alkoivat riehua, toimeentulemiseen vaadittava päivittäinen työmäärä moninkertaistui! Miten voit väittää sitä edistysaskeleeksi? Silloin ei auttanut kuin toistella mielessään: Tämä ei ole populaarihistoriankirja, tämä on romaani!

Lukemisen edistyessä aloin hahmottaa, ettei tämä ole oikeasti mikään romaanikaan, vaikka se saikin loppusyksystä romaanikirjallisuudelle rajatun palkinnon. Mikä Niemi sitten on?

Neljäsataasivuinen kulttuurihistoriallinen essee? Ehkäpä hyvinkin. Lukemisen edistyessä alkoi yhä vahvemmin tulla mieleen Armas J. Pulla ja hänen mainiot historialliset jutelmansa, leppoisasti tarinoidut kirjansa historiallisista aiheista: mainonnan ja propagandan historiasta kertova Keisari kuninkaan vatsassa, ruoanlaittotaitoa käsittelevä Vatsan muistelmia ja niin edelleen. Luin niitä ilolla nuorna ollessani, enkä hämmästyisi lainkaan vaikka Hurmekin olisi lukenut. Kirjoitustyylissä on paljon samaa.

Toisaalta Niemen voi lukea myös poliittisena kirjoituksena erityisesti kaikenlaista kansankiihkoilua vastaan. Hurme pyrkii näyttämään, miten kirjavasta, monikielisestä ja -mielisestä porukasta koostuu se ihmisjoukko, jota vasta 1800-luvulla ruvettiin – keinotekoisin ja hatarin perustein – pitämään jonkinlaisena ”kansakunnan” tapaisena yksikkönä. Tässä suhteessahan Hurme on tietenkin oikeassa.* Itämereen ojentuvalle niemimaalle on kulkeutunut jo pelkästään viimeksi kuluneen parin tuhannen vuoden kuluessa porukkaa, elämäntapoja, kulttuureja kieliä ja sanoja idästä, lännestä ja etelästä. Tämä tietysti näkyy edelleenkin syvään pinttyneessä epäluulossa, jota Nöteborgin eli Pähkinäsaaren rauhan rajan eri puolilta sukujaan olevat ihmiset tuntevat toistensa murteita, tapoja ja luotettavuutta kohtaan.

Ihailtavasti Hurme nostaa esiin lukuisia nykyistä suurempaa huomiota ansaitsevia kulttuuriheeroksia, aina nimettömäksi jääneistä kansanrunoilijattarista Henrik Achreniuksen kaltaisiin historiallisiin henkilöihin asti. Hän myös, vielä ihailtavammin, tekee vertailuja muualla Eurooppa-niemellä vaikuttaneisiin aikalaisiin ja tarinaperinteisiin ja suhteuttaa niitä toisiinsa – sekä vuoteen 1809 päättyvän kertomuksensa jälkeisiin tekijöihin ja tapahtumiin. Tuntuu aina hienolta, jos kirjoittaja on selvästi innoissaan siitä mitä kertoo. Kaikesta en tokikaan ole hänen samaa mieltä Hurmeen kanssa. En itse missään nimessä julistaisi liputuspäivää vuoden 1759 valtiopäivillä päätettyä isojakoa suunnittelemaan määrätylle maanmittarille Jakob Faggotille: juuri isojako oli se katastrofi, joka tuhosi Suomen kyläyhteisöt, kun kukin tilallinen siirsi talonsa omien maittensa keskelle, kauaksi naapureista. Seuraukset näkyvät kulttuurissa edelleenkin ja ovat merkittävältä osaltaan tuottaneet sitä angstista, mykän synkeää yksinäisyyttä ja ahdistusta joka suomalaisesta kirjallisuudesta(kin) huokuu . Koska Karjala ja muu itäinen osa (nykyistä) Suomea kuului tähän aikaan Venäjään, isojako ei yltänyt sinne eikä kyliä hajoitettu. Siellä ovat säilyneet veijaritarinat, leppoisa huumori, suupalttius ja yhteisöllisyys, joita luultavasti löytyi lännempääkin ennen isojakohölmöilyä.

Kaikesta tästä kiukuttelusta huolimatta Niemi oli yhtä kaikki mainio lukukokemus. Ei suuri romaani, mutta mukavaa turinointia – ja ilmeisen ilahduttavan huolellista taustoitusta ja lähteisiin perehtymistä. Näkemyksellisyyttä, oli sen kanssa henkilökohtaisesti samaa mieltä tai ei.

___

* Tai, kuten suomeksi sanotaan: olen hänen kanssaan samaa mieltä, mielestäni hyvin perustein. 😎

Viestin kategoriat: kirjallisuus, kulttuuri. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.