Tuulennaukujan kuolema

Varustamon kuuluisin alus, median lemmikiksi noussut valkoiseksi maalattu nelimastoparkki, saapuu Englantiin tehtyään matkallaan Australiasta miltei ennätyksellisen nopean matkan.  Poikkeuksellisesti matkalla on mukana myös nainen, kapteenin vaimo. Nuorikon yläluokkaisen englantilaissuvun vastustama avioliitto on solmittu miehen pienessä kotikylässä Ahvenanmaalla juuri ennen kuin alus aloitti maailman ympäri yltäneen matkansa. Kapteeni itse on nuorimpia komentajia tässä maailman viimeisessä kauppapurjelaivastossa: samaisen laivan perämiehen nosti nykyiseen virkaansa laivan edellisen isännän, 1900-luvun kenties kuuluisimman purjekauppalaivakapteenin Ruben de Clouxin suositus.

Tulosatamassa Falmouthissa odottaa varustamon orderi siirtyä purkamaan vehnälastia Ipswitchiin. Saamistaan hyvistä neuvoista huolimatta nuori kapteeni päättää lähteä rannikkovesillä kömpelön, moottorittoman aluksensa kanssa ruuhkaiseen Englannin kanaaliin sumuisena yönä. Kukaan laivalla ei huomaa, että Eddystonen majakka ohitetaan väärältä puolelta. Navigointivirhe paljastuu vasta kun nelimastoparkki rysähtää karille Salcomben edustalla.

Haveri nousee saman tien englantilaisen lehdistön etusivuille, ja toimittajaparvet tulvivat Salcombeen kirjoittamaan ja kuvaamaan ”kuherruskuukausilaivan” ahdinkoa. Kapteenin nuorikko, kokenut toimittaja itsekin, masinoi julkisuutta vielä lisää kerätäkseen rahaa parkin pelastamiseen, sillä legendaarinen varustamonomistaja pitää vakuuttamatonta alusta saman tien menetettynä. Satojen vapaaehtoisten voimin turvonnutta, mädäntynyttä vehnälastia saadaan purettua seuraavien kuukausien ajan sen verran, että alus irtoaa karilta, ja se hinataan suojaiseen, hiekkapohjaiseen lahteen korjausyrityksiä ja lopun lastin tyhjennystä varten. Mutta lahteen osuu myrsky, joka lopulta murtaa vain vähän yli kolmekymmenvuotiaan nelimastoparkin teräsrungon. Herzogin Ceciliestä on tullut yksi uusi hylky Englannin kanaaliin lukemattomien hylkyjen joukkoon.

Herzogin Cecilien viimeinen matka kiehtoo laivoista ja merihistoriasta kiinnostuneen kirjoittajan mieltä aina kun siitä lukee. Mitä viimeisellä matkalla oikein tapahtui? Näyttivätkö kompassit todella pieleen, ja johtuiko se siitä että Britannian laivasto olisi kokeillut alueella salaista magneettiasettaan, jolla oli tarkoitus häiritä vihollisen sotalaivoja? Oli minulla jonkinlainen spefistinen tarinanideakin tämän haverin ympärille kehitettynä, mutta muutama viikko sitten luin Ulla-Lena Lundbergin uudesta Herttuar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina -kirjasta (Teos/Förlaget 2017) ja ajattelin, että pajatso on ainakin toistaiseksi tyhjennetty. Ja mikäs siinä: itsekin oolantilaisena, alueen merihistorian keskellä kasvaneena Lundbergillä on tietysti paljon paremmat edellytykset taustoittaa tarinaansa kuin minulla.

Herttuatar ja kapteenin vaimo on kuitenkin toisenlainen kirja kuin kuvittelin. Sen syntysyynä ovat olleet vastikään löytyneet kapteeninrouva Pamela Erikssonin (1908–1984) kirjeet ja valokuvanegatiivit, ja kirja antaa tilaa etenkin jälkimmäisistä skannatuille kuville. Lundbergin tekstiosuus on niille lähinnä kahdeksankymmentäsivuisena johdantona.

Ei sillä että johdanto olisi huono, ohut tai pinnallinen, päinvastoin: teksti on maallikon silmiin erinomaisen perusteellista ja huolellista työtä ja valaisee monia niitä syitä miksi Herzogin Cecilien nuori kapteeni Sven Eriksson (1903– 1954) päätti lähtä niin kohtalokkaalla kiireellä laivansa viimeiseksi jääneelle matkalle. Hänen päänsä oli varustamon legendaarisen ”purjelaivojen kuninkaan” Gustav Eriksonin (1872–1947) silmissä jo valmiiksi proverbiaalisella pölkyllä. Sven Eriksson oli osoittautunut koreilunhaluiseksi tuhlariksi, joka ei saanut hoidettua laivansa paperitöitä tai kuluselvityksiä tehtyä – paitsi silloin kun Pamela Eriksson huolehti näistä asioista – ja Cecilien matkat tuottivat tappiota aikana jolloin purjekauppalaivat olivat muutenkin jäämässä toiseksi nopeammille, kanavien kautta oikaiseville höyrylaivoille. Varustamon kitsas patruuna vaati kapteeneiltaan tiukkaa kulukuria, ja siihen ei Sven Eriksson koskaan kyennyt. Cecilien viimeinen matka oli muutenkin alkanut huonoissa merkeissä: donkey-pannun räjähdys oli vaatinut Maarianhaminassa neljän ihmisen hengen ja vienyt laivan ennen matkaanlähtöä kalliille telakalle, ja Tanskan salmissa hankalasti ohjailtava nelimastoparkki oli kolhinut kahta pienempää alusta jäämättä selvittämään asioita: Sven Eriksson oli kadonnut avomeren rauhaan radiottomalla aluksellaan.

Ei ihme, että Herzogin Cecilie jäi ainoaksi laivaksi jota Sven Eriksson koskaan komensi: hänen loppuelämänsä kului maatilanisäntänä Etelä-Afrikassa.

Pääosan Herttuataresta vievät kuitenkin Pamela Erikssonin valokuvat, ja ihan aiheesta. Kokeneena journalistina hän on ollut erinomainen valokuvaaja – samoin ne Cecilien miehistön jäsenet, joille hän on antanut kameransa saadakseen kuvia itsestään ja kapteenimiehestään. Hänhän kirjoitti tästä viimeisestä matkasta oman kuvauksensa The Duchess: The Life and Death of the Herzogin Cecilie (Secker  & Warburg 1958), johon Lundberginkin teksti paljolti nojaa. Negatiiviskannausten ja hyvän painatuksen ansiosta Herttuattaren ja kapteenin vaimon kuvitusta katselee paljon mieluummin kuin sitä millaisina samat otokset näkyvät omassa Duchessin pokkariversiossani (jonka ostin Maarianhaminan merimuseosta, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi lukea).

Herttuatar onkin mainio katselu- ja selailukirja kaltaiselleni meriromantikolle.

Ei tämä paketti ihan täydellinen ole, minun silmissäni. Caj Westerbergin suomennos olisi vaatinut paikka paikoin vähän enemmän kustannustoimittajan punakynää. Jotkut kuvatekstit saavat minut kurtistamaan kulmiani: yllä oleva kuva meren kolhiman Cecilien keulavantaasta on luemma otettu laivan saapuessa Australian Port Lincolniin, mutta siinä vaiheessa laivalla olisi pitänyt olla pelkkä painolasti ja se olisi luullakseni uinut paljon korkeammalla. Itse veikkaisin – merenkulun ja purjelaivojen suhteen täydellisenä amatöörinä – että kuva on laivan paluumatkalta täydessä vehnälastissa.

En minä kuitenkaan väitä, että olisin kokonaan hylännyt ideani kirjoittaa mitään, mikä liittyy Herzogin Cecilieen tai 1900-luvun purjelaivoihin. Olenhan minä muutamia Cecilien haverin aineksia hyödyntänyt aivan toisenlaisessa kirjallisessa kontekstissa jo vuosia sitten. Ja parin vuoden takainen vierailu Maarianhaminan merimuseossa Archipelaconin yhteydessä synnytti kaikenlaisia ideoita nelimastoparkille sijoittuvaan spefiromaaniin. Museoon on sijoitettu paljon Cecilien hylystä pelastettua tavaraa: keulakuva, laivakello, jopa kapteenin salonki kalustoineen ja puisine seinäpaneeleineen. Ehkäpä käytän vielä tuon mainion Tuulennaukuja-nimenkin.

Viestin kategoriat: "Alshain", kirjallisuus, kirjoittaminen, ”Tuulennaukuja”. Pysyvä linkki viestiin.

2 vastausta kirjoitukseen Tuulennaukujan kuolema

  1. avatar Anneli K. kirjoittaa:

    Onpa mielenkiintoista! Minäkin olen meri- ja purjelaivaromantikko, vaikka olenkin sisämaan asukki. Aina pitää käydä katsomassa merimuseot. Olen kyllä ollut töissä laivalla. Herzogin Cecilien kohtalo on romantillinen, mutta ehkä Sven Eriksson ei ollut ihan viaton haaksirikkoon.
    Näitä aiheen katoamisia sattuu. Kirpaisevat, mutta minkäs teet. Ei auta kuin kiroilla ja kiukutella itsekseen ja ruveta suunnittelemaan jotain muuta.

    • avatar jPekka kirjoittaa:

      Aivan niin, Anneli. Sven Erikssonilla oli ainakin melkomoinen kiire saada laiva purkusatamaan, joten hän lähti vastoin hyviä neuvoja yötä myöten sumuiseen Kanaaliin, ilmeisesti vielä huonosti perillä vuorovesistä.

      Aiheiden katoamisissa on vain yksi sääntö: Publish or perish. 😎