Pippuroitu kersantti

Taloudessamme on nyt kolme versiota Beatlesin vuoden 1967 klassikkoalbumista Sgt. Peppers Lonely Hearts Club Band. Vinyyliversion hommasin 1970-luvun lopulla, ja sitä olen kuunnellut koko lailla paljon vuosien mittaan, luultavasti enemmän kuin mitään muuta Beatles-levyä. Muutaman vuoden takaisessa massiivisessa The Beatles -boksissa tuli huolellisesti remasteroitu cd-versio. Kolmas versio on albumin ilmestymisen viisikymmenvuotisjuhlien kunniaksi keväällä ilmestynyt Anniversary Edition.

Kolmas versio tuli hankittua ääniteknisestä mielenkiinnosta, sillä puristien ja joidenkin Beatles-fanien järkytykseksi Giles Martin ja Sam Okell ovat miksanneet klassikkoalbumin uudelleen vanhoilta moniraitanauhoilta. Martin ei ole asialla ensi kertaa, sillä hän oli sir George ”Viides Beatle” Martinin kanssa tekemässä Beatles-remiksauksia Love-albumille (2006), joka sisälsi Beatles-laulusikermiä Cirque de Soleilin Beatles-teemaista esitystä varten.

The Beatles (ja heidän nerokas tuottajansa George  Martin) oli ensimmäisiä artisteja joilla oli mahdollisuus rakentaa albumeja sittemmin normiksi muodostuneella moniraitatekniikkametodilla: kaikessa rauhassa, kokeillen, toisinaan soitin kerrallaan äänittäen. Heidän aikanaan moniraitureissa oli kuitenkin käytettävissä yleensä vain neljä raitaa. Kun ne oli täytetty soittosuorituksilla ja jos haluttiin äänitellä vielä lisää, jouduttiin tekemään välimiksaus, joilla neljän raidan sisältö dumpattiin toisen nauhurin yhdelle raidalle. Näin saatiin kolme lisäraitaa uusille soitin- tai lauluosuuksille. Kun ne olivat taas täynnä ja jos haluttiin vielä lisäinstrumentteja, jouduttiin tekemään välimiksaus uudelleen. Tässä näppärässä tekniikassa on vain yksi huono puoli: jokainen välimiksaus heikentää äänenlaatua ja lisää nauhakohinaa.

Beatlesit olivat äänentoiston suhteen melkoisia änkyräkonservatiiveja ja suosivat monotoistoa stereofonian kaltaisten nykyajan hömpötysten sijaan. He kuluttivat levyjensä monomiksauksiin paljon aikaa ja vaivaa, mutta stereoversio huitaistiin pikaisesti masternauhalle sessioiden päätteeksi. Monien mielestä monoversiot ovatkin olleet paljon parempisoundisia, jykevämpiä ja svengaavampia. Käytännöllisesti katsoen kaikki uusintajulkaisut ja -masteroinnit (The Beatles -boksin monoversiota lukuun ottamatta) on tehty stereoversioista, joten me olemme tähän asti kuulleet levystä ainoastaan vasemman käden huitaisuversiota. Nyt tilanne haluttiin korjata.

Giles Martin on epäilemättä ollut parhaita mahdollisia vetäjiä projektille, sillä hän on tehnyt George Martinin kanssa pitkään yhteistyötä. (Niille, jotka kuvittelevat musiikillisen lahjakkuuden olevan geneettistä, saattaa olla merkitystä myös sillä että hän on George Martinin poika.) Hän on päässyt käsiksi alkuperäisiin, välimiksausta edeltäviin neliraitanauhoihin ja synkronoinut ne toistensa kanssa joutumatta turvautumaan välimiksauksiin. Näin alkuperäisäänitysten äänenlaadusta on saatu paras mahdollinen irti.

Miltä tulos sitten kuulostaa?

Minun korvalleni erot ovat, boksin remaster-versioon nähden, oikeastaan varsin pieniä. Tiukasti vasempaan ja oikeaan panoroituja basso- ja rumpuraitoja on tuotu hieman keskemmälle stereokuvaa, mutta ei sentään aivan keskelle, kuten nykynormien mukaan kuuluisi tehdä. Martin on lisännyt äänikuvaan hieman tilakaikua tekemään soundillisesti varsin kirjavasta laulusarjasta yhtenäisemmän kokonaisuuden levyn music hall -varieteeteeman hengessä, mutta jälleen varsin hillitysti ja tyylikkäästi. Joissakin kohtaa hän on antautunut leikkimään nykytekniikan mahdollisuuksilla. ”Lucy in the Sky with Diamondsin” unimainen alku on hyvä esimerkki: aikaisemmin vasemmasta kaiuttimesta vähän karuna tullut cembalomainen urkusoundi liikkuu nyt ämyristä toiseen. Lauluosuuksien voimakkuutta on hieman madallettu alkuperäiseen verrattuna. Tämän johdosta esimerkiksi Ringo Starrin lauluosuus ”With a Little Help from My Friendsissä” kuulostaa vähemmän kolholta ja ehkä vähemmän epävireisemmältäkin. (En välttämättä usko että siihen on käytetty vireenkorjausohjelmaa, mutta voin olla väärässäkin.)

Kaikkein vahvimmin korvaan kuuluu kuitenkin rytmi. Tällä uusmiksausversiolla soittaa hanskantiukka ja jopa aggressiivinen rockbändi joka ehti hitsautua yhteen lukemattomilla baari- ja klubikeikoilla ennen maailmanmenestystä. Ei voi kuin ihailla miten tiukasti basisti Paul McCartney ja rumpali Starr tykittävät groovea, in the pocket. Kaikesta eksentrisyydestään ja orastavasta psykedeliasta huolimatta Beatles teki kuitenkin pohjimmiltaan räväkkää tanssimusiikkia.

Kannattaako tähän juhlapainokseen sitten kuluttaa rahojaan, jos aikaisempia painoksia löytyy hyllystä? Minä olen ostokseen vallan tyytyväinen, vaikka tyydyinkin  halvimpaan painokseen vailla ekstroja ja julkaisemattomia ottoja. Anniversary Edition löytyy Spotifysta ja luultavasti muistakin suoratoistopalveluista, joten kuulija pääsee vertailemaan sitä vanhempien painosten kanssa ennen ostopäätöksen tekemistä.

Viestin kategoriat: äänitekniikka, lp, musiikki. Pysyvä linkki viestiin.

Yksi vastaus kirjoitukseen Pippuroitu kersantti

  1. avatar jPekka kirjoittaa:

    Ja kah, tänään postitäti oli pudottanut laatikkoon tuoreen Sound On Soundin, josta löytyi Martinin ja Okellin haastattelu projektin teknisemmistä aspekteista. Juttu löytyy lehden nettisivuiltakin (mutta auennee kokonaan vain meille tilaajille): http://www.soundonsound.com/techniques/inside-track-sgt-peppers-lonely-hearts-club-band

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *