Kesänalkajaiset

En minä itseltäni sentään elävän musiikin kuuntelua ole kieltänyt. Kaisaniemen Maailma kylässä -festareilla kuuluu käydä joka kerta, edes käväisemällä. Ei kesä muuten ala.

Tämän vuoden kekkereillä ei ollut tarjolla mitään erityisen etukäteiskiinnostavaa esiintyjää, kuten viimevuotinen Asian Dub Foundation. Painotus sattui olemaan tällä kertaa perin lattarihenkinen. Tukholmassa syntynyt monikansallinen Calle Real veti vallan mainion setin afroamerikkalaisrytmejä eikä lainkaan huonosti, mutta ei toisaalta suunnattoman innostavastikaan.

Argentiinalais-kolumbialais-espanjalainen Che Sudaka oli sitten aivan toisenlainen tapaus. Ohjelmassa mainittiin hengenheimolaisiksi Manu Chaon vanha bändi Mano Negra ja The Clash, joten odottaa saattoi kohtuullisen reipasta ja kiinnostavaa menoa.

Ja kyllähän kannatti odottaakin. Che Sudaka on laulajan, laulaja/kitaristin, kitaristin ja hanuristi-ohjelmoijan kvartetti, joka heittää ns. konepohjien päälle funk-, punk-, hiphop- ja sekalaisten etnovaikutteiden täyttämää railakasta remellysmusiikkia.

(Itse voisin lisätä mahdollisiin vaikutteisiin myös Les Negresses Vertesin, sillä etenkin laulaja Kachafaz Jackpot toi välillä vahvasti mieleen tuon Mano Negran mainion aikalaistoveribändin edesmenneen laulusolistin Helnón.)

Musiikintekijä minussa ihaili bändin huikean saumatonta ”kone”-taustojen käyttöä: nelikon remellyksen tahdissa pysyminen olisi ollut vaikeaa ihan oikeallekin rytmisektiolle, mutta kokonaisuus säilyi hurjista ska-tempoista huolimatta koko ajan kasassa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että biisit oli näennäiskohkauksesta huolimatta ohjelmoitu, sovitettu ja treenattu hyvin tarkasti, sillä hanuristi Sergio Morales ei suinkaan käynyt joka rytmin- ja temponvaihdosta polkaisemassa pedaaleistaan.

Sunnuntain aikataulut menivät brittien lentoaikataulsähellysten vuoksi uusiksi, ja ainoa meidän näkemämme päivän bändeistä oli saopaulolainen Aláfia.

Alkuun Aláfiaan oli vähän hankala suhtautua: alunperin jonkinlaisesta teatterityyppisestä esityksestä kehittynyt esitys olisi kovin tekstipohjaisena tarvinnut kohtuullista portugalintaitoa, ja musiikin vahvat bossanovajatsiainekset olisivat toimineet paremmin sisätiloissa istuen, valojen värittämänä. Mutta keikan mittaan meno reipastui ja poljento funkiintui. Loppujen lopuksi tällä kuulijalla ei ollut juurikaan valittamista. Ihailin myös bändin erinomaisen komppikitaristin soittopeliä, joka näytti aidolta 1960-luvun italialaiselta Eko-klassikkopeliltä (tai sellaisen uustuotantoversiolta).

Sellaista siis tällä kertaa. Kesän mittaan tulee onneksi tämän mainion alun jälkeen uusiakin tilaisuuksia kuunnella musiikkia ulkoilmassa.

 

 

Viestin kategoriat: elävä musiikki, musiikki. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.