Sodan nurkkaan unohdetut

Joulukuun alussa 1941 Shanghain eurooppalaiset elävät jokseenkin rauhassa sellaista hyvinvoivaa elämää, johon toimilupa-alueiden asukit ovat tottuneet jo vuosikymmenien ajan. Heidän maailmansa on Pikku-Eurooppa, jota muun Kiinan tapahtumat – tai kiinalaiset – eivät pahemmin häiritse. Edes vuonna 1937 alkanut japanilaismiehitys ei ole tilannetta muuttanut.

Kaikki muuttuu joulukuun 8. päivän aamuna. Samana aamuna kansainvälisen päivämäärärajan toisella puolella, missä valkeni vasta joulukuun 7., Japanin laivaston ilmavoimat hyökkäsi Pearl Harborin laivastotukikohtaan. Japani oli nyt sodassa Yhdysvaltain lisäksi Britannian, Hollannin, Australian ja muiden liittoutuneiden maiden kanssa, ja niiden kansalaiset Shanghaissa olivat nyt vihollisia.

Kaoottisessa tilanteessa vauraan perheen yksitoistavuotias Jim-poika kadottaa vanhempansa. Entinen maailma ympärillä on äkkiä muuttunut aivan toisenlaiseksi, ja Jim viettää viikkokausia asuen Shanghain kadulla, ennen kuin onnistuu lopulta kiinnittämään japanilaissotilaiden huomiota niin, että hänet kuljetetaan internointileirille.

Olen aikaisemmin lukenut J. G. Ballardilta riemastuttavan pervon Crashin ja odotuksia paljon kliseisemmän ja tylsemmän TornitalonAuringon valtakunta (1984, suom. Jussi Nousiainen 1988) poikkeaa molemmista jo lähtökohdiltaan. Historiallinen romaani perustuu vahvaasti Ballardin omaan varhaisnuoruuteen Shanghaissa ja Lunghuanin internointileirillä.

Jimin ja muiden internoitujen nelivuotinen vankikausi on sotaa nuhjuisimmillaan ja surkeimmillaan, päämäärätöntä olemista päivästä toiseen, väkivallan uhkaa, puutostauteja, nälkää, juonittelua, tuttavien kuolemisen seuraamista, olemista vailla elämistä. Ehkä he ovat oikeasti jo kuolleet, Jim pohtii moneen kertaan, heidän kehonsa eivät ole vielä vain tajunneet asiaa. Sellaisena kirja on aikamoisen vaikuttava kuvaus siitä, mitä on olla sodassa olematta sodassa: jäädä jalkoihin, tulla unohdetuksi nurkkaan sillä aikaa kun historiaa tehdään jossakin lähellä, jäädä alaviitteeksi ja tilastotiedoksi. Jim oppii leirillä inhoamaan maanmiehiään, jollakin tapaa ihailemaan japanilaisia  – jopa viereisen kentän kamikazelentäjiä – ja haaveksimaan sellaisista amerikkalaisista joita loppuunselatuissa lehdissä näkee. Entinen elämä vanhempien huomassa muuttuu yhä kaukaisemmaksi, epätodellisemmaksi.

Japanilaisten sensuuriyrityksistä huolimatta leiriläiset ovat (tämän lukijan mielestä) jopa epäuskottavan hyvin perillä ulkomaailman tapahtumista jopa lentokenttää pommittavien lentokoneiden mallinimiä ja ominaisuuksia myöten. Japanin sotamahdin hidas luhistuminen ei heitä yllätä. Heidän kohdallaan sota, nälkä tai kuolema eivät kuitenkaan pääty siihen kummalliseen välähdykseen, joka (ehkä) kantautuu satojen kilometrien päästä Nagasakista.

Auringon valtakunta  on kiistämättä vahva, tärkeä ja lukemisen arvoinen sotakirja, sellainen sotakirja joka tiivistää sodasta paljon sitä mikä jää sankaritarinoiden ja lapsellisten hyvä/paha-asetelmien tuolle puolen. Valitettavasti käännös tuntuu kovin kiireellä hutaistulta: suomentaja minussa kiemurtelee myötähäpeästä viimeistään aina silloin kun Jim saa syödäkseen ”makeita perunoita”.

Viestin kategoriat: kirjallisuus, lähdeaineistoa?. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.