Kumpujen yöstä

Varhaisessa nuoruudessani luin hyvin innokkaasti kirjoja, jotka pyrkivät kuvittamaan historiaa fiktiivisin tai puolifiktiivisin keinoin: Vänrikki Stoolin tarinat tuli tavattua useita kertoja, ja monia sen hengenheimolaisia, kuten Aarno Karimon kirjoittama ja kuvittama neliosainen teosjättiläinen Kumpujen yöstä (1929–32). Valkoisen armeijan taistelija, heimosoturi, suojeluskunta-aktiivi ja Hakkapeliitta-lehden päätoimittaja Karimo luonnosteli teoksessaan Suomen heimon historiaa esihistoriallisista ajoista alkaen aina sisällissotaan ja itsenäistymiseen saakka: kirja koostui lyhyistä kuvaelmista, kuvitelluista keskusteluista tai kuvauksista suurmiesten tai tavallisen rahvaan elämästä. Karimo oli toki tehnyt läksynsä, lukenut historiansa, mutta silti tekstiä on pakko pitää yhtä kaunokirjallisena kuin Topeliuksen klassikkoa. Karimo oli varma mielipiteissään, hän halusi kuvata suomalaisten historian eräänlaisena vääjäämättömänä nousuna kohti itsenäisyyden kruunua. Kaikkea tapahtunutta tai tapahtuneeksi kuviteltavaa saattoi käyttää hänen poliittisen ja historianäkemyksensä tueksi, kaikki Suomen kansan pyhää tehtävää vastustava oli silkkaa pahuutta.

Luin samoina vuosina paljon Valittuja paloja, joten ei liene mikään ihme, että olen sittemmin suhtautunut aivan erityisen epäluuloisesti kaikkiin sellaisiin historiantulkintoihin, joista paistaa oikeistolainen tai nationalistinen tendenssi, tai missä Suomen historiaa tarkastellaan erillisenä maailmankaikkeutena, jolla ei ole mitään tekemistä muun Euroopan tapahtumien kanssa, jossa Suomi kansakuntana tai valtiona ei ole koskaan itse millään tavoin syypää niihin vaikeuksiin, joihin joutuu.

Vaikka Markus Leikolan viime syksynä ilmestynyt yli yhdeksänsataasivuinen esikoisromaani Uuden maailman katu (WSOY) on poliittiselta katsannoltaan paljon monisävyisempi ja näkemykseltään hyvinkin paljon kypsempi – kokeneena  toimittajana Leikolalla on siihen tukevasti pohjaa, näkemystä ja kanttia – etenkin alkupuoli toi minulle väistämättä mieleen Karimon vanhan suurteoksen. Kirjan luvuissa tavataan lukuisia 1900-luvun politiikan suurmiehiä ja heidän läheisiään sekä – ennen kaikkea – suurmiesten varjoon jääneitä vaikuttajia, joiden merkitys tapahtumille on saattanut olla paljon suurempi kuin pinnalta katsoen näyttää: ainakin tämän romaanin maailmassa. Karimomaisesti henkilöt jäävät usein vähän pintapuolisiksi: heidän tekemisiään ja ajatuksiaan saatetaan valottaa pitkäänkin, mutta kovinkaan syviä, samaistuttavia, todellisen tuntuisia ihmisiä heistä ei koskaan tule, ei edes niistä joiden elämää seurataan hyvinkin moneen otteeseen vuosikymmenien ja heidän pitkien, muutamissa tapauksissa jopa ylipitkien elämiensä mittaan. He pysyvät aina luonnehdintoina. He pysyvät ensi sijaisesti ammattinsa tai asemansa kuvina, eivät yksityishenkilöinä. Heidän ajatuksiaan johdattelevat tavoitteet, eivät tunteet eivätkä traumat. Heidän keskusteluissaan on tietty luonnoton sävy, kun repliikkeihin on sijoitettu väistämätöntä infodumppausta: ”Niin, minähän oli viisitoista vuotta sitten vaikuttamassa siihen, että…”

Ei ole lainkaan sattumaa, että romaani alkaa vasta vuodesta 1912 ja Titanicin suuronnettomuudesta, sillä oleellinen selkäranka tarinalle on media, ennen kaikkea sähköinen media ja sen käyttö vallan välineenä. Titanic oli ensimmäinen tapaus, jota oli mahdollista seurata (ainakin joissakin maissa) lähes reaaliajassa laivojen uudenaikaisten langattomien lennättimien ansiosta. Tarinan kaari jatkuu vuoteen 2012, internetiin ja automatisoituun pörssikauppaan asti.

Itse sähköistä mediaa oleellisempi taso on vallankäyttö sähköisen median kautta, ja todellisuudesta saatavan kuvan muokkaaminen vallankäytön tarpeisiin: propaganda, muunneltu totuus, spin doctors. Keskeiseen asemaan kirjassa nousevat näiden alojen mestarit Stalinista ja Trostkista Rooseveltiin, John F. Kennedyyn ja Ronald Reaganiin, ja vielä enemmän hahmot heidän taustallaan: Sergei Eisenstein,  Joseph ”Joe” Kennedy, Bill Bullitt, J. Edgar Hoover ja, ennen kaikkea Edward Bernays, eli ”Eddie Naybears”, kuten kirja häntä häveliäästi kutsuu (voidakseen rukata todellisen Bernaysin elämäkertatietoja paremmin fiktiiviseen tarinaan sopivaksi). Historiallisesti erittäin kiinnostava osuus käsittelee saksalaisten kuuluisan ”Enigma”-salakirjoitusjärjestelmän purkajia, jotka eivät suinkaan olleet amerikkalaisia (kuten muuan huono amerikkalainen elokuva kuulemma väittää) eivätkä itse asiassa edes englantilaisia (kuten minä olen tähän asti kuvitellut), vaan joukko puolalaisia ja ranskalaisia matemaatikkoja (joiden työtä Turing ja muut englantilaiset sitten jatkoivat): ainakin Wikipedian tiedot tuntuisivat vahvistavan Leikolan kertomuksen suhteellisen todeksi monia yksittäisten ihmisten nimiä myöten.

Heidän seuranaan vilahtelee silloin tällöin myös tunnettujen fiktiivisten teosten hahmoja, kuten vaikkapa erään marokkolaiskapakin amerikkalaisomistajan kaksi ystävää, joilla on kiire päästä pakoon natseja… ja professori Woland. Woland on tietenkin (itsekin kirjassa vilahtavan) Mihail Bulgakovin kuuluisimman romaanin Saatana saapuu Moskovaan (tai Mestari ja Margarita) keskeinen hahmo. Uuden maailman kadussa hän on suurimman osan aikaa vain toinen kaikkitietävä kertoja muun tekstin kaikkitietävän kertojan rinnalla, ehkä vähän poukkoilevampi ajan ja paikan suhteen ja hieman rasittavampi lukea (koska hänen lukunsa on painettu kursiivilla muutenkin pienikirjasimiseen teokseen), ja hänen vaikutuksensa tapahtumiin jää varsin vähäiseksi – paitsi aivan kirjan loppuvaiheissa, jossa seuraa paljastuksia ja yllättäviäkin käänteitä, kuten kirjojen loppuvaiheissa tapaa seurata.

Leikola ei edes yritä tehdä epookkia kielen avulla, vaan käyttää rentoa, modernia puhekieltä kirjan alusta alkaen. Siihen ja sekaan siroteltuihin viime vuosikymmenien anglistisiin muoti-ilmauksiin kesti lukiessa jonkin matkaa tottua, mutta tekstiä tehdessään joutuu aina tekemään valintoja, jotka eivät aina ole kaikkien lukijoiden makuun. Valtavan tekstimäärän toimitustyössä tuntuu tulleen valitettavasti kiire, ja joissakin kohdissa tämän lukijan silmään sattuu kankeita lauserakenteita ja muutamia sellaisia asiavirheitä, joilla ei tunnu olevan romaanin kontekstissa mitään tarkoitusta: ainakaan ns. todellisuudessa höyrylaivan piipuista ei tule ”pakokaasua”, saksalaisten V-1 oli miehittämätön suihkukone eikä ballistinen ohjus ja ”Lentävä linnoitus”, ”Flying Fortress”, oli toisen maailmansodan aikainen nelimoottorinen B-17-pommikone eikä 1950-luvulla kehitetty, Vietnamin sodan ajan televisiopätkistä tuttu kahdeksanmoottorinen mannertenvälinen stratosfääripommittaja B-52 (jonka lempinimi on ”Stratofortress”).

(Se että juuri tuollaiset jutut sattuvat minun silmääni kertoo tietysti ennen kaikkea minusta ja entisistä ja nykyisistä harrastuksistani.)

Yhtä kaikki, Uuden maailman katu on paksuudestaan huolimatta erinomaisen sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu näkökulma sähköisen median aikakauden poliittiseen historiaan – tai, jos tarkkoja ollaan, erään pienen Maapallon osan historiaan. Siinä missä Karimon Suomi kellui keskellä äärettömyyttä vailla juurikaan kosketusta muuhun maailmaan, Leikolan maailmaa ovat Eurooppa ja Yhdysvallat, ja muu maailma, suurin osa maailmaa, löytyy vain muutamista sivulauseista. Jopa niin jättiläismäiset asiat kuin Kiinan Kansantasavallan perustaminen 1948 tai Intian itsenäistyminen edellisenä vuonna (ja traaginen jako Intiaan ja Pakistaniin) jäävät maininnoitta. Melkoisen vähäiselle huomiolle jää jopa Yhdysvaltojen niin traumaattisesti häviämä Vietnamin sota, vaikka muuan Ho Chi Minh kyllä piipahtaakin tarinassa parisen kertaa (ja eräs hänen sukulaisensa myös).

Mutta ehkäpä muun maailman historia kirjoitetaan sitten ensi vuosisadan Uudemman maailman kumpujen yössä. Ehkä siinä Eurooppa ja Yhdysvallat jäävät parin sivulauseen maininnan varaan, aivan kuten Suomi jää tässä viimeisten sadan vuoden romaanissa.

Viestin kategoriat: kirjallisuus, meni jo. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.