Sinkkubingo 1997

Kun edellisessä postauksessa tuli tarkasteltua viime vuoden tekemisiä, juolahti mieleeni vilkaista, mitä minä mahdoinkaan kirjoitella Rumbaan tasavuosia sitten. Alkuvuodesta 1997 olen näköjään arvostellut muun muassa tuoretta singlesatoa melkoisen keon. Siinä missä me avustajat teimme oikein mielellämme albumiarvosteluja, seuraavan numeron singlekasa oli aina vähän sellainen ”äsh, onks se muka mun vuoro taas?” -hanke. Single-ceedeitä oli yleensä noin muovikassillinen. Kaikki piti kuunnella ja valikoida niistä riittävän monta kommentoitavaksi, että jutulle sai pituutta sille varatun sivun verran.

Albumit kävivät sitä paitsi divareihin kaupaksi paljon singlejä paremmin.

Singlearvioinneissa sitä yritti, ainakin hetkittäin, olla jollain tavalla hauska tai keksiä jotakin kummallista kulmaa tai muuta hupaa. Omahyväinen vinoilu varsinkin isojen tähtien levytyksille ei ollut kulma, vaan normi: vähemmän myyneisiin ja uraansa aloitteleviin sekä omakustantajiin oli perinteenä suhtautua paljon lempeämmin. Tähän pakettiin en näköjään keksinyt juuri muuta kummaisempaa kuin väliotsikoinnin, joka on peräisin jostakin Pienen tietosanakirjan minua vanhemmasta painoksesta. Monistakaan levyjen artisteista en tiennyt kovinkaan paljoa. Jotkut toki olivat tuttuja – jos ei muuta niin aikaisempien kokoonpanojensa peruina – ja joistakin tuli sittemmin hyvinkin tuttuja, jos ei muuta niin jossakin toisessa kokoonpanossa tai sooloartistina.

Monikaan näistä levyistä ei ole jättänyt niin vahvaa kuulojälkeä että muistaisin niistä nykyään yhtään mitään. Jotkut kyllä. Yhdestä arviosta sain sittemmin (kohteliasta ja asiallista) kommenttia ko. yhtyeeltä, joka ei tykännyt mainitsemistani tyylilajimäärittelyistä. Yhden tapauksen kohdalla olin ehkä vähän jäävi kehumaan, koska olin moikkaväleissä kaikkien bändin jäsenten kanssa ja yksi heistä oli vielä sukulainenkin (ja entinen työkaveri). Erään yhtyeen laulaja/lauluntekijä on sittemmin toiminut pienen hetken minun säestäjäni eräässä tilaisuudessa. Ja Kantakaupungin leijuvan pölyn eepeen nimi oli oikeasti Rakkauden hylyllä, siis yhdellä ällällä. (En usko että olin ko. levyn suhteen jäävi, vaikka eräällä hyvällä ystävättärelläni oli ymmärtääkseni ollut jotakin jonkun ko. bändin jäsenen kanssa.)


A-Hägglund

NIKO AHVONEN: Sadetta saadaan
(BMG)
Ei ehkä lainkaan Ahvosen mukavikkolevyn parhaita raitoja. Hyvin rullaavaa, sympaattista soulpoppista yhtä kaikki.

ALITAJUNTA: Käsissä-ep
(Alitajunta)
Hämeenlinnalaistrion kasettieepee tuo suorastaan nostalgisen värisyttävästi mieleen erinäiset pienkustannetut 80-luvun uusiaalto-orkesterit. Sekä ensilevynsä aikaiset Tavaramarkkinat. Mitä kumpaistakaan viitettä ei tässä taloudessa voi pitää negatiivisena. Silti minun on yhäti vaikeata suhtautua tältäkin nauhalta löytyviin, yhdeksänkymmentäluvun punktyyliin kuuluviin teinilempiteksteihin.

AZ YET (feat. PETER CETERA): Hard to Say I’m Sorry
(LaFace)
Osaava vokaalikvintetti vääntää Chicagon kulahtaneesta AOR-balladista komeaa lauluyhtyesoulia. Joskus coveri selättää originaalin miten haluaa. Niin kliseeksi kuin erilaiset säestyksettömät versiot näissä yhteyksissä ovat viime aikoina muodostuneetkin, Az Yetin rahkeet riittävät ihan oikeaan, hienoon accapellatulkintaan.

BECK: The New Pollution
(Geffen)
Beck Hansen saisi varmaan radion aikamerkinkin kuulostamaan nerokkaalta sävelteokselta. Nuoren miehen ihmeellinen äänimaailma on singleä paremmin tavoitettavissa pitkäsoitonkokoisina pakkauksina, niin viehättävän pervo kuin Aphex Twinin uudelleensekoittama Richard’s Hairpiece onkin.

BEE GEES: Alone
(Polydor)
Gibbin veljekset säestivät teini-ikääni niihin aikoihin, jolloin jokainen elokuvafriikki vielä inhosi John Travoltaa yhtä paljon kuin vakavamieliset musiikinystävät näitä ujellusstemmoja. Moisesta henkilöhistoriasta johtuen ei liene ihme, että Bee Gees -soundi aiheuttaa yhä vatsanväänteitä.

DI LEVA: Den glada stjärnan
(Mega)
Suorastaan liikuttavan hempeä fuusio Feargal Sharkey -henkistä vokalisointia ja Human League/Soft Cell -tyylistä synapoppista. Mutta hei, nyt on 1997. Vaihtelua virkistää se, että singleä täydentää miksausten sijaan englanninkielinen versio samasta laulusta.

DONOVAN: Please Don’t Bend
(American)
Mies ja kitara -henkinen hippiballadi on tässä seurassa niin totaalisen toisesta maailmankaikkeudesta että suo kriitikkoraukan korville tervetulleen lepohetken.

FUTURE FORCE: Puttin’ A Rush On Me
(AM:PM)
Poika tapaa tytön, poika tahtoo petiin ja tyttö toppuuttelee. Hyvin ymmärrettävää: itsekunnioituksen rippeistään on syytä pitää kiinni etenkin kun laulun olemattoman vähäiset ainekset ovat näinkin moneen kertaan kierrätettyjä.

Häihä-Lyypekki

INJUSTICE SYSTEM: No Reality -ep
(D.I.Y.)
”Syökää paskaa ja nussikaan vittu toisianne / Vitun munattomat kyrvät saatanan jatkeet / Vittu mä tapan teidät kaikki.” Nostalgista musiikkia tämäkin, mutta nostalgiaa ajasta, jolloin punk käpertyi omaan narsistiseen itseihailuunsa ja käänsi selkänsä todellisuudelle. Tyylilajin hilpeitä paradokseja sekin, että englanniksi ja suomeksi laulavan iisalmelaisbändin vinyylin julkaisee japanilainen pienmerkki.

JAI: Don’t Give Me Away
(BMG)
Jailla on kaunis sukupuoleton ääni, siisti moderni balladi ja osaava tuottaja. Kriitikon kivisydän kieltäytyy sykähtämästä.

JANITA: Ready or Not
(Dig It)
Newyorkilaistunut (entinen) teinitähtemme laulaa nyttemmin amerikkalaisen siistiä sähköistä soulpoppia. Konebiitti nakuttaa ja miesääni piipahtaa toastaamassa. Eipähän tule ainakaan yksinäistä tässä tyylikarsinassa. Janitan rahkeet olisivat kyllä riittäneet laadukkaampaankin lauluun.

JEWEL: You Were Meant for Me
(Atlantic)
Jewel Kilcher tekee nättejä, perinteisiä kantrilauluja. Tämä on sellainen klassisenkaunis puolihidas balladi jonka tahdissa on helppo keinahdella tuolillaan ja valuttaa salaa kyynel pari tequilaansa. Bonuksena pari sympaattista minuutinpituista rallatusta.

KANTAKAUPUNGIN LEIJUVA PÖLY: Rakkauden hyllyllä -ep
(Kantakaupungin leijuva pöly)
Kantisten akustisjatsillisessa laulelmamusiikissa on jotakin niin kodikaan sympaattista että synkeyden säilyttäminen vaatisi keskivertokriitikkoa paljon väkevämpiä hengenvoimia. Kun viidessä laulussa on aineksia ja ideoita ihan riittämiin ollaan kiistämättä tämän satsin parhaimmistossa.

KIRKA: Läpi unisen maan
(BMG)
Ei kehno iskelmäballadi – paitsi että se sämplätty ”uuu-aaa” -kuoro rupeaa tympimään viimeistään toisen säkeistön aikaan. Odotan sua kotiin on ihan kivanpirteä lattarihtava keinutus, mutta nautitsen Bring It on Home to Meni mieluummin Sam Cooken tuntehikkaana originaalina.

KYYRIA: Mind the Light
(Gun)
Tapansa mukaan Kyyria välittää kuulijalle sateenkaarenkirjavan tyylien sekoituksen ja reipasta pelimannihenkeä enemmän kuin raskaassa rokissa on tapana. Näinä Keltaisen ja Govindan aikoina sitar kuulostaa kiusallisen muotitietoiselta instumentilta – niin motivoitua kuin sen käyttö Mind the Lightilla onkin.

LARRY AND THE LEFTHANDED: Johnny the Void
(Bad Afro/Trashcan)
Laulu jossa soi theremin, tuo sormin koskematta ujeltava ihmelaatikko, ei yksinkertaisesti voi olla huono. Tämä on Avaruuden Laki.

LEHTIVIHREÄT: Huono elämä
(Levy-yhtiö)
Kun äiti aikanaan hankki kotiin Weetabix-paketin, maistoimme pikkusiskon kanssa puolikkaan kakkusen ja kieltäydyimme sen jälkeen houkutteluista huolimatta kajoamasta moiseen herkkuun pitkällä tikullakaan. Niinpä tämä kyseisen tuotteen mieleentuovasti pakattu ralli onnistuu yksitoikkoiduudestaan huolimatta liikauttamaan jotakin sisimmässäni. Kakkosraita, akustislive 190477-095X ja mä, on sitten espanjalaisväliosineen kaikkineen ihan oikeasti hieno esitys.

LEILA K.: Blacklisted
(Mega)
Leilan levytyksissä on riemastuttavan rääviä rymistelyhenkeä. Kontrasti kliinisen siistiin keskivertotanssimusiikkiin on melkomoinen. Manic Panicilta on kyllä lohkottu mainiompiakin singlejä.

Lyyra-Schlieffen

MASA MAINDS: Vaistoon ja tunnen
(Snap)
Kovin tavanomainen iskelmä, ellei kertosäkeeseen olisi mätetty mahtipontisuutta parillakin talikolla. Sähköposti-ikävä on ihan yhtä korni kuin muutkin trendikkäästi intternettiä hyödyntämään yrittävät laulunteelmät.

MANOWAR: Courage
(Geffen)
DEATH TO FALSE M- mitä helvataa, tämähän on Broadway/Meatloaf-tyylinen pianoballadi! Soitinesitys Today Is A Good Day to Die lainaa nimensä intiaanipääliköltä, joka ei koskaan antautunut. Attityydin suhteen Joey De Maion orkesterilla olisi yhtä ja toista opittavaa sankarivainaalta.

MORAL SUICIDE: Virtuagod -ep
(Moral Suicide)
Nimestään huolimatta Moral Suiciden metallikäsitys tuntuu olevan peräisin varhaiselta 80-luvulta, ajalta jolloin punkin ja hevin välillä oli veteen piirrettyä viivaa jykevämpi muuri. Assosiaatiot varhaiseen Zero Nineen johtuvat hyvin paljon muustakin kuin kovin ohkaiseksi jääneestä äänikuvasta.

VAN MORRISON: The Healing Game
(Exile)
Belfastin pienessä suuressa miehessä on samaa iättömyyttä kuin hengenheimolaisessaan John Lee Hookerissa. Ei voi kuin nöyränä kuunnella miten Ääni vain jatkaa kypsymistä ja syvenemistä.

MYLLÄRIT: Eta pravda
(Mipu)
Niinkuin rallin nimestä (”Se on totta”) voi näppärästi päätellä, nämä Petroskoin kansanmusiikilliset velikullat osaavat kerrassaan mainiosti luikurin laskettelun taidon. Ja, kuten niin usein, lopputulos kiinnostaa totuutta koko mokoman enemmän.

PEKKA JA SUSI: Tähtilaulu
(BMG)
Juu, minäkin kuulin nuornapoikana suomennetun version Bowien Starmanista, kuka sen ikinä sitten levyttikin. Pekan ja hänen Sutensa muukalaisaiheisen laulun sanoman perillemenoa häiritsee suorastaan aggressiivisen päällekäyvä äänikuva.

PHAT’n’PHUNKY: Let’s Groove
(Mega)
Kaikki ovat varmaan hirmuisen yllättyneitä siitä että Earth Wind & Firen tanssiklassikko on täten saatettu yhdeksänkymmentäluvun ”leikkaa ja liimaa tump tump tump” -kuosiin. Olisin minä kuitenkin suonut että tuo olisi tehty hivenen suuremmin mielikuvitusta hyödyntäen.

POHJANNAULA: Tyttärille -ep
(Naulapäät)
Ihan hyvällä omalla tunnolla tätä ei voi sanoa (vanh- tai uus)kansanmusiikiksi, siksi taajaan tuntuvat Don Huonot ja Kelpo Pojat viisikon levysoittimissa pelanneen. Pienen tavoitteiden seestymisen ja jäsentymisen jälkeen orkesterilta voi odottaa hyvinkin kiinnostavaa musiikkia.

POPTONES: Tatuointi
(Megamania)
Marika Liuskin (5:15) ja Ari Vaahteran (Bluesounds, Kauko Röyhkä) romanttinen nykyiskelmä kuulostaa viehkoudestaan (viehkyydestään?) huolimatta jollakin kiusallisella tavalla demomaisen sinnepäin-toteutuksen asteelle jääneeltä. Liuskin kaunis ääni olisi ansainnut huolellisemman viimeistelyn. Jostakin mystisestä syystä biisin kosketinsoitinkulut tuovat koko ajan mieleen Eero Raittisen Vanhan holvikirkon.

PUFF DADDY (featuring MASE): Can’t Anybody Hold Me Down
(Arista)
Soon rankkaa tämä hiphoppaajan elämä nykyään. Näilläkin kavereilla on mennyt niin monta unetonta yötä Grand Master Flash & the Furious Fiven The Message -klassikkoa sämpläillessä, että räppäysosuuksia äänitettäessä on puhtia ollut jäljellä yhtä paljon kuin märässä säkissä. Loppuun on sentään kuluttajaystävällisesti laitettu vokaaliton biisipohja, jonka päälle levynkuluttaja voi sitten itse räpätä ikään kuin improvisaatiokaraokena.

Schliemann-Öölanti

JARI SILLANPÄÄ: Bum bum bum
(MTV/AXR)
Keltaisen lehdistön pahoista puheista huolimatta sydämenmuotoinen seedee suostui pyörähtelemään soittimessani sitä särkemättä. ”Sweet Hunaja Mix” jättää karaistuneen kriitikon sanattomaksi. Kymmenen vuoden kuluessa tästä tulee jonkun esoteerisen maanalaisen kultin rituaaliesine.

LISA STANSFIELD: The Real Thing
(Arista)
Ihan mielellään tätäkin kehuisi, muttei suin surmin ilkeä kun samoista aineksista on niin monet kerrat keitetty paljon mehevämpi soppa. Touch Mix tosin petraa tyylikkään mehevällä electrobiitillä.

SUB-URBAN TRIBE: Frequency -ep
(Zen Garden)
Tauon jälkeen ilmeikästä, vahvaa ja vivahteikasta jälkeä. Joku voisi olla huolestunut Goodbyeen ja Two Stonesiin jemmatuista King Crimson -vaikutteista; minä en, koska olen Frippin orkesteria aina arvostanut. Swamp Song hyödyntää intiaanimusiikin rytmiä ja laulustemmoja paremmin kuin mikään sitten Robbie Robertsonin Native Americansin jälkeen kuulemani. Ja puoliverisenä cherokeena Robbie sentään oli omalla kotitontillaan.
Tämän kaksiviikkoisen ehdotonta eliittiä.

SULF: After the Ladies
(Maple Music)
Pitäisikö Vantaanjoen nimi lausua ”Möörsi” ja kalenteria veivata kolmekymmentä vuotta taaksepäin? Tuskinpa vain, vaikkei Sulf sorrukaan paljon tallatun beat-polun pahimpiin kuoppiin.

ARTO TAMMINEN: Utopia
(BMG)
Ilman komeasti rullaavaa Motown-komppia ja tyylikästä tuotantojälkeä Utopia kuulostaisi hyvin, hyvin paljon tavanomaisemmalta iskelmäpoppikselta. Nyt voi kuunnellessaan unhoittaa hassusti nykivän laulumelodian ja ihastella äänikuvan hienoja detaljeja.

TEHOSEKOITIN: C’mon Baby Yeah
(Levy-yhtiö)
Punkin jälkeen beat-boomi? Vähän kuivakka ja pitkä A-osa kulminoituu riemastuttavan epävireiseen rallatuskertosäkeeseen. Päätösinstrumentaali Musta Maija paljastaa orkesterin piilevät Dick Dale -ambitiot.

TEJA: Mä -ep
(Evidence)
Kertakaikkisen hämmentävä flashback jostain Kollaa kestään ja varhaisen Keban puolestavälistä. Marja Salon kanssa duetoitu Mä rakkiloin(!) sua on aivan liian itsetietoinen ja kummallisilla sanaväännöksillä keikaileva toimiakseen tarkoittamallaan naivisromantiikalla. Niin, ja indokiinaa ei voi puhua koska sellaista kieltä ei ole olemassa.

AARNE TENKANEN & TEMPUNTEKIJÄT: Taas me tehtiin maali
(Megamania)
Kertonee kriitikon harrastusvalikoimasta, että kuvittelin pitkään smurffilaulun ”maalatkaa”-kertosäkeen viitanneen johonkin mitä tavataan pensselillä tehdä. Tenkanen – baarien miesten iso ja punakka vastine pienille sinisille – on tapansa mukaan suorapuheisempi, mutta ei tätäkään teennäistä vokalisointia kestä kovin suurina annoksina.

TONIC: Open Up Your Eyes
(Polydor)
Tonic tekee muodikasta alternakitararockia – ja niinkuin muodikkaat yhtyeet yleensäkin, onnistuu olemaan lisäämättä genren tyylikirjastoon ainoatakaan uutuutta.

VACUUM: I Breathe
(Stockholm)
Army of Lovers -musikantti Alexander Bardin uusi orkesteri kuulostaa koko mokoman vakavamielisemmältä. Laulussa on riittämiin laatua ja tyyliä nostamaan ryhmän mielenkiintokynnyksen yläpuolelle kovin tavanomaisesta synteettisäänikuvasta huolimatta.

WENTUS BLUES BAND: Boogie Man -ep
(Bluelight)
Sähköisen bluesin perinne on Kokkolan pojilla hyvin hallussa. Mutta minä odotan edelleenkin jostain ilmestyväksi Omaperäistä, Oivaltavaa, Uutta ja Suomalaista bluesbändiä.

WET WET WET: If I Never See You Again
(Mercury)
Yllätytkö hirveästi kun kerron että Wet Wet Wetin uusi single on siirappia tihkuvan melodinen soulpoppis-hituri? No sitä minä vähän arvelinkin.

 

Viestin kategoriat: musiikki. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.