Teemestarien kirja

Nyt kun syksyn kirjamessukausi lähenee vähitellen muutaman viikon perästä koittavaa loppuaan, olen lopultakin saanut luettua loppuun viime vuonna Turusta ostamani kirjan.

Ei kyse ole siitä että Pekka Nihtisen Kiinalainen teekirja (Memfis Books 2004, neljäs painos 2015) olisi pitkäveteinen, pitkä tai epäkiinnostava, ei. Kuvan kannu, jonka joka päivä täytän ja tyhjennän, vetää puolisentoista litraa vahvaa teetä (vaikkakin useinmiten perin epäkiinalaista mustaa versiota). Teen lisäksi Kiina ja Kiinan kulttuuri kiinnostavat tavattomasti myös ammatillisista syistä. Kävi vain niin, että jätettyäni Hunanin käsikirjoituksen ensimmäisen version kustantajalle tuli tarve välttää vähän aikaa kaikkea Kiinaa koskevaa. Nyt kun editoin ja kirjoitan kirjan uutta versiota, stressi ei ole vielä päässyt niin pahaksi ettenkö pystyisi varovasti lukemaan aiheeseen liittyvää.

Kiina ja tee kuuluvat erottamatta yhteen. Teepensas on kotoisin itäisestä Aasiasta, ja juuri Kiinassa sitä ilmeisesti alettiin ensimmäisenä käyttää, alkuun rohtona ja sittemmin ensin sivistyneen ylhäisön ja myöhemmin rahvaankin nautintoaineena, piristeenä ja rauhoittajana. Nihtisen teen historiikki yllätti minut siinä, että nykyinen teenvalmistustapa – hapetettujen, paahdettujen ja kuivattujen lehtien hauduttaminen pannussa tai kannellisessa kupissa – näyttää kehittyneen varsin myöhään, vasta Ming-dynastian myötä 1300-luvulta alkaen, kun aikaisemmat keittomenetelmät alkoivat väistyä. Jo kauan sitä ennen teestä oli tullut merkittävä kauppatavara, jolla keisarikunta osti hevosia luoteisten rajojensa takaisilta barbaaripaimentolaisilta. (Nämä joivat teensä perin barbaariseen tapaan: maidon kera.)

Itse teen viljelyn ja valmistuksen ohessa Nihtinen seuraa myös teen nauttimiseen käytettävän välineistön – kuten pannujen – historiaa ja kehitystä. On jotenkin tyypillistä kiinalaiselle ylhäisölle, että parhaiden mestarien valmistamat saviset teekannut ovat saattaneet olla käytössä vuosisatoja ilman että niitä on koskaan pesty sisäpuolelta: näin suvussa kulkenut pannu säilyttää muiston jokaisesta kunnioitettujen esi-isien siitä pannusta nauttimasta teehetkestä.

(Koska kiinalaiset suosivat vihreitä teelaatuja, pannuun ei pääse kertymään yhtä ruskeanmustaa sisäpintaa kuin mustan teen juojan pannuun kertyisi jo muutamassa vuodessa.)

Kiina, omalla kielellään 中國 eli ”Keski-maa”, oli pitkään melkoisen eristyksistä Maan muista suurista sivilisaatioista – jopa linnuntietä läheisestä, mutta jyrkkien vuoristojen ja sankkojen viidakoiden takaisesta Intiasta – joten tee pysyi monen muun kiinalaisen ilmiön tavoin melko puhtaasti kiinalaisena ilmiönä. Japaniin teen käyttö ja viljely kyllä levisi siinä missä Kiinan lähipiirin muihinkin barbaarisina pidettyihin maihin, mutta ei juuri sen pidemmälle. Syrjäisessä Euroopassa Kiinasta tiedettiin perin vähän, ja teestä vielä vähemmän: myöhemmin Marco Polon matkakertomusta on pidetty valheellisena siksi, ettei hän kertaakaan mainitse teetä.

Tee levisi Eurooppaan vasta kiihkeimmän löytöretkiajan jälkeen: kofeiinipitoisista kasvisuutejuomista arabien levittämä, alkuaan afrikkalainen qahwa ja atsteekkien xocoatl olivat ehtineet ensin, ja pitkään tee joutui sinnittelemään arvojärjestyksessä kolmantena. Vähitellen teekauppa pääsi kuitenkin vauhtiin tuomaan Qing-dynastialle vientituloja: Nihtilä arvelee, järkeenkäyvästi, että kiinalaisten vähemmän harrastamien enemmän hapetettujen ja terveysominaisuuksiltaan heikompien ”punaisten” teelaatujen (eli ”mustan” teen, kuten täällä päin sanotaan) suosio lännessä johtuu pitkälti siitä, että karavaani- ja purjelaiva-aikoina nämä laadut kestivät kuukausien kuljetusta paljon paremmin kuin vihreä, valkoinen tai keltainen tee.

Nihtilä puhuu paljon 1800-luvun teekaupasta Eurooppaan, mutta kummallista kyllä hän sivuuttaa kokonaan jotakuinkin legendaarisen teeklipperien kauden 1840-luvulta Suezin kanavan avaamiseen 1869, jolloin Skotlannissa rakennettiin pikavauhtia siihenastisen maailman nopeimpia kauppalaivoja ja jolloin näitä ”merten vinttikoiria” purjehdittiin miehistöä ja laivaa säästämättä niin kovalla kädellä, että viisivuotiaana ne olivat loppuun kuluneita: kaikki tämä siksi, että saataisiin mahdollisimman tuoretta teetä kauppoihin.

1900-luku näyttäytyy Nihtilän silmissä teekulttuurin rappion aikana. Kiinan kaoottiset olot tuhosivat pitkälti vanhan teehuonekulttuurin, ja länsimaiden sinänsä runsastuva ja halpeneva teetarjonta merkitsi markkinoilla olevan teen laadun romahtamista, jonka äärimmäisenä pohjakosketuksena oli 1940-luvulla keksityn ”pussiteen” yleistyminen. (Siinä olen kyllä pitkälti samaa mieltä, ja olisin ihan valmis kieltämään ”tee”-sanan käytön liotuspussijuomien yhteydessä.) 2000-luku taas näyttäytyy teekulttuurin uutena elpymisenä sekä lännessä että Kiinassa, joskin Kiinan uudet teehuoneet ovat (jälleen!) enimmäkseen vauraan eliitin ilona. Nykyään vauraaseen eliittiin tosin kuuluu paljon isompi prosenttiosa kiinalaisista kuin keisarien aikana.

Kirjan loppuosassa Nihtinen käsittelee myös hyvän teen valmistusta lähestulkoon molekyyligastronomisella tarkkuudella sekä esittelee joitakin Kiinan teetarjonnan klassisia laatuja. Siinäkin mielessä kirja on mainio perusteos teen ystävän hyllyyn.

 

Viestin kategoriat: "Hunan", innoittajia, Kiina, kulttuuri, lähdeaineistoa?, riitit, ruoka, vesi. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.