Yksinäisyydestä

Laura Honkasalon Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta (Kirjapaja 2016) lähestyy yksinäisyyttä, yksinäisyyden (aiheuttamia) ongelmia, niiden ratkaisuyrityksiä ja myös yksinäisyyden myönteisiä puolia melkoisen monilta suunnilta. Mukana on viittauksia tutkimuksiin, sitaatteja nettifoorumeilta, haastatteluja ja, kirjan ytimenä ja punaisena lankana, kirjailijan omaa elämätarinaa, kipuilua ja kamppailua yksinäisyyden kanssa kouluajoista nykytilanteeseen. Yksinäisyys yhteiskunnallisena ongelmana jää sivuun, sillä kirja keskittyy henkilökohtaisiin kokemuksiin. Paljon tilaa saavat myös (mahdollisesti) hyvää tarkoittavien nettineuvojien ohjeet, miten yksinäisyydestä pääsisi helposti eroon – ja ennen kaikkea se, miten kaukana tällaiset pintapuoliset neuvot yleensä ovat yksinäisen todellisesta elämästä. Yksinäisyys ei ole (välttämättä) pelkästään joko perheen, kaverien, parisuhteen tai seksin puutetta, eikä seksikokemuksia vaille jäänyt aikuinen hyödy luultavasti juurikaan siitä, jos menisi kapakkiin ”pokaamaan jonkun” ja pääsisi kiusallisesta neitsyydestään eroon – jos pokaaminen ylipäänsä onnistuisi. Kyse on isommista, monisyisemmistä asioista.

Puolitoistasataasivuisen kirjan alkupuolella tekijän henkilökohtainen kokemus on yhtenä säikeenä monien joukossa, loppua kohden se saa yhä enemmän tilaa. Koska satun tuntemaan Lauran – istumme molemmat Helsingin kirjailijoiden hallituksessa – luin kirjan kertojaminää tuntemakseni ihmiseksi ehkä toisinaan turhankin paljon: ei-fiktiivisen kirjankin kertoja on väistämättä kirjan kertojaääni eikä todellinen henkilö, silloinkin kun kertojaääni kertoo sen luoneen kirjoittajan omista kokemuksista.

Joitakin, aika paljonkin, kirjassa ääneen pääsevien kokemuksia jaan yhtä kaikki itsekin. Minäkin olin kouluaikoinani introvertti erakko, tosin sosiaalisten tilanteiden pelisilmäni oli siihen(kin) aikaan sen verran heikko etten välttämättä edes tunnistanut joutuneeni pelatuksi kaveripiirien ulkopuolelle, jos sellaista tapahtui. Kaverisuhteet olivat aika pintapuolisia, mutta enpä minä siinä vaiheessa osannut oikein sen kummempaa kaivatakaan. Ihastukset jäivät yksipuolisiksi, ainakin luullakseni: mikäli minusta oltiin kiinnostuneita en välttämättä edes tajunnut asiaa enkä tiedä olisinko osannut tehdä yhtään mitään mikäli joku olisi ilmaissut asian niin suoraan että minäkin olisin sen tajunnut. Joka tapauksessa: sosiaalisen pelisilmän puutteessa en osannut myöskään kokea tilannetta mitenkään ahdistavaksi. Tilanne oli minun kannaltani katsottuna ihan normaalia elämää, koska muunlaisesta elämästä ei ollut kokemusta.

Sosiaaliset taidot alkoivat kehittyä vasta opiskeluvuosina järjestötoimintaan ajautumisen vuoksi, jolloin joistakin kaveruuksista syveni ystävyyksiäkin. Tässä vaiheessa alkoi syntyä myös minun lähipiirilleni hyvin luonteenomainen piirre: suurin osa harvoista läheisistä ystävistäni on aina ollut naisia. Jotkut heistä ovat olleet jossakin vaiheessa myös yksipuolisen ihastumisen tai rakastumisen kohteita, mutta tämä ei ole yleensä haitannut ystävyyden jatkumista ainakaan minun osaltani: ihastumisten yksipuolisuus nyt vain sattui olemaan ihan normaalia elämää, ei ihastumisen kohteen vika.

Toinen tyypillinen piirre tuntuu minulla olleen tarkoituksellinen ajautuminen vanhan kaveri- ja tuttavapiirin ulkopuolelle, vaikkei mitään skismaa olisi ollutkaan. Tämä alkoi jo kansakoulusta oppikouluun mennessä: vaikka olin aikanaan mennyt kouluun vuotta liian aikaisin koska (minua edeltävänä vuonna syntyneet) parhaat kaverini menivät, hain neljä vuotta myöhemmin tieten tahtoen Kontulan kahdesta oppikoulusta siihen, mihin suurin osa luokkakavereistani ei hakenut. Joissakin myöhemmissä valinnoissa tuntuisi näkyvän samoja piirteitä, näin jälkeenpäin miettien. Ensimmäinen pitkä parisuhteeni esimerkiksi aiheutti sen, että lakkasin enemmän tai vähemmän pitämästä yhteyttä vanhoihin kavereihin. Minun sosiaalisilla taidoillani uusien kaveripiirien ja ystävyyksien synnyttäminen on perin hidasta, joten näistä puolitietoisen tahallisista erkautumisista on seurannut pitkiä jaksoja, jossa yksinäisyys ei ole enää ollutkaan ihan niin miellyttävää kuin normaalisti, ja taipumus jonninmoiseen (yleensä onneksi lievään) kaksisuuntaisuuteen on noussut häiritsemään elämistä ja olemista. Onneksi törmäsin sosiaalisen median varhaisiin ituihin jo 1980-luvun lopulla, mikä on helpottanut yhteydenpitoa ja jatkuvuutta – ja löytänyt takaisin vanhoja kavereita ja ystävyyksiä.

Yhtä kaikki, tunnistan oikein hyvin myös Pöytä yhdelle -kirjan loppupuolen kuvaukset tasapainottelusta yksin ja rauhassa olemisen pakottavan tarpeen sekä ympäristön, parisuhteen ja työelämän vaatiman sosiaalisuuden välillä. Tässä kohtaa lähestytään Pauliina Vanhatalon Keskivaikeaa vuotta, joka toki on ollut Laurankin lähdeteoksena. Minulla, Lauralla ja Pauliinalla on ollut onnea päätyä alalle, jota voi pitää introverttien paratiisina: saan tehdä töitä omissa oloissani, kenenkään häiritsemättä, kenenkään katselematta olan yli. Minun vähäisellä kuuluisuudellani ei edes haastattelu- tai kirjailijavierailupyynnöistä ole tullut minkäänlaista, hah, rasitetta. Mutta ehkä olen myös oppinut itsestäni jotakin, ehkä ymmärrän hieman aikaisempaa paremmin, mihin minun sosiaalisuuteni (ja erakkouteni) venyvät luonnostaan ja mihin asti niitä ei pidä mennä väkisin venyttämään, ellei halua elämäänsä kaoottista ja ahdistavaa kautta, josta tulee lopulta pakko rimpuilla pois. Kuten Pöytä yhdelle -kirjan kertojaminäkin tuntuu oppineen.

Viestin kategoriat: introspektio, kirjallisuus. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.