Viimeistä kertaa

Huvilateltassa oli eilen illalla huomattavasti vähemmän väkeä kuin viime tiistaina, mikä tuntui yllättävältä: Gasandji ja Nomfusi eivät ole todellakaan niin isoja nimiä kuin lauantaina lavalle nousseet Ernest Ranglin ja hänen bändissään soittaneet Tony Allen ja Cheikh Lõ.

Tosin rankkasateinen sääkin saattoi vaikuttaa.

Illan aloitti berliiniläistyneen Kalle Kaliman Long Winding Road -trio. Kokoonpanon nimestä huolimatta setissä ei kuultu Beatlesia, vaan perinteiseen jazzhenkiseen improvisaatioon taivutellut teemat oli haettu muilta suunnilta. Saimme kuulla muutamankin lännenaiheisen teeman (mm. ”Ghostriders in the Sky” ja ”High Noon”) sekä potpurin, joka johti David Bowien ”Man Who Sold the Worldista” Hiski Salomaan ”Vapauden kaihoon”. Kalima itse osoitti olevansa mielikuvituksekas ja sävykäs kitaristi, jolla oli korvaa saada melodioista irti kiinnostavia muunnelmia ja ideoita. Muu bändi ei ollut valitettavasti ihan samalla tasolla: basisti Andreas Langin työskentelystä ei ole erityisemmin pahaa sanottavaa, mutta rumpali Max Andrzejewski eksyi turhan usein kolistelemaan turhan äänekkäitä ja turhan moneen kertaan kuultuja post-bebop-rumpusoolokliseitä silloinkin kun muulla kaksikolla olisi ollut jotakin kiinnostavampaa ja muihin suuntiin kurottelevaa soitettavaa.

Illan tähti Ernest Ranglin on tehnyt jäähyväiskiertuettaan jo hyvän tovin, ja ainakin Songlines-lehden arvio Lontoon-keikasta antoi odottaa erinomaista esitystä. Kyse oli kaiken lisäksi kiertueen viimeisestä keikasta, ja näin ollen pienestä historiallisesta hetkestä.

(Ei kahdeksankymmentäneljävuotias Ranglin soittamista aio lopettaa, kunnon päälle käyvän keikkailun vain.)

Heti alkuun kävi selväksi, että kuusihenkisellä kokoonpanolla on ainakin groove tanakasti hallussa. Ihailin keikan mittaan Tony Allenin hienovaraista, suorastaan mimimalistista rumputyöskentelyä: hän näytti vain jurottavan settinsä takana mitään ihmeempää tekemättä, mutta piti yllä tukevan uhmakasta poljentoa aivan kuin olisi ollut valmis jatkamaan samaan tahtiin vaikka koko yön (kuten Allenin entisen työnantajan Fela Kutin konserteissa tietenkin oli toisinaan tapanakin). Ja kun Cheikh Lõ siirtyi timbalesien takaa yhden oman laulunsa ajaksi rumpusetin taakse, rytmiikka muuttui aivan toisenlaiseksi – kepeämmäksi, hilpeämmäksi ja keveämmäksi, ei huonommaksi, mutta täysin toisenlaiseksi.

Tässä vaiheessa tempon ja tyylin muuttuminen tosin piristi aika tavalla, sillä siihenastinen keikka oli kulkenut keskitempoisella reggaekompilla instrumentaalisävelmästä toiseen. Ei siinä mitään pahaa, oli mukavaa keinahdella musiikin mukana ja antaa ajatusten vaellella, mutta hieman sävykirjoa tai edes temponmuutoksia olisi kyllä jo aikaisemminkin kaivannut. Ranglinilla on sentään omien soololevyjensä ohella diskografiassaan aikamoinen kirjo musiikkityylejä 1950-luvun calypsosta 1960-luvun varhaisen skan (hän sovitti ja kitaroi Jamaikan ensimmäisen maailmanhitin, Millie Smallin ”My Boy Lollipopin”), rocksteadyn ja reggaen kautta aina elokuvamusiikkiin asti: Jamaikalle sijoittuvan Bond-elokuvan Dr. No musiikki on pääosin hänen käsialaansa. Mutta ehkä Ranglin koki omimmaksi alueekseen tämän kevyesti afrikkalaisvaikutteisen roots reggaen?

Kitaristina Ranglin oli kiinnostavaa kuultavaa. Hänellä ei ollut kitaran ja transistorivahvistimen välissä muuta kuin langaton lähetin/vastaanotinpari, eikä hän tainnut kertaakaan edes käydä säätämässä vahvistimen asetuksia. Soundi pysyi koko ajan heleän säröttömänä: sekä soundista että hänen nopeista, melodisista juoksutteluistaan tuli moneen kertaan mieleen mahdollinen esikuva, sähkökitaran ja äänitystekniikan pioneeri Les Paul. Myös muu bändi sai paljon soolotilaa – ainakin välillä vaikutti siltä että Ranglin jakeli soolonpaikkoja lennossa, ilman etukäteissuunnitelmaa: tämä tietysti kuuluukin jazzin perinteeseen, jota konsertti reggaerytmeistään huolimatta pitkälti edusti. Useimmat hoitivat soolotonttinsa varsin mallikkaasti – Allen tosin, ainakin näennäisesti, vähän vastentahtoisesti – lukuun ottamatta pianisti/urkuri/kuuluttaja Alex Wilsonia, joka tuntui olevan välillä ihan pihalla siitä millaiset jutut, kuviot ja rytmiset jutut tähän musiikkiin sopivat. Hänen pianonsa oli sitä paitsi miksattu aivan liian kovalle koko konsertin ajan (kun taas uruista ei kuulunut juuri mitään).

Tämänvuotinen Huvilatelttailu jäi siis kahteen iltaan, ja muistettavimmaksi tähdeksi kohosi, ylivoimaisesti, sävykäs, lämmin ja riemukas Gasandji. Tuskin Nomfusin, Kaliman tai Ranglininkaan musiikkia rupean karttelemaan: jälleen kerran oli hyvä mennä paikalle korvat auki, vailla ennakkokäsityksiä.

Viestin kategoriat: elävä musiikki, meni jo, musiikki. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.