Loputon Laamanen, liian nopee Lindholm, turhan sukkela kirjamyyntikierto

Jokunen vuosi sitten erään kustantamon edustaja kyseli minulta kiinnostusta ryhtyä laatimaan kyseiselle yhtiölle jonkun suomalaisen muusikon elämäkertaa. Keskustelun mittaan pintaan nousi moniakin nimiä, muun muassa Dave Lindholm. Olin itse ehdottomasti sitä mieltä että Limppusesta pitäisi kunnon elämäkerta tehdä, koska oikeastaan ainoa häntä käsittelevä teos oli Lamppu Laamasen levytyshistoriikki Dave Lindholm – levytyksiä 30 vuotta (Like 2001). Ajatus hommaan itse ryhtymisestä aiheutti melkomoisen määrän ristiriitaisia tunteita. Toisaalta hän on ollut minulle lauluntekijänä ja erityisesti suomenkielisten sanoitusten mahdollisuuksien aukaisijana valtava esikuva, puhumattakaan siitä että ensimmäisten kolmen levyn aikainen Bluesounds on minulle edelleenkin jonkinlainen ihanne siitä millaisessa bändissä haluaisin soittaa ja ehkä laulaakin.

Toisaalta: olen haastatellut Dave Lindholmia yhden ainoan kerran, silloin kun Dave, Lady & Canpaza Gypsysin (ainoaksi jäänyt) albumi Hot ilmestyi vuonna 1997). Dave oli mainio haastateltava, ystävällinen, rento ja puhelias, mutta juttujen tulvassa oli samaa kuin niin monessa lukemassani Tom Waitsin haastatteluissa: mainiota tarinoita ja lohkaisuja kyllä piisasi, mutta oli vaikeaa löytää todellista ihmistä niiden takaa.

I never told the truth so I can never tell a lie.

Niinpä olinkin oikein tyytyväinen, kun levytyshistoriikin kirjoittaja Lamppu Laamanen, muutenkin mainio mies, tarttui tähänkin hankkeeseen. Herätessäni myöhäisherännäisenä hankkimaan tänä keväänä Johnny Knigan viime vuonna julkaisemaa Dave Lindholm – tietenkin -teosta törmäsin kuitenkin modernin kustannustoiminnan ärsyttävään ongelmaan: kirjakaupat tarjosivat teoksesta eioota ja loppuunmyytyä. Onneksi sähkökirjojen saatavuus on hieman parempi.

Tietenkin on melkoisen tuhti paketti kaikkea sitä mitä maaliskuun lopussa vuonna 1952 syntynyt haagalainen lukiopudokas Ralf Henrik Lindholm on pitkän ja polveilevan uransa mittaan saanut aikaiseksi. Aikaansaannoksia on tosiaan ruhtinaallisesti: lukemattomia levyjä, kymmenittäin bändejä, kuolemattomia klassikoita enemmän kuin moni huippuartisti kehtaa edes itsekseen haaveilla. Jonninmoisia välitöitäkin, kyllä – tai riippuu näkökulmasta. Itselleni Daven tärkeintä tuotantoa ovat aina olleet suomenkieliset laulut ja muutama albumikokonaisuus – Vanha & uusi romanssi, Aino, Huoneet 6 & 14, Sissi, Sillalla – siinä missä englanninkieliset levyt ovat aina tuntuneet enemmän tai vähemmän kuivakkailta, kaavamaisemmilta… välitöiltä. Paitsi Bluesounds, tietenkin. Lamppu nostaa niitä paremmin esiin kuin olisin itse tehdyt, luotaa niiden syntyä, motiiveja ja aineksia. Ehkä pitäisi ottaa Run Runsit, Pen Leet ja Canpaza Gypsysit parempaan kuunteluun, päästä enemmän pinnan alle.

Sillä musiikkiin – Daven elämäntyöhön – tämäkin Laamasen kirja keskittyy. Ihmis- ja parisuhteet, lapset ja lapsenlapset jäävät käytännössä maininnoitta: todetaan vain, ohimennen sivulauseessa, että parisuhteita, lapsia ja lastenlapsia on. Tämä on minun silmääni hyvinkin davemaista, sillä kirjan sankari on pitänyt yksityiselämänsä (lapsuutta ehkä lukuun ottamatta) aika taitavasti omana tietonaan siitä huolimatta, miten paljon henkilökohtaisia merkityksiä hänen sanoituksistaan on maailman sivu yritetty lukea.

I never told the truth so I can never tell a lie.

Joitakin kirjan päähenkilön luonteenpiirteitä tulee kyllä esiin sekä riveillä että niiden välissä: ailahtelevuus, nopeaan vaihtuvat bändit ja bändikaverit, pitkäjänteisyyden puute – ehkä myös ainakin jonkinasteinen alkoholiongelma ja pyristelyt siitä irti esimerkiksi kotikaupungista ja vanhasta kaveripiiristä pois muuttamalla. Loppupuolella on aistivinaan puolustelua, selittelyä ja hieman epäuskottavaakin ”näin mä homman haluun tehdä” -asennetta ns. pizzeriakeikkaympyröihin juuttumisesta. Tai en minä tiedä, ehkä Dave tosiaan haluaa jatkaa kuten jatkaa, soittaa kaikessa rauhassa paineettomia irtokeikkoja yksin tai hyvien kavereiden kanssa, heitellä julki levyjä tuon tuostakin yhtä paineettomasti ja sen suuremmitta suunnitteluitta – tai, kuten minunkaltaiseni amatööri saattaisi pinnallisesti kuvitella: ”laiskemmin mietittyinä ja huonommin tuotettuina kuin biisit ja ennen kaikkea Dave itse ansaitsisivat”.

Kirjasta jää lopulta vähän ristiriitaiset tunnelmat. Toki Lamppu Laamanen on tehnyt tässä huikean ison työn ja tehnyt ehdottomasti paljon paremman elämäkerran kuin mihin minä olisin ikinä kyennyt jos olisin hommaan hirvennyt ruveta – ja jos olisin jollakin ilveellä onnistunut saamaan Dave Lindholmilta niin paljon luottamusta että hän olisi suostunut puhumaan elämästään niin paljon. Tämä on sellainen elämäkerta kuin Daven elämäkerran voi kuvitella parhaimmillaan olevan – mutta tämä ei ole ihan se elämäkerta jonka olisin itse halunnut Davesta lukea.

Mutta eihän kaikkia voi millään miellyttää.

Viestin kategoriat: kirjallisuus, musiikin tekeminen, musiikki. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.