Toisenlaisia tarinoita

Kun aikoinaan luin Kirjavan julkaiseman Howard Waldropin novellien suomennoskokoelman Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille (2007), olin oikeastaan aika tohkeissani: tässä on minun kirjallinen hengenheimolaiseni! Monissa novelleissa oli hyvinkin samanlaista henkeä kuin mitä olen itse yrittänyt tavoitella, sellaista sivustakatsojien sense of wonderia. Sitä paitsi kokoelman aloittava Waldropin tunnetuin novelli ”Rumat kanat” leikitteli mainiosti tarinaidealla, jota olin itsekin kehitellyt: omassakin ideassani kyseessä oli lintu, mutta pienempi, ja sillä oli siipien tilalla pikkuruiset kädet…

Luin kokoelman uudelleen, enkä ihan tavoittanut samaa ”tää on mun kaveri!” -tunnetta kuin ensi kerralla: hienoja tarinoita Musiikkia yhtä kaikki sisältää, ja kulma on hyvinkin toisenlainen kuin monella muulla spefin kirjoittajalla. Waldrop ei erityisesti korosta tarinoidensa spefiyttä silloinkaan kun pohjalla on hyvinkin villi spefi-idea: hän kertoo ihmisten arkisesta elämästä hieman (suuntaan tai toiseen) vinksahtaneen maailman keskellä. Tällä kertaa eniten viehätti mainio postapokalyptinen intiaanikulttuurikuvaus ”Mary Margaret Tiekarhu”.

Aikoinaan hankin Musiikin innoittamana hyllyyn lisää Waldropia, mutta pitkistä novelleista ja yhdestä pienoisromaanista koostuva kokoelma Other Worlds, Better Lives – Selected Long Fiction 1989–2003 (Old Earth Books 2008) on toistaiseksi odotellut hyllyssä ja tuottanut huonoa omaatuntoa: ”Sinähän tykkäsit tästä kirjailijasta, mikset lue minua?”

Other Worlds oli sitten lopultakin hankalampi pala, eikä vain siksi että kokoelman aloittava ”A Dozen Tough Jobs” on miltei kahdeksankymmentäsivuinen, polveileva pienoisromaani – joka sitä paitsi tarvitsisi oikeastaan rinnalleen hyvän antiikin tarinakokoelman, sillä kertomus Houlka Lee -nimisen rangaistusvangin työkomennuksista 1920-luvun puolivälin USA:n etelävaltioissa noudattelee hyvinkin nokkelasti Herakleen (latinaksi Hercules) kahdentoista urotyön vaiheita.

(Tarinan jälkisanoissa Waldrop kertoo useankin tutun käskeneen häntä nostamaan oikeusjutun, kun Coenin veljesten mainio Voi veljet, missä lienet tuli teattereihin, mutta Waldrop kieltäytyi. Elokuvassa on siinäkin rangaistusvankeja sotienvälisen ajan syvässä etelässä ja pohjalla antiikin tarina – tällä kertaa Odysseuksen harharetket – mutta Waldrop oli sitä mieltä että parintuhannen vuoden ikäisistä kertomuksista on jokaisella oikeus tehdä ihan millaisia versioita tahansa.)

Kokoelman muut tarinat olivat aiheiden puolesta hankalampia, sillä ne leikittelevät aika paljon sellaisilla amerikkalaisen (populaari)kulttuurin aineksilla, jotka eivät ole Suomen päässä niinkään tuttuja. Äärimmäisin esimerkki on pienen kalifornialaistaajaman 1920-luvun poliisilaitoksesta kertova ”Flatfeet!”, eräänlainen pastissi Keystone Cops -hahmoista. Maailmansotien välinen aika tuntuu muutenkin viehättävän Waldropia – hänen nuoruutensa 50–60-lukujen ohella: ”You Could Go Home Again” pohdiskelee, millainen kirjailija Thomas Wolfesta olisi tullut, jos hän olisi sittenkin selvinnyt aivotuberkuloosistaan – ja jos toista maailmansotaa ei olisi syttynyt, eikä ilmalaivojen aikakausi olisi sittenkään päättynyt Hindenburgin tulipaloon.

Vaikka Other Words, Better Lives ei ihan kympillä kolahtanutkaan, se vahvisti käsitystä siitä että tässä on kiinnostava kirjailija, jota pitää lukea lisää. Ja kaivaa jostakin käsiin myös hänen ainoa suomennettu romaaninsa Vain vanhat luut (Them Bones), jonka olen lukenut aivan liian kauan sitten.

Viestin kategoriat: kirjallisuus. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.