Kuin elokuvissa

Mietin, pitäisikö pistää lusikkansa soppaan Laura Lindstedtin Finlandia-voittopuheesta syntyneessä kohussa, mutta en tiedä olisiko minulla asiaan mitään sellaista sanottavaa, jota ei ole jo sanottu.

Olen Lindstedtin kanssa samaa mieltä, että oikeisto on ajamassa Suomea lähemmäksi luokkayhteiskuntaa, mutta en nyt oikein jaksa uskoa että takana on mitään suurta salaliittoa, pikemminkin lyhytnäköistä tyhmyyttä. Viimeksihän, kun yritettiin yhdistää luokkayhteiskuntaa ja sellaista koululaitosta jossa suurimman osan kansalaisista oli pakko oppia edes välttävästi lukemaan, saatiin aikaiseksi vahva ammattiyhdistysliike, vallankumouksia ja maailmansota. Luokkayhteiskunta toimii vain, jos suurin osa kansasta ei osaa lukea ja kuvittelee, että luokat ovat jumalien määräämä asiaintila eikä minkään muunlaista yhteiskuntaa edes voisi olla olemassa.

Vaatimukset, ettei yhteiskuntakritiikkiä ei saa esittää ellei ole ekonomi (edes yhteiskuntatieteilijät eivät tietenkään kelpaa) ja esitä samalla täydellistä budjettiesitystä, saavat minutkin miettimään, mistä niitä post-stalinistisen kulttuurieliitin jäsenkortteja oikein mahtaakaan saada. Kuulun niihin, joiden mielestä perusteltua yhteiskuntakritiikkiä pitää voida esittää ilman talousarvioitakin. Karl Marx taisi muuten olla jotakuinkin ensimmäinen, joka korosti taloudellisten valtasuhteiden merkitystä yhteiskunnallisessa kehityksessä. Lindstedtiä kritisoimaan masinoidut kaaderit ovat tehneet selväksi, ettei yhteiskunnallisia kysymyksiä saa millään muulla tavalla arvioidakaan kuin talouden kannalta, joten tässä mielessä heitä voitaneen pitää tämän keskustelun ”uusmarxilaisina”.*

Yritän kuitenkin keskittyä kirjoittamaan romaaniani. Ahdistavien uutisten syksyn tunnelmat sopivat toki monessakin suhteessa hyvin kirjaan, joka kertoo hyvin ahdistavista vuosista maassa, jossa oli eletty ahdistavia vuosia kauan ennen ja paljon sen jälkeenkin. Minähän olen ollut ”aina” sitä mieltä että sekä historialliset että tieteisromaanit ovat ensisijaisesti rehellisiä kuvia kirjoittamisaikansa aatteista, tunnelmista, peloista ja toiveista, joten nykyajan suodattuminen menneiden vuosikymmenten tunnelmiin on aivan asiallista.

Katselin joskus aikoinaan Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta -elokuvatrilogian dvd-levyjen ekstroja, ja muistelen, että Samin ja Frodon keskustelutuokio kerrottiin kuvatun niin, että kuvakulman vaihtuessa ensimmäisen kasvoista toiseen siirryttiin vuotta myöhemmin kuvattuun materiaaliin, ja päinvastoin. Elokuvissa tämä huomaamaton aikahyppely ei tietenkään ole mitenkään harvinaista: jos päähenkilö kokee jotakin traumaattista paikassa A elokuvan alussa ja palaa samaan paikkaan elokuvan lopussa muka vuosikymmeniä myöhemmin, on hyvin todennäköistä että kohtaukset on kuvattu samalla viikolla, ja kohtausten väliset tapahtumat jossakin muualla kuvataan ennen tai jälkeen A-paikan kuvausten. Elokuvanäyttelijän ammattitaitoa on kyetä kehittämään roolihahmoaan niin, että katsojan illuusio vuosien vierimisestä kuvausten parin päivän (ja elokuvan katsomisajan vajaan tunnin) mittaan säilyy.

Olen joidenkin kirjojeni kohdalla ikään kuin koetellut omaa ammattitaitoani muuttamalla aikaisempia työtapojani. Alasin tapauksessa minulla ei ollut, kuten ennen, huolellisesti laadittua luvuttaista suunnitelmaa kirjan tapahtumista, vain väljä puite siitä mihin kohtaan kunkin näkökulmahenkilön osuudessa sijoittuu se iso tapaus, jolla kirja alkaa ja jolla se viidennen näkökulmahenkilön osuudessa myös päättyy. Aikataulukin oli tiukka, ja kieltämättä työtuolin ja takamuksen väliin mahtui silloin tällöin perin viileähkön tuntuinen rengas. Kirjoittamisen alkuvaiheissa lohduttelin itseäni sillä, että näkökulmaosien järjestystä voi toki vaihtaa sitten myöhemmin, mikäli ajallisesti epälineaarinen rakenne ei toimi, mutta jo hyvän aikaa ennen puoltaväliä tajusin kuitenkin, että eipä muuten voikaan, kirja ei toimisi senkään vertaa.

Vaikka Alas on kirjan maailman ajan mukaan epälineaarinen romaani, kirjoitin sen lineaarisesti: aloitin ensimmäisen kertojan ensimmäisestä luvusta ja kirjoitin jokaikisen luvun samassa järjestyksessä kuin ne lopullisessa romaanissa ovat. Näin olen kirjoittanut kaikki aikaisemmatkin romaanit.

(Muutamassa romaanissa olen tosin vielä editointivaiheessa lisännyt väliin sivujuonia tai uusia kohtauksia.)

Hunanin tapauksessa minulla on ollut runsaasti aikaa, mutta se ei ole tarkoittanut sitä että olisin nyt, deadlinen häämöttäessä, tekemässä viimeisiä säätöjä valmiiseen tarinaan kaikessa rauhassa ja kiireettömästi. Olen Anttolan TYK-jaksoilla valitellut ryhmämme virkaveljille ja -sisarille taipumustani tehdä suurin osa työstä aina viime tingassa, ja niin on tilanne nytkin. Kirjoittamista on paljon. Pitkä täyspäiväinen työrupeama on kuitenkin antanut tavallista enemmän aikaa prosessoida sitä mitä kirjaan haluan ja mitä kirjalla haluan sanoa. Toivottavasti se näkyy lopputuloksessa, sitten kun se lopulta on valmis. (Toimitusaikaakin on onneksi varattu runsaasti, jotakuinkin vuosi.)

Hunan ei synny lineaarisesti, vaan eräänlaisella elokuvametodilla. Kun olen saanut vahvan mielikuvan jostakin kirjaan tulevasta kohtauksesta, olen kirjoittanut sen kohtauksen välittämättä siitä, että edeltäviä jaksoja ei välttämättä ole vielä olemassa ainakaan kyseisen näkökulmahenkilön kohdalta. Siinä mielessä tämä tietysti on tuttua, että olen ennenkin suunnitellut tapahtumien kaaria ainakin siinä mielessä, että tiedän mihin henkilöt päätyvät ja, aika usein, millaisiin sanoihin kirjan viimeinen luku päättyy. Tällä kertaa itse tekstiä on syntynyt vain silppumaisemmin. En vielä osaa sanoa onko tämä hyvä toimintatapa, kysykää sitten kun kirja on valmis ja painettu – ja aikaa on kulunut sen verran että pystyn sanomaan kirjasta ja sen syntyprosessista edes juuta tai jaata.

Toimintatapa on johtanut myös siihen, että olen samalla, matkan varrella, huomannut joutuvani myös editoimaan jo kirjoittamiani jaksoja joskus rankallakin kädellä. Scrivener-ohjelman hyviä puolia on, että tekstikatkelmia on helppo siirrellä paikasta toiseen aina kun tarve vaatii, ja kokonaiskaari pysyy silti näkyvillä ainakin jollakin tapaa ikkunan vasemman laidan tiedostolistauksessa. Isompaankin editointiin on tullut tarvetta. Yksi ensimmäisiä kirjaan tekemiäni kohtauksia yli vuosi sitten sisälsi hyvin brutaalia naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tulin taannoin lukeneeksi pari nyrpeää nettiartikkelia tällaisten asioiden käsittelystä kirjallisuudessa, ja lukaistessani oman tekstini nyt uudelleen totesin, ettei se toimi kovinkaan hyvin: brutaalit ja niljakkaat detaljit tuntuivat nyt halvoilta ja niljakkailta.

Kirjan kannalta on oleellista, että lukija tietää että tietyille henkilöille on tapahtunut erittäin traumaattisia asioita tiettynä ajankohtana tietyssä paikassa, mutta tapauksen yksityiskohdat on parempi jättää lukijan mielikuvituksen varaan – ja ehkä on myös parempi jättää (joidenkin muiden näkökulmahenkilöiden itsekseen pohtima) epäilys siitä, kokivatko ko. tyypit nyt sittenkään mitään niin kamalaa vai oliko se vaan huhua. Nyt kohtaus on symbolisempi, viitteellisempi ja vastaa paremmin erään näkökulmahenkilön sisäistä maailmaa. Kohtauksen väkivalta ei myöskään kohdistu enää pelkästään naisiin, mikä tekee siitä kyseisen historiallisen tapauksen todellisten tapahtumien kannalta jopa realistisemman. Tuo(kin) kohtaus muuttunee vielä paljon kirjan editointivaiheen aikana.

Nyt minulla on joka tapauksessa kirjoitettuna jo monelle näkökulmahenkilöistäni kohtaus, jossa he poistuvat tarinasta, kukin omalla tavallaan. Tämä tekee tietysti kiusauksen kirjoittaa tuleviin alkulukuihin pieniä vinkkejä tai sutkautuksia, jotka ehkä ennustavat sitä miten vuosia myöhemmin käy. Tai sitten ei. Niin kirjaa useampaa kertaa lukevalle voi tarjota pientä silmäkarkkia, tilaisuutta pieneen hah!-ynähdykseen kun hän tajuaa, että tämä viaton pikku letkautus muuten ehkä liittyy johonkin jonka hän muistaa edelliseltä lukukerralta.

___

*  Jotkut Lindstedt-kriitikot ovat inisseet, että koska hän on viime vuodet saanut runsaasti apurahoja yksityisiltä säätiöiltä, joiden tulot ovat peräisin sijoitustoiminnasta eli pörssikeinottelusta (kuten ennen poliittisen korrektiuden aikaa sanottiin), hänellä ei olisi minkäänlaista oikeutta arvostella niitä jotka ovat tienanneet miljoonaomaisuuksia pörssikeinottelulla. Asian voi toki ajatella noinkin: kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

(Siinä mielessä tietysti samaiset inisijät voisivat käskeä vaikkapa ylipormestari Jussi Pajusta pitämään turpansa kiinni: suurin osa hänen helsinkiläisiä palkanmaksajiaan ei kannata kokoomuslaisia arvoja.)

Toisaalta Lindstedt on kritisoinut yhteiskunnallisia asioita jo kauan ennen kuin kyseiset säätiöt ovat hänelle apurahoja myöntäneet, joten voidaan olettaa niiden tienneen, kenelle rahaansa lykkäävät, ja hyväksyneet apurahataiteilijan oikeuden esittää mielipiteitään.

Itsekin olen saanut jokusen pienehkön apurahan yksityisiltä säätiöiltä – Otavan kirjasäätiöltä ja Alfred Kordelinin yleiseltä edistys- ja sivistysrahastolta – mutta pääosa apurahoistani on ollut peräisin veronmaksajilta. Ällistyksekseni huomasin taannoin olevani viimeisten viiden vuoden ajalla kirjastoapurahamenestyjien top kolmessakympissä (heti, yh, Timo Hännikäisen jälkeen): suoritus on sikälikin vaikuttava, että jäin yhtenä jakson vuosista kokonaan vaille kirjastoapurahaa (hyvästä syystä: minulla oli 2015 yksivuotinen taiteilija-apuraha, ja olisihan se kohtuutonta kenellekään saada veronmaksajilta yli kahtakymmentätuhatta vuodessa).

Viestin kategoriat: "Hunan", Kiina, kirjailijaelämää, kirjoittaminen, palkinnot, politiikka, reilu peli. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.