Juoma

Viime aikoina on tullut luettua ilahduttavasti useampikin sellainen romaani jota olen jo tovin kytännyt: ”Tuo pitäisi ehdottomasti…” Asiassa on auttanut, että teen tällä hetkellä käännöstyötä. Omia romaaneja suunnitellessa olen paljon kehnompi muiden fiktion lukija, ja omia romaaneja kirjoittaessa en lue muiden fiktiota lainkaan.

Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos 2012) voitti ensin kustantamon käsikirjoituskilpailun ja sitten Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon, eikä asia välttämättä yllätä kirjan lukemisen jälkeen. Kyseessä on hallittu, harkittu ja hyvin kirjoitettu kokonaisuus, joka ei turhia rönsyile eikä sorru kovin pahasti spekulatiivisen fiktion helmasyntiin eli jaarittelevaan selittelemiseen.*

Teemestarin kirjan maailmassa on klassisia dystopian piirteitä – tulevaisuuden poliisivaltio, pula jostakin keskeisestä (tässä vedestä), katkaistu historiankirjoitus, joka jättää oleellisia osia historian kulkua hämärään ja enemmän tai vähemmän kielletyksi tiedoksi tavalliselle kansalaiselle. Itäranta sotkee kuitenkin kuvioita tekemällä tulevaisuusmaailmastaan vinkeän sekoituksen vanhaa Pohjois-Suomea ja sinne tulvinutta itäaasialaista valtakulttuuria, joka on vuosisatojen mittaan ennättänyt vakiintua niin syvästi että kirjan päähenkilön ammatti, ritualistinen teemestari, on osa ikiaikaista suomalaisperinnettä. Sf-kirjallisuuden mielikuvituksettomampien perinteiden mukaisesti ammatti kulkee suvussa. Sf-perinteen mukaisesti Noria Kaitio on myös ammatissaan poikkeus perinteestä siksi että on nainen, ja siksi että alkaa tonkia asioita joita hänen ei erityisen mielellään haluta tonkivan.

Pohjalta löytyy monessa suhteessa klassisen sf-perinteen hengessä kirjoitettu tarina ystävyydestä, kansalaistottelemattomuudesta ja virallisten totuuksien kyseenalaistamisesta, mutta tarina on kirjoitettu sen verran viehättävän kiireettömällä, tyynellä ja hallitulla tavalla että se toimii erinomaisesti. Loppuratkaisukaan ei ole maailman omaperäisin, mutta sekin toimii osana tätä kokonaisuutta. Vaikuttaa siltä että Teemestarin kirja on tuonut sf-kirjallisuuden pariin niitäkin lukijoita jotka ovat näitä aihealueita aikaisemmin karsastaneet†, joten tällaista klassista perinteikyyttä voi tavallaan pitää hyvänä johdantona mahdollisille tuleville harrastajille.

Mutta hyvän kirjan pitää kantaa myös omana itsenään, ei vain osana jotakin suurempaa jatkumoa. Teemestarin kirja kyllä kantaa.

___
* Siitä sain itsekin risuja Elli Lepän tuoreessa Tähtivaeltajassa (4/2013) julkaistussa Alas-arvostelussa. Ja varmaankin ihan aiheesta.
Teemestarin kirja on ilmeisesti yksi niitä teoksia, joiden vuoksi nykyisen ”nuortenkirjallisuuden” dystooppisuutta on paheksuttu.

Viestin kategoriat: "Alas", kirjallisuus, sf. Pysyvä linkki viestiin.

Kommentointimahdollisuus on suljettu.