Näinä iljanteisina aikoina leppoisa aamukävely uimahallille muuttuu muutaman kilometrin jatkuvaksi jännittämiseksi. Pukeutumistaan miettii lämpimyyden sijaan pikemminkin sen perusteella, mikä suojaisi parhaiten, jos (kun) liukastuu ja lentää rähmälleen.

Näinä aikoina energiantuhlauksen kannalta niin kyseenalainen ajatus lämmitetyistä kaduista ei tunnukaan lainkaan älyttömältä: mieleen palaa, miten juhlallisen rentoa oli eilen kokouksesta palatessa siirtyä jäisestä Esplanadipuistosta flaneeraamaan* Espan ja Aleksin sulille, kuiville jalkakäytäville.

Tai sitten pitäisi muuttaa toisaalle, sisämaahan kauas meren nollaannuttavasta, lunta sulattavasta ja sitten vettä ja loskaa jäädyttävästä vaikutuspiiristä. Tai etelään. Vironniemelle en kyllä asettuisi asumaan lämmitetyistä jalkakäytävistä huolimatta. Pitäähän nyt asumisessakin olla joku taso – ja minun kohdallani tasovaatimuksiin kuuluu niin puhdas ilma, että pyykkiä voi halutessaan kuivattaa ulkosalla, sekä niin hiljainen ympäristö, ettei henkilöautojen mökää joudu peittämään aivoja mädättävällä taustamusiikilla.

—

* Pohdimme eilen kokouksen lomassa “flaneerata”-sanan viimeaikaista yleistymistä. Sanahan on vanhaa ruotsinvoittoista Stadin hienostoslangia, mutta alkoiko sen uusi tuleminen Kjell Westön mainion Missä kuljimme kerran -kirjan (suomennoksen) myötä?